Part 3

"Ymmärtänethän, että sydämeni tykytti tavallista kiivaammin palatessani päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös, aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa. Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää, ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut löytää parempaa turvapaikkaa.

"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin, jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin talon rouva.

"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen, joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan uhriksi.

"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen. Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta, joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan. Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin, kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan minua hänen olemassaolostaan.

"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan. Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.

"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.

"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois täältä -- minä tukehdun täällä -- minulta ei puutu mitään, mutta minä kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!...' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.

"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani, vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta Virginie -- me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu niin pakanalliselta -- istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta, vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän sadan frangin setelin.

"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään muutosta.

"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa, jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.

"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani, ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten, ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella, millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en _voi_ enää kauempaa elää sillä tavoin!'

"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet erääseen _maison garnie'hen_, jota hoiti muuan kunnioitettava saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia', sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'

"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen, ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme; näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'

"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.

"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.

"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani _maison garnie'n_ emäntä, syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut, koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.

"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme, aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili hän ja sulki jälleen silmänsä.

"Oi kuinka kaunis hän oli!" -- --

3.

Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.

Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.

"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."

"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä. "Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän. Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä, se tapahtui, minkä piti tapahtua.

"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla vielä oli voimaa -- tahi heikkoutta? -- sysätä syrjään kaikki tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa, että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? -- että tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.

"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon. Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten! Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani, etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani -- minä olisin voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi -- mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani. 'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle, ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.

"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan. Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun kiusoittavasti hymyillen. -- 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle, niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen kaikesta muusta.

"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani _maison garnie'n_ emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö. Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista tuskista, mutta minä palaisin takaisin -- niin pian kuin voisin. Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti. Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään muuta kuin Cecilian kuvan.

"Niin se tapahtui -- ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät, miten täällä olivat asiat -- isäni oli kuollut ennen paluutani, ja äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle, jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta, kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani, että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.

"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua, lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.

"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. -- 'Hän on kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' -- Sellaista oli elämäni päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa -- sieluntuskia ja puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini -- niin, sinä, ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista, jotka alinomaa vaivasivat minua.

"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."

Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen. Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:

"Uskotko sallimukseen?"

"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."

"Olet oikeassa", sanoi Archibald kolkolla äänellä. "Se on poistettava, mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa -- jos jossakin voisi upottaa sen syvään veteen -- mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa! Tukahduttaa! hukuttaa!"

Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun oudon ja ikävän päähänpiston.

"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."