Part 1

KLEOPRTRA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut ja tekijän elämäkerralla varustanut

O. H--a.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

PAUL HEYSE

Saksalainen runoilija ja novellisti Paul Johann Heyse syntyi Beriinissä 15 p. maalisk. 1830. Isänsä oli tunnettu filologi, klassillisten kielten professori Berlinin yliopistossa, ja äitinsä muuan kauneudestaan ja lahjakkaisuudestaan kuulu juutalaisnainen. Isältään on siis Paul Heyse todennäköisesti perinyt kaikelle tuotannolleen ominaisen klassillisen kauneustajunnan ja äidiltään taas itämaisen rikkaan ja värikkään mielikuvituksensa.

Opintonsa kohdisti Heyse ylioppilaaksi päästyään filologian alalle tutkien v:sta 1847 Berlinin yliopistossa klassillisia kieliä ja v:sta 1850 Bonnissa romanisia kieliä ja kirjallisuutta. Väiteltyään 1852 Beriinissä tohtoriksi väitöskirjallaan, joka käsitteli muinaisajan trubadurien lauluja, sai hän erään stipendion kautta tilaisuuden lähteä pitemmälle matkalle läpi Sweitsin ja Italian, jolloin hän kirjastoissa jatkoi romanisten kielten muistomerkkejä koskevia tutkimuksiaan.

Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan "Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan "Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850). Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.

Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle. Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin, ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.

Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.

Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi", "Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald", "Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.

Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864), "Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien" (1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897). Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä, valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.

Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der Dritte", "Unter Brüdern" y.m.

Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin" (1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.

Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta kirjallisuudesta.

Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.

Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.

_Suomentaja_.

I.

Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".

Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen tukka, oli muuan paroni von L----, tuo vaalea nuori nainen hänen serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan. Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon -- sisältä -- ja nyt uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata, kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli luotu uuteen kuntoon.

Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi _hänen_ talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään, mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti. Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä, ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.

Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon, jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille; mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse, mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.

"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.

Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja hyppeli toisten edellä puistoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen. Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.

"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."

"Rakkaani!" sanoi tyttö hänen käteensä tarttuen ja vieden hänet suuren lintuhäkin eteen. "Tuntuu kuin eläisin jonkun 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarinan. Onko tämä totta? Tulevatko nämä jumalaiset linnut omikseni? Saanko ruokkia ja hoitaa niitä?"

Hän jäi seisomaan kullatun teräslankaristikon eteen ja katseli ihastuneena ja ihmetellen häkin sisustaa, jonka toisistaan erotetuissa osastoissa oli yli sata mitä harvinaisinta suurta ja pientä lintua. Keskustassa kohosi keinotekoinen puu, jonka oksien välissä pikku laululinnut lepattelivat sinne tänne, kun taas suuremmat vieraat parittain kulkivat omissa avarissa häkeissään edes-takaisin. Häkissä vallitsi sellainen viserrys ja kuherrus, leijailu ja lepatus, että oli aivan mahdotonta väsyä katselemaan tuota sekavaa vilinää.

Mutta samassa näytti tuo iloinen maailma joutuvan yleisen kauhun valtaan; höyhenet pörhistyivät, kaikki iloiset laulut vaikenivat ja elokkaimmatkin ristikkotalon asukkaat lakkasivat syömästä. Suuri, pitkäkarvainen apina, joka oli maannut kokoonkyyristyneenä volièrin päällä sijaitsevassa pienessä avoimessa tornissa ja katsellut siellä vaanien noita kolmea ihmistä, näytti pahastuvan siitä, että hänet kokonaan syrjäytettiiin noiden kauniiden naapurien takia. Nopeasti loikkien ja laahaten perässään vasempaan etukäpäläänsä kiinnitettyä hienoa, pitkää teräsketjua, oli se kiepahtanut alas loivalta katolta ja laskeutui nyt hiljaa ja äänettömästi pitkin teräslankaristikkoa sille paikalle, jossa tuo sen huomiota erityisesti kiinnittänyt nuori tyttö seisoi. Tämä oli vaipunut katselemaan kahden hopeafasanin perheonnea, joiden äskettäin munasta päässeet poikaset tunkeilivat ruoka-altaan ympärillä. Samassa tunsi hän jonkun nykäisevän valkoista kasimiriburnusiansa ja huudahti kauhistuneena katsahtaessaan sivulleen ja huomatessaan aivan vieressään ryppyiset ja irvistelevät apinankasvot. Hän astui peljästyksissään pari askelta taaksepäin, mutta apina piti burnusin tupsua lujasti pienessä kädessään, riippui huojuen ristikolla, kiristeli ilkeästi hampaitaan ja teki kaikenmoisia ilkeitä irvistelyjä. Se olisi varmaankin seurannut tyttöä, jollei ketju olisi ollut liian lyhyt. Lukuunottamatta jonkinlaista vahingoniloa, ei sillä näyttänyt olevan minkäänlaisia pahoja aikeita, vaan näytti se päinvastoin haluavan osoittaa tuolle suloiselle olennolle ritarillista huomaavaisuuttaan. Mutta äkkiä vääristyivät sen jäykät kasvonpiirteet ilmivihaan. Nuori mies, jonka morsianta se niin läheltä ihaili, oli tarttunut heti tapahtuman huomattuaan pieneen keppiin, jonka puutarhuri oli jättänyt seisomaan ristikkoa vasten, ja kohotti nyt sen uhkaavasti huudahtaen tuota rohkeata rauhanhäiritsijää kohti. Eläin ei näyttänyt aikovan hevin luopua saaliistaan. Kiukkuisena uhmaili se hetkisen herransa vihastunutta katsetta, ja sen suuret leukapielet liikkuivat naristen, aivan kuin olisi se teroittanut hampaitaan asettuakseen vastarintaan. Mutta kun keppi viuhuen sattui muutamia kertoja sen selkään ja käsivarsiin, huudahti se kirkuen, repäisi tuskissaan ja raivoissaan burnusia, johon se oli tarttunut kiinni, niin että valkoinen tupsu irtaantui, ja pakeni sitten hurjin hyppäyksin lintuhuoneen katon ylitse pieneen, turvalliseen torniinsa. Siellä laskeutui se asuntonsa kynnykselle, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, tarkasteli miettiväisesti saalistaan ja katsahti vain silloin tällöin kostonhimoisesti herraansa, joka jälleen oli kääntynyt naisten puoleen.

"Sinähän olet ihan kalpea, rakas Cecilia", sanoi hän ja tarttui morsiamensa käteen. "Minä pidän huolta siitä, että tuo ilkeä vieras muutetaan pois nykyisestä asunnostaan, niin ettei se enää toiste turmele iloasi linnuista. Tuota pientä tornia ei sitäpaitsi oltukaan aiottu sen asunnoksi. Minulle oli kerrottu sen sopivan sangen hyvin kotkan asunnoksi, mutta sitten en voinut sietää, että tuo kuninkaallinen eläin yksinään ja surullisena istuisi tuolla ylhäällä muun iloisen joukon ulkopuolella, ja ettei paikka jäisi aivan käyttämättömäksi, ostin tuon ilkeän elukan, jota samaan aikaan tarjottiin minulle. Mutta se viedään pois, rakkaani, niin ettei se enää voi sinua peljästyttää."

Tyttö hymyili ja veri palasi hänen poskilleen.

"En tiedä mistä pelkoni aiheutui", sanoi hän; "tavallisesti en ole herkkä peljästymään; mutta eikö sinunkin mielestäsi loistanut noista vihreistä silmistä jotakin saatanallista, jotakin kuvaamatonta vihamielisyyttä ja ilkeyttä? Luin kerran tohtori Faustista, että hänellä oli palveluksessaan muuan apinan hahmossa esiintyvä paha henki. En voi olla ajattelematta sitä nähdessäni nyt tuon ilkeän eläimen istuvan tuolla ylhäällä riemuissaan siitä, että on häirinnyt toisten olentojen iloa. Sinun täytyy myöntyä tahtooni, Archibald, ja hävittää se pois, vaikkakin torni joksikin aikaa jäisi tyhjäksikin."

"Se on inhoittava eläin", sanoi täti, "ja sitäpaitsi muistuttaa se suuresti muuatta ranskalaista apottia, jonka muinoin tapasin parhaissa piireissä ja joka sittemmin lähetettiin siirtomaihin erään tekemänsä inhoittavan rikoksen rangaistukseksi. Aivan tuolla tavoin narisutti hänkin pitkiä valkoisia hampaitaan."

"Tehän saatte meidät uskomaan sielunvaellukseen, rakas täti", sanoi paroni piloillaan, "mutta nyt menemme sisään ennen hämärän tuloa. Voimme myöhemmin vaeltaa puiston lävitse kuutamossa."

Hän tarjosi jälleen vanhalle naiselle käsivartensa, ja he palasivat sisään. Eteisessä oli jo lamppu sytytetty, ja se valaisi kauniisti hiotun kristallin lävitse voitonjumalattaret. Portaita valaisi vielä kupukatosta lankeava päivänvalo. Heidän ylös mennessään tarttui Cecilian pieni käsi jälleen rakastetun käteen. Hän oli jälleen muuttunut vaiteliaaksi ja huokasi väliin, kuin olisi hän herännyt syvistä mietteistä. Täti puolestaan ylisteli ystävällisellä puheliaisuudella pienimpiä yksityiskohtia myöten talon sisustusta.

"Täällä et sinä voi vastaanottaa vieraita, Archibald", sanoi hän viimein, kun he astuivat yläkerroksessa sijaitsevaan kauniiseen salonkiin, joka vastasi ruokasalia alakerroksessa. "Jos Cecilia ei olisi niin hajamielinen lapsi, käsittäisi hän mitä imartelevimmaksi rakkautesi todisteeksi sen seikan, että sinä olet laittanut hänelle talon, jossa ei ole tilaa muille kuin teille yksin, ja jossa te ette voi ajatellakaan ottaa vastaan useampia kuin pari ystävää."

"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle, nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."

Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin hänelle.

"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."

"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea. "Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi; herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."

"Taideteos?"

"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu. Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin lähempiä määräyksiä."

"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle löytämään."

Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään, puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea, kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva, joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän muodostamasta harmaasta taustasta.