Part 2
Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista, joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle. Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin, helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän tuskallisen pureman takia.
Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen jalkojensa alle."
"Niin, olette oikeassa, rakas täti", vastasi hän hajamielisenä. "Mutta sehän on vain kuva, ei se tunne mitään. Lampun huojuva valo, joka kimaltelee kuvalla, synnyttää näköhäiriön. Omituista se kuitenkin on joka tapauksessa!" lisäsi hän kuin itsekseen puhuen.
Täti oli kääntynyt pois kuvasta ja astui, katsahdettuaan ohimennen seinämaisemia, korkealle ovelle, joka oli toisella lyhyellä seinämällä.
"Minne tämä johtaa?" kysyi hän.
"Makuukamariin, rakas täti", vastasi paroni nopeasti. "Palvelija voi näyttää teille valoa. Teidän täytyy saada nähdä kaunis toalettipöytä, jonka olen tilannut Cecilialle. Minä itse, niin kauan kuin olen yksin", jatkoi hän, nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, "olen sijoittanut leirini tähän komeroon. Mutta luulenpa kuvan ajavan minut täältä pois, sillä se on todellakin liian omituinen..."
Hän vaikeni ja katsahti jälleen, melkeinpä tuskallisen tutkivasti, onnettoman kuningattaren synkkiä, surullisia piirteitä.
Silloin tunsi hän Cecilian käden kaulallaan.
"Rakkaani", sanoi Cecilia, "jos todellakin aiot, että me tulemme syömään aamiaisemme täällä ja että minä täällä tulen odottamaan sinua iltaisin, kun sinä joskus tulet myöhemmällä kotiin, niin poista tuo kauhea kuva komerosta. Niin, lähetä se takaisin taidekauppiaalle, sillä se saa sydämeni tuskasta vavahtelemaan, aivan kuin olisi se kauheinta mitä koskaan olen nähnyt. Tuntuu kuin olisin pakoitettu kuolemaan, jos viettäisin kokonaisen yön samassa huoneessa tuon kuolevan kanssa. Onko se todellakin kaunis? En häpeä kysyä sitä sinulta. En koskaan ole salannut sinulta sitä seikkaa, että paljoa sellaista, mitä sinä ihailet, en ole vielä oppinut ymmärtämään. Olen kuullut sinun itsesi sanovan, että taiteen täytyy voida vapauttaa sielu, silloinkin kun se ilmaisee mitä tuskallisinta olotilaa. Mutta eikö sinustakin tuota kuvaa katsellessasi tunnu siltä kuin katsoisit kuolemaa vasten kasvoja?"
"Kyllä!" sanoi hän yhäti katse kuvaan kiintyneenä. "Mutta tuossa aaveessa on joku lumoava voima. Mitenhän lienee kuvanveistäjä sen siihen saanutkin sovitetuksi? Koko kuvasta huokuu kauheata suloutta, aivan kuin noista unhoittumattomista säkeistä:
"Sä näe et lasta rinnallani, Mi imee uneen imettäjänsä."
"Antaisinpa mitä hyvänsä, jos saisin tietää..."
Hän vaikeni jälleen ja salli Cecilian sulkea kätensä omiin käsiinsä.
"Kuulepas", sanoi Cecilia, "sinä saat minut mustasukkaiseksi, jos unhoitat sekä minut että itsesi tuon aaveen takia! Minä voisin aivan tyynesti katsella sinun mielistelevän jotakin toista kaunista, elollista naista. Ei kukaan voi rakastaa sinua, niinkuin minä, joten minä helposti voisin taittaa peitsen jokaiselta, joka luulottelisi sinulle voivansa tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan maalatut- ja marmorikaunottaret ovat jo ennenkin tuntuneet minusta arveluttavilta. Kerran en voinut nukkua koko yönä, kun sinä illalla olit puhunut mediciläisestä Venuksesta. Sinä sulatit oman sielusi sen kivirintaan, ja koska se oli mykkä, ei se voinut poistaa erehdystäsi, sinun ylistäessäsi sitä jumalallisimmaksi olennoksi, kun taas minä, joka omistan pienen terveen järjen, monasti tuntunen sinusta aivan yksinkertaiselta."
Hän näytti noista sydämellisistä sanoista kuulevan vain kai'un, ja kun Cecilia vaikeni, painoi hän mitään vastaamatta hänet rintaansa vasten.
"Archibald!" huudahti hän kasvava levottomuus katseessaan.
"Rauhoitu!" sanoi hän sivellen hänen tuuheata vaaleata tukkaansa. "Minä annan poistaa sen täältä. Tule balkongille. Täällä tuntuu ilma niin tukahduttavalta."
Puistossa vallitsivat jo illanvarjot, ja ilma oli aivan tyyni. Kukkalaitteiden takaa näkyi syvä puistotie, jonka varrella satakieli alkoi samassa liverrellä ihastuttavia säveleitään. Useimmat volièrin linnut olivat jo laskeutuneet levolle. Mutta apina valvoi vielä pienessä tornissa ja alkoi tytön nähtyään omituisesti viittailla valkoisella tupsullaan, heitellä sitä ilmaan ja loikkia sinne tänne katolla. Väliin kirkaisi se ilkeästi aivan kuin kuritettu lapsi, ja narisutti hampaitaan ilkeätä ivanaurua muistuttavalla tavalla.
"En tiedä mistä syystä", sanoi tyttö kääriessään vienosti väristen burnusia ympärilleen, "kaikki käy tänään sydämelleni, sekä ilo että kauhu. Luulen sinun tulevan erehtymään minun suhteeni. Luulit saavasi taloosi iloisen ja reippaan puolison, joka erinomaisesti voi mukautua maaelämään, mutta nyt huomaatkin, että minä olenkin hermostunut, pelokas olento, joka kuvittelen kaikenmoista ja tulen epämiellyttäväksi niille, jotka elävät seurassani. Mutta eihän vielä ole myöhäistä", jatkoi hän ja katsoi häneen lapsellisesti hymyillen, "sinun peräytyä ja koittaa, enkö niin ankaran keinon avulla voisi karaistua."
Mitään vastaamatta sulki hän hänen huulensa pitkällä suudelmalla. He kuulivat apinan alhaalla meluavan ja heittelevän pikkukiviä rakennusta kohti. Samassa saapui tätikin sangen tyytyväisenä tarkastuksensa tuloksiin.
"Sinä saat asua todellisessa tarulinnassa, lapseni", päätti hän ylistelynsä, "enkä minä ole löytänyt koko talosta mitään muuta muistutettavaa kuin tuon ilkeän apinan sekä tuon kauhean käärme-nuken, jotka täytyy poistaa talosta. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, Cecilia. Olemme käskeneet ompelijattaren saapua tänä iltana, ja sellaista neuvottelua ei onnellisinkaan morsian saa laiminlyödä."
Hänellä oli niin kiire päästä kotiin, ettei hän halunnut maistaa hedelmiäkään, jotka loistavissa kristallimaljakoissa upeilivat salongin pöydällä. Kuitenkaan ei hän voinut itse kieltäytyä eikä kieltää toisia kilistämästä shampanjalasia nuoren parin viihtymiseksi tässä uudessa kodissaan.
"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä. Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös portaita.
2.
Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.
Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.
"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."
Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka sulki kabinetin oven.
Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään, aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.
Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.
"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. -- Mutta mitä sinulle on tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi, sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"
Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa, niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.
"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.
Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä, joka pyöri hänen kielellään.
Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista, joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä, uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa; mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin, jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla, oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.
Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän katkerimpia. Ja kuitenkin -- mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta, joka kuitenkin oli päivänselvää.
"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin katsomatta.
"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen sulon, kaiken entisen tuskan."
"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa", sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."
"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen merkki.
Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he molemmat vaiti.
"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.
"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä enemmän kuin olen rikkonut."
"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi _tällainen_, sitä en todellakaan voinut aavistaa."
"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä, mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria, jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin, välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla, surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin. Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra', vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme, huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä valtavammaksi.
"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista: 'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi -- kas tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois, sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen, poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.
"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten, etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.
"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli. Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän, nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään', vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta. Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet portinvartijattaren hoidettavaksi.