Part 4

"Ei, jätä minut yksikseni", vastasi Archibald melankolisesti. "Minun täytyy vielä tänä iltana järjestää joukko tärkeitä asioita ja sitten toivon saavani nukkua ja nukkua samalla pois koko joukon mietteistäni. Kiitän sinua ystävällisestä tarjouksestasi. Vastaisuudessa kyllä tulen usein ottamaan sen huomiooni, mutta tänä iltana..."

"Minä huomaan sinun haluavan olla yksinäsi", sanoi ystävä ja tarttui hattuunsa. "Aamulla saavun uudestaan ja toivon silloin tapaavani sinut täysin toipuneena. Hyvää yötä, Archibald!"

Niin poistui hän, ja myöskin paroni läksi kabinetista käskien palvelijan sammuttamaan lampun ja tuomaan raitista vettä työhuoneeseen. Siellä, kirjakaapeilla ja kauneilla kuparipiirroksilla miellyttävästi koristellussa huoneessa, jossa Cecilian ihastuttava akvarelli-muotokuva seisoi jalustalla kirjoituspöydällä, luuli hän voivansa paremmin. Hän joi pari lasia vettä, kirjoitti muutamia liikekirjeitä ja istui sitten pitkän aikaa pöydän ääressä tuprutellen savua sikaristaan, ja katsellen tuon suloisen tytön loistavia sinisilmiä. Hän oli tuntevinaan verensä hyökyvien aaltojen vähitellen tyyntyvän suonissaan. Pakoitus päässä oli kuitenkin yhäti entisellään, mutta sen toivoi hän voivansa nukkua pois.

Hän oli jo sammuttanut kynttilän ja aikoi laskeutua pitkälleen suurelle divanille, jonka palvelija oli tyynyjen ja peitteiden avulla muuttanut vuoteeksi, kun samassa puutarhan puoleisesta huoneesta kuuluva melu sai hänet säpsähtämään. Kuului kuin olisi joku varovaisesti kiivennyt pitkin balkongia ja hiljaa avannut kabinettiin johtavan oven. Sitten ei pitkään aikaan kuulunut mitään, ja Archibald alkoi jo luulla erehtyneensä. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua, vaan nousi nopeasti ylös, veti päällensä silkkisen yötakkinsa, tarttui keppiin, jonka päässä oli raskas pronssinuppi ja avasi hiljaa salongin oven. Matto vaimensi hänen askeltensa äänen. Hengitystään pidättäen hiipi hän kuunvalossa huoneen poikki ja jäi kuuntelemaan kabinetin suljetun esiripun taakse. Mutta sieltä ei kuulunut enää mitään ja vain rauhoittuakseen työnsi hän esiripun poimua hieman sivulle voidakseen katsoa sisään; mutta samassa peljästyi hän niin, että jäi hetkiseksi liikkumattomana seisomaan paikoilleen, kylmän väristyksen kulkiessa pitkin hänen selkärankaansa.

Ja kuitenkaan ei hänen näkemänsä ollut mitään erikoisen kauheata, vaan olisi päinvastoin monen muun mielestä tuntunut hupaiseltakin. Komeron marmoripöydällä, jonka kullatuilla jaloilla kuunvalo väreili, istui kokoonkyyristynyt apina, joka näytti vaipuneen niin hartaasti katselemaan kuvapatsasta, etteivät sen muuten niin tarkat korvat kuulleet oven avautumista. Toisessa kädessään oli sillä Cecilian burnusista repäisemänsä valkoinen tupsu, toisella raapi se pitkäkarvaista päätään narisuttaen samalla hampaitaan ja päästäen silloin tällöin suustaan äänen, joka kuului huokaukselta tai nyyhkytykseltä. Nyt nousi se ylös -- tuo mykkä, liikkumaton kuva näytti saattavan sen levottomaksi. Nelinkontin hyppi se hyrrän tavoin pyörien pöydän ympäri, piti tupsua hampaittensa välissä ja murisi kumeasti. Äkkiä hyppäsi se sohvalle, ojentausi suoraksi, tarttui kuvajalustan kulmaan ja loikkasi rivakalla hyppäyksellä kuvan helmaan, jossa se jälleen kyyristyi ja alkoi lähemmin tarkastella tuota arvoituksellista ilmiötä. Se kohotti karvaiset sormensa kuvan kauniille olalle ja silitteli hyväillen sen hoikkia käsivarsia. Se kohosi nyt hiljaa ylös ja taivutti samalla päätänsä taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut purra poikki tuon pienen vihreän käärmeen, joka lienee herättänyt sen vastenmielisyyttä, mutta samassa säpsähti se ja kääntyi nopeasti ympäri. Takanaan näki se herransa korkean vartalon ja uhkaavaan asentoon kohotetun kepin. Kimeästi kirkaisten hyppäsi eläin sängyn ja pöydän ylitse balkonginovelle. Mutta lasiovet olivat äänettömästi sulkeutuneet sen sisään saavuttua, eikä se niin ollen voinutkaan päästä ulos. Hädissään kiipesi se akkunalaudalle, mutta keppi, jolla Archibald vimmastuneena huitoo sitä, sattui kipeästi sen vyötäisiin. Huutaen hyppäsi se lattialle ja pakeni toiseen päähän huonetta yhäti koittaen etsiä jotakin pakotietä. Kepin yhä useammin sattuessa sen selkään pakeni se viimein uudelleen kuvan syliin. Siellä ryömi se kokoon koko ruumis vavisten, ja sen pienet vihreät silmät odottivat omituisesti vilkkuen, mitä nyt tapahtuisi. Se näytti ymmärtävän, että kuva suojeli sitä ja että se kuvan sylissä oli ainakin turvattu iskuilta, jotka luonnollisesti sattuisivat kuvaan. Eikä se tuossa luulossaan pettynytkään. Vainooja jäi liikkumattomana seisomaan sen eteen, ja hetkisen mittailivat ihminen ja eläin tasaväkisten vastustajain tavoin toisiaan vihan ja inhon katseilla. Sitten malttoi Archibald mielensä. Hän astui balkonginovelle ja avasi molemmat ovenpuoliskot. Sen jälkeen vetäytyi hän esiripun taakse ja viipyi muutamia minuutteja salongissa. Kun hän uudelleen astui kabinettiin, oli apina kadonnut.

Syvään huoahtaen katseli nuori mies ympärilleen. Väkinäisesti meni hän sulkemaan balkongin oven ennen kabinetista poistumistaan.

Työhuoneeseensa saavuttuaan lukitsi hän tarkoin oven ollakseen aivan varma siitä, ettei joku aave seuraisi häntä sinnekin. Sitten vaipui hän väsyneenä nojatuoliin ja istui siinä pitkän aikaa, kunnes päätti uudelleen sytyttää tulen lamppuun ja tarttua johonkin kirjaan mieltänsä ahdistavien kauhukuvien vaimentamiseksi.

Niin kului suurin osa yöstä. Vasta kuun laskeutuessa voi hän mennä levolle. Aamulla ylösnoustuaan ja kuvastimeen katsottuaan kauhistui hän ulkomuotoaan; hän ei ollenkaan näyttänyt onnelliselta sulhaselta, sillä hänen silmänsä olivat punaiset, kuin olisi hän itkenyt useampia tunteja unissaan. Hänen oli mahdoton astua kabinettiin; kävely raittiissa ilmassa tekisi hänelle epäilemättä hyvää, ajatteli hän.

Puutarhaan saavuttuaan näki hän apinan kokoonkyyristyneenä istuvan, pienessä tornissa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puutarhuri kertoi hänelle tavanneensa aamulla apinan irrallaan käyskentelevän puistossa. Vastarintaa tekemättä oli se kuitenkin antautunut kiinni ja antanut uudelleen sitoa ranteeseensa irroittamansa renkaan. Archibald käski seuraavaksi yöksi sulkea pienen tornin oven, ellei hän sitä ennen löytäisi tuolle eläimelle ostajaa. Sitten meni hän kaupungille.

Taidekauppiaan myymälässä, jonne hän ensin poikkesi, ei voitu antaa hänelle tyydyttävää kertomusta kuvan alkuperästä. Muuan tuntematon nuori mies, todennäköisesti ranskalainen, jokseenkin kehnossa puvussa ja käytökseltään huomattavasti rauhaton ja hermostunut, oli ajaen tuonut kuvan myymälään ja kysynyt, voitiinko se ostaa. Hän oli asettanut kuvalleen tavattoman korkean hinnan, mutta kun taidekauppias oli huomauttanut, että kuvalle kenties löytyisi muuan ostaja, mutta ettei hän voi maksaa niin suurta summaa kysymättä ensin tuon herran mielipidettä, niin oli hän tyytynyt pienempään etumaksuun ja heti sen saatuaan syöksynyt ulos myymälästä, aivan kuin olisi peljännyt alkavansa katua kauppaa. Hän palaisi kyllä takaisin noutamaan loppusummaa, sillä hän oli katsonut arvostelleensa teoksensa hinnan pikemmin liian alhaiseksi kuin korkeaksi.

Archibald pyysi, että taiteilija, niin pian kuin hän palaisi, lähetettäisiin hänen luoksensa. Sitten kuljeskeli hän mitään ajattelematta muutamia tunteja vilkkaimmilla liikekaduilla, seisoskeli taide- ja valokuvakauppojen näyteakkunain ääressä, mutta kaikkialla oli hän näkevinään vain yhdet ainoat kasvot. Sitten meni hän samaan aikaan kuin tavallisesti Ceciliaa tervehtimään. Hän oli tavallista kärsimättömämmin odotellut tuota hetkeä; mutta noustessaan portaita ylös pysähtyi hän useampia kertoja hengähtämään, sillä hänestä tuntui kuin olisi joku hirveä paino ahdistanut hänen rintaansa. Täti tuli häntä tervehtimään, mutta morsiantaan ei hän saanut tavata, sillä Cecilialla oli ollut levoton yö ja kevyempi kuumekohtauskin, josta syystä tohtori oli selittänyt hänelle olevan parasta pysyä vuoteessa koko päivä. Hän oli kotimatkalla hieman vilustunut, ja tuon ilkeän eläimen synnyttämä kauhu oli myöskin hiukkasen tärisyttänyt hänen hermojaan. Archibald ei kertonut mitään edellisen yön seikkailuistaan. Hän poistui pian ja melkeinpä tunsi tyytyväisyyttä sen johdosta, ettei ollut tavannut Ceciliaa. Hän ei luullut omaavansa kylliksi voimia käyttäytyä iloisesti ja luontevasti hänen seurassaan, eikä hän olisi myöskään voinut kertoa hänelle mitään siitä synkästä kohtalosta, joka heitti varjojaan hänen ylitsensä.

Iltapäivällä antoi hän satuloida hevosensa; hän toivoi ratsastaessaan väsyvänsä ja nukkuvansa sitten yönsä kertaakaan heräämättä. Illalla myöhään takaisin palatessaan kysyi hän heti, oliko joku vieras hänen poissaollessaan käynyt häntä kyselemässä. Mutta kukaan muu ei ole käynyt kuin hänen ystävänsä Tancred, joka oli käskenyt sanoa hänelle tervehdyksensä. Työhuoneeseensa saavuttuaan löysi hän kirjoituspöydältään Cecilian kirjeen. Kirje, joka oli kirjoitettu lyijykynällä ja sisälsi helliä, rakkautta uhkuvia sanoja, teki hänelle hyvää. Hän laati heti vastauksen, kertoen kuinka ikävältä tämä päivä oli hänestä tuntunut sen johdosta, ettei hän ollut saanut tavata häntä, kuinka hän tuskin jaksoi odottaa sitä päivää, jolloin he ainiaaksi yhdistyisivät, ja lopetti kirjeensä toivomuksella, että hänen ajatuksensa olisivat vain iloisia ja onnellisia ja että hän nukkuisi yhtä rauhallisesti, kuin hän itsekin toivoi saavansa nukkua saatuaan hänen hyvää ja onnellista yötä toivottavan kirjeensä. Hän sulki kirjeen sinetillään ja lähetti sen määräpaikkaansa. Sitten päästi hän palvelijansa vapaaksi, sillä hän aikoi tänään mennä aikaisin levolle.

Hän nukkuikin heti, väsyneenä edellisen yön ja rauhattoman päivän tapahtumista, mutta heräsi jo ennen puoliyötä. Heikko kuunvalon synnyttämä valojuova tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen käärekaihtimien sivusta. Hänen ympärillään vallitsi niin syvä hiljaisuus, että hän selvästi kuuli salongista pöytäkellon naksutuksen. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, mutta uni ei palannut. Ulkona oli taivas peittynyt pilviin, ja hiljainen sade rapisi akkunoita vasten. Mutta se ei jäähdyttänyt unettoman kuumaa otsaa, vaan yhä levottomampien ajatusten ahdistamana kieriskeli hän sinne tänne vuoteellaan. Viimein loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän nousi ylös ja ryhtyi pukeutumaan. Hän aikoi mennä ulos sateeseen tukahduttaakseen siten aivojensa poltteen. Mutta sitten päätti hän toisin. Syynä hänen levottomuuteensa voi olla yksinomaan tuon onnettoman kuvan läheisyys. Jospa hän heti poistaisi sen! Hänen tarvitseisi vain kantaa se pieneen puistopaviljonkiin, ja heti vapautuisi täällä ilma kaikista pahoista henkiolennoista, jotka nyt ehkäisivät hänen untansa. Hän tahtoi joka tapauksessa koittaa sitä keinoa.

Ensin aikoi hän herättää jonkun palvelijan avukseen, mutta jonkunlainen häpeän tunne esti hänet niin tekemästä. Päättäväisesti pudisti hän päältään kauhun, joka oli hänet valtaamaisillaan, läksi huoneestaan ja astui kabinettiin, jonka ovea hän koko edellisen päivän oli varonut avaamasta. Siellä oli kaikeksi onneksi niin pimeätä, ettei hän voinut eroittaa kuvan kasvonpiirteitä. Varmuuden vuoksi heitti hän suuren silkkinenäliinan kuvan ylitse, nosti sen sitten jalustalta ja kantoi sen hiljaa ja varovaisesti pitkin pimeitä portaita alas puistoon.

Hänen taakkansa muuttui joka askeleelta yhä raskaammaksi; mutta viileä sadeilma, joka tuulahteli hänen paljaan päänsä ympärillä, antoi hänelle uusia voimia. Saavuttuaan ulkoportaille, jäi hän hetkiseksi levähtämään ja nojasi taakkaansa kaidepuuhun. Pimeässä puistossa hänen edessään vallitsi kuolonhiljaisuus, ja vain lintutalossa liikahti joku lintu unissaan yöpuullaan. Ylhäällä suljetussa tornissa näytti apina äkkiä havahtuneen. Archibald kuuli sen ensin varovasti ja sitten yhä kärsimättömämmin ravistavan ovea; nyt koitti se hampain murtaa lukon, nyt taas koko ruumiinsa voimalla sysätä ovea. Väliin kuului vikinää ja vinkumista, joka yön hiljaisuudessa kaikui niin uhkaavana ja valittavana. Yksinäinen kuuntelija tunsi rohkeutensa alkavan horjua. Hän tarttui uudelleen taakkaansa ja astui nopeasti alas puistoon. Hikipisarat kohosivat hänen otsalleen, ja hänen rintansa kohosi kiivaasti; väliin pysähtyi hän, sillä kuva hänen kainalossaan muuttui lyijynraskaaksi ja oli painaa hänet maahan: sitten pääsi hänen tahdonvoimansa jälleen voitolle, ja hän jatkoi matkaansa. Vain viisikymmentä askelta enää, ja hän olisi perillä. Mutta nyt kuuli hän jonkun hiipivän takanaan pitkin maata; se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Arvellen sitä jonkin naapuritalon kissaksi käänsi hän hieman päätään. Äkkiä pysähtyi veri hänen suonissaan. Kirkaisten antoi hän pudota kuvan käsivarreltaan, niin että se kumeasti jysähtäen kaatui hietikkopolulle, ja tarttui kauhistuneena molemmin käsin päähänsä. Apina, joka oli hiipinyt hänen takanaan, oli hypännyt hänen niskaansa, pusertanut hänen kaulansa ympärille kylmät takakäpälänsä ja takertunut etukäpälillään hänen hiuksiinsa, jolloin sen terävät kynnet tunkeutuivat hänen ohimoihinsa. Sen voitto oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä viimeiset voimansa ponnistaen tarttui Archibald vasemmalla kädellään sen kupeeseen ja oikealla kaulaan ja pusersi tuskan aiheuttamalla voimalla kätensä kiinni, jolloin apina raivokkaasti kiljaisten päästi otteensa ja iskettyään tuskissaan hampaansa hänen toisen silmäkulmansa yläpuolelle raastautui irti vihollisensa käsistä. Sitten kiepahti se eräälle matalalla riippuvalle oksalle ja katosi puiston poveen päästäen vähä väliä hurjan sotahuutonsa. -- --

4.

Noin tunnin kuluttua kolkutettiin puutarhurin tuvan ovelle. Tuo vanha palvelija heräsi unestaan ja kysyi äreällä äänellä, mitä kolkuttaja halusi. Tuntiessaan herransa äänen avasi hän ihmetellen ja kiirehtien oven, mutta jäi kauhistuneena seisomaan paikoilleen nähdessään, millaisessa asussa paroni istui pienellä penkillä oven ulkopuolella. Toinen poski oli ohimosta alkaen veren tahraama, hiukset epäjärjestyksessä, vaatteet savessa ja aivan läpimärkinä. Hän näytti kaatuneen kumoon ja jääneen taintuneena makaamaan märälle nurmikolle. Hänen antamansa selitys oli sangen sekava. Hän pyysi lasillisen vettä, sanoi ohimennen puistossa olevan jotakin, joka pitäisi kantaa paviljonkiin, tarttui vähäväliä niskaansa ja tointui vasta lasillisen vettä siemaistuaan siksi paljon että voi puutarhurin käsivarteen nojaten palata huoneeseensa. Toisetkin palvelijat heräsivät nyt ja juoksentelivat päättöminä sinne tänne, sillä he kaikki pitivät paljon isännästään. Kukaan ei uskaltanut kysellä häneltä, eikä hän itsekään halunnut kertoa mitään. Sitäpaitsi kielsi hän ankarasti noutamasta lääkäriä. Huoneeseen saavuttuaan pani hän itse laastariliuskan haavalleen otsaansa, käski palvelijan pysyä salongissa ja määräsi, ettei ketään ole päästettävä hänen luokseen, hän halusi nukkua. -- Ja muutamien minuuttien kuluttua olikin hän vaipunut syvään uneen.

Hän nukkui vielä kun hänen ystävänsä, tuo ystävällinen Tancred, kävi kysymässä hänen vointiaan. Se mitä palvelijat voivat kertoa yön tapahtumista tuolle innokkaasti kyselevälle vieraalle, oli vain omiansa lisäämään korkeimmilleen hänen levottomuuttansa. Hän lupasi saapua uudelleen iltapäivällä. Kotiin tultuaan sai hän kuitenkin esimieheltään ministeriltä erään virkatehtävän, jota ei voinut lykätä toistaiseksi, ja siksi täytyi hänen lähettää vain palvelijansa tiedustelemaan Archibaldin vointia; palatessaan toi tämä mukanaan sen rauhoittavan tiedon, että vapaaherra oli nukkunut koko päivän ja juuri hänen saapuessaan pyytänyt jotakin syötävää. Yön tapahtumia ei hän ollut näyttänyt lainkaan ajatelleen.

Mutta mitään aavistamaton ystävä kauhistui suuresti, kun hän seuraavana aamuna, maatessaan vielä sängyssään, kuuli ovikellon kiivaasti soivan ja heti sen jälkeen näki Archibaldin, kasvot kuolonkalpeina, astuvan huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, runoilija", sanoi hän oudosti vapisevalla äänellä. "Älä anna minun häiritä itseäsi, minä poistun pian; enkä muuten tiedäkään, mitä varten oikeastaan saavuinkaan luoksesi; mutta ihmiset tuolla kadulla tuijottivat minuun niin omituisesti, että minun täytyi ohimennen tulla kuulemaan, ovatko silmäni nenäni alla, vai onko pääni muuttunut lasipalloksi, jonka lävitse voi nähdä ajatusteni ryömivän matojen tavoin. Sitäpaitsi ei minulla ole enää mitään vakinaista asuntoakaan, sillä kotonani pelkään saavani jos jonkinlaisia vierailuja. Oi, Tancred, ystäväni, taivaan ja maan välillä löytyy paljon useampia kodittomia raukkoja kuin poliisimme aavistaakaan!"

"Jumalan tähden, Archibald", huudahti toinen ja hyppäsi nopeasti sängystään, "mitä on tapahtunut? Sinähän puhut kuin kuumeessa ja voit tuskin pysyä jaloillasi, ja lisäksi on otsallasi tuollainen sormenpituinen haava! Rakas ystävä, miksi juoksentelet kaupungilla, vaikka olet sairas, sen sijaan että lähettäisit noutamaan lääkäriä ja kaikessa levossa ja rau..."

"Todellakin, niin, levossa ja rauhassa!" puuttui Archibald puheeseen katkerasti naurahtaen. "Niin on kyllä helppo sanoa. Luuletko sinä todellakin minua niin tyhmäksi, että minä tässä asussa antautuisin katupoikain naurun alaiseksi, ellei minulla olisi syytä pitää kotiani epävarmana olinpaikkana. Kukapa voi muuten taata" -- ja hän katsahti huolestuneena ovea -- "ettei hän tule tännekin perässäni? Mutta minulle olisikin melkein mieleisempää, jos hän tekisi sen. Sinä voisit silloin sanoa hänelle, kuinka inhoittavaa on ajaa ihminen talostaan, vainota kunnon ihmistä vielä häävuoteessaankin ja jälleen kaivella esiin vanhoja ikäviä muistoja. Minä olen itse sanonut sen hänelle, mutta minulla ei ole enää mitään valtaa hänen ylitsensä."

"Kenen ylitse? Kuka on tullut? Kuka vainoaa sinua? Kaiken pyhän nimessä, sano viimeinkin joku järkevä sana, tahi saatat sinä minutkin suunniltani!"

"Suostumuksellasi suljen oven", vastasi Archibald kiihkeästi. "Mutta avaimen täytyy jäädä lukkoon sisäpuolelle, sillä ihmeteltävän hyvin voi kaikki hiipiä sisään avoimesta avaimenkolostakin. Kas niin, kuuntele siis."

Mutta hän ei kertonut vielä mitään. Hän heittäytyi nojatuoliin ja katseli ylös kattoon, aivan kuin koitellakseen, voiko hän enää pitää silmiään auki. Samalla naputteli hän hoikilla, kalpeilla sormillaan tuolin käsinojaan ja huokasi syvään.

Ystävä katsoi vaieten ja tuskallisin ilmein hänen melkeinpä värittömiä kasvojaan. Nyt vasta huomasi hän Archibaldin molemmissa ohimoissa veriset juovat ja näki hänen otsallaan olevan haavan, vaikka sitä peittikin haavalaastariliuska, hehkuvan tummanpunaisena. Tuo haava ei kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan Archibaldille tuskia, ainakin muuttuivat hänen jännittyneet kasvonjuonteensa vähitellen yhä rauhallisemmaksi.

"Voitko jo paremmin, Archibald?" kysyi ystävä.

"Kyllä, hiukkasen", vastasi toinen yrittäen hymyillä. "Minä en ole enää yksinäni, ja tämä mukava tuoli peittää ainakin selkäni. Annathan tämän minulle, Tancred? Minä annan sinulle tästä tuolista amerikkalaisen keinutuolini, joka ei ole näin varma."

"Kuten tahdot. Mutta mistä olet saanut tuon kauhean haavan?"

"Haavan? Naarmun, tarkoitat luonnollisesti. Sen ovat toiset paljon pahemmat seikat riistäneet muististani. Miksipä tekisin suotta kertomustani kovin laveaksi? Kun tarkoin asiaa ajattelee, niin voi tulla siihen inhoittavaan päätelmään, että minä olenkin taistellut itsensä paholaisen kanssa. Mutta sekin voi olla vain taikauskoa, vai kuinka? Mutta pahempaa kuin saatanan ilkeimmätkin temput on seikka se, että tuo kaunotar-raukka jälleen herää kuolleista ja tahtoo suudella minua jääkylmillä huulillaan. Sinä epäilet, ystäväni. Niin, siten te runoilijat aina teette. Te vaaditte, että meidän pitäisi uskoa kaikki teidän aivojenne synnyttämä sekamelska, mutta mitä me itse olemme nähneet omin silmimme ja ottaneet käsiimmekin..."

"Vannotan sinua ystävyytemme nimessä, Archibald, että heti annat minun tietää, mitä on tapahtunut!"

"No niin, tahdonpa koittaa, voinko muistaa kaikki tapahtumat yhtäjaksoisesti. Sinähän kävit eilen asunnossani minun nukkuessani? No niin, minä todellakin nukuin! Ihminen, joka nukkuu kymmenen tuntia keskellä kirkasta päivää ja sitten syö ja juo kokonaisen tunnin, ei ole hullu eikä kuumesairas. Sanon tämän vain johdatukseksi, tarkoituksessa, että säästäisit minulta hauskan väitteesi, että minä olen vain nähnyt unta tahi etteivät kaikki ruuvit ole tallella päässäni. Olin niin selvä-ajatuksinen, että aivan rauhallisesti ja järkevästi voin itsekseni miettiä asiaa ja tulla siihen tulokseen, etten koko talosta voi löytää parempaa turvapaikkaa aaveita vastaan kuin tulevan makuukamarimme. Myöntänetkö minun olevan oikeassa? Sinä et voi aavistaakaan, kuinka tungettelevaisia jotkut ihmiset ovat.

"No niin, kellon lähetessä yhtätoista menin minä tuohon rauhalliseen, kauniiseen morsiushuoneeseen, en vielä mennäkseni nukkumaan, vaan jälleen _con amore_ lukeakseni kaikki Cecilian minulle kirjoittamat kirjeet, alkaen ensimäisistä suurikirjaimisista viimeiseen lyijykynätöherrykseen saakka. Samassa tarkoituksessa olin myöskin ottanut mukaani hänen muotokuvansa. Sen asetin pienelle pöydälle sängyn ääreen ja lampun sen eteen, ja sitten heittäydyin itse vuoteelle. Niin mukavasti en ollut kahdeksaan päivään saanut kertaakaan levätä hät'hätään kokoonpannulla vuoteellani. Tunsin voivani sangen hyvin, lukuunottamatta heikkoa poltetta ohimoissani; en tuntenut ajatuksiani ollenkaan kiihtyneiksi, vaan olivat ne päinvastoin selvät ja iloiset, kuin olisi kylmää lähdevettä veren asemasta virrannut suonissani. En ihmetellyt tätä seikkaa, vaan pidin aivan luonnollisena, ettei mikään vihollisvoima rohkene lähestyä tuota vuodetta. Kuulin kellon lyövän yksitoista ja sitten kaksitoista, ja omituista kyllä, viimeisen lyönnin kajahtaessa sammui yht'äkkiä lamppu sänkyni vieressä, niin etten voinut torjua itsestäni jonkinlaista hieman taikauskoista mielenliikutusta. Lamput sammuvat kuitenkin aivan luonnollisista syistä. Mutta miettiessäni sytyttäisinkö sen uudelleen, vai koittaisinko jo nukkua, olin äkkiä kuulevinani, kuinka puistoon johtava ruokasalin ovi ulkoapäin avattiin ja sitten jälleen hiljaa suljettiin. Tuntematta vielä hiukkastakaan kauhua nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin. Silloin kuulin aivan kuin paljaan pienen jalan hiipiviä askeleita portailta; hiljaa, hiljaa avattiin salonginovi, askeleet lähenivät matolla ja pysähtyivät, niin olin kuulevinani, esiripun taakse, aivan kuin kuunnellakseen, oliko mitään häiriötä odotettavissa sisäänastuessa. Ymmärtänethän, ettei asia enää tuntunut minusta hauskalta. Nousin nopeasti ylös, heitin päälleni muutamia vaatekappaleita, ja hiivin lukitsemattomalle ovelle kurkistamaan avaimenkolosta. Sattumalta olivat balkongin verhot sysätyt kiinni, joten kabinetissa oli aivan pimeätä. Mutta juuri kuin kumarruin katsomaan avaimenkolosta, sysättiin esirippu syrjään -- ja hän itse astui sisään!"

"Virginiako? Kauhea uni!"

"Uniko? Sinä saat uskoa mitä haluat. Minä tiedän, mitä minä tiedän. Ei, ystäväni, minulla on liiankin tarkkoja todistuksia siitä, että kaikki oli totta; mutta siitä lisää myöhemmin. Mitä minä äsken sanoinkaan? Niin, se oli totta, hän astui esiripun takaa elollisena, ainoastaan hieman pienemmältä näytti hän minusta, niin että olisin voinut vannoa, että hän todellakin oli se Kleopatra, jonka olin kantanut pois komerosta ja joka nyt palasi takaisin puistosta, koska hänelle yksinäisyydessä kävi aika pitkäksi ja hän myöskin toivoi saavansa hieman kiduttaa minua. Sinä pudistat päätäsi epäuskoisesti! Minä sanon sinulle, että jos itse olisit kantanut häntä käsivarsillasi, kuten minä tein, niin olisit sinäkin tuntenut, että tuo povi oli vain jäähmettynyt ja jäätynyt kuolonuneen, ja että veri sen suonissa voi helposti uudelleen sulaa. Pidinhän häntä tykyttävällä sydämelläni! Täytyihän hänen tuntea se, vaikka hän olikin kivettynyt! Ja nyt oli hän herännyt näkemään, että minä olin kantanut hänet pois kuuluakseni toiselle -- oi, Jumalani, hän ei olisi koskaan rakastanut minua, jos hän ei olisi tullut kysymään, olinko kokonaan unhoittanut hänet!"

Sanomattoman surumielinen ilme kasvoillaan tuijotti hän lattiaan.