Part 8

Tilanne ei huolettanut häntä suurestikaan. Hänen sanotaan saaneen valvoa monta yötä varjeltuakseen salamurhaajilta, mutta tuskinpa sentään niin usein, että hänen elämänsä Aleksandrian palatsissa olisi siitä sanottavastikaan häiriintynyt. Hänen oli täytynyt tottua ajattelemaan salamurhaajan puukkoa jo varhaisesta nuoruudesta saakka. Hänen monet lemmenseikkailunsa olivat tehneet äkillisen kuoleman mahdolliseksi minä päivänä hyvänsä, ja valtiollinen ja hallinnollinen ura panivat hänet samoin joka hetki alttiiksi väkivaltaisuuksille. Miesten mustasukkaisuus, joiden vaimot hän oli kähveltänyt, verilöylyissä eloonjääneiden kostonhimo, poliitikkojen närkästys, joiden kunnianhimoiset toiveet hän oli murskannut, ja lukemattomien henkilöiden viha, joita hän oli tavalla tahi toisella loukannut, pitivät häntä ainaisessa hengenvaarassa. Potheinoksen puuhat eivät siis huolettaneet häntä eivätkä estäneet häntä kohdistamasta kaikkea huomiotansa, sanottakoon suoraan, Egyptin kuningattaren viettelemiseen.

Kleopatra näyttää tunteneen yhtä voimakasta mieltymystä Caesariin kuin tämä häneen, ja vaikka kumpikin näyttää jo heti alussa käsittäneen, mitä etuja heillä tuli olemaan toistensa rakkauden voittamisesta, ja käyttäytyneen sen mukaisesti, ei nähtävästi ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä läheinen seurustelu ollut jo parin päivän kuluttua kehittänyt heidän välilleen luonteeltaan sangen vilpitöntä romanttista kiintymystä. Kleopatran tunne oli epäilemättä ensimmäiselle vakavalle rakastumiselle ominaisen viehkeyden läpitunkemaa, kun taas Caesarin lemmessä oli ylinnä parhaan ikänsä sivuuttaneen miehen intohimoinen ihastuminen nuoren ja kauniin tytön reippauteen ja sulouteen. Caesar oli kylläkin jo vanhanpuoleinen, mutta siitä huolimatta, haaveksijan sanoja käyttäen, ihanteellinen rakastaja. Hänen nerokkaat ja kauniit kasvonsa, hänen ryhdikäs ja sopusuhtainen vartalonsa, hänen hieno käytöstapansa ja kaikki hänen suorittamansa ihmeelliset teot olivat seikkoja, joiden piti voittaa kenen hyvänsä naisen sydän, ja mikä Kleopatraan varmaankin vaikutti erikoisen puoleensavetävästi kaiken tämän lisäksi, oli maine hänen urhoollisuudestaan ja luotettavuudestaan kaikissa tilanteissa, samoin kuin hänen häiriintymätön kylmäverisyytensä ja hilpeytensä.

Caesar oli tähän aikaan sunnuntaituulella ja hänen elämänsä palatsissa oli mitä hilpeintä. Miehenä, joka oli tottunut ylenkatsomaan kaikkea vastuunalaisuutta, ja joka ei antanut minkään painostaa mieltään, hän oli karistanut kaikki valtiolliset huolet hartioiltaan, ja kun hän sai noin lokakuun 25 p. Roomasta uutisen, että hänet oli valittu diktaattoriksi koko seuraavaksi vuodeksi (47), ei hänellä ollutkaan mitään syytä olla huolissaan. Katkeroittuneen nuoren Ptolemaioksen pysytellessä synkkänä taustalla Caesar ja Kleopatra seurustelivat avoimesti keskenään ja pitivät hauskaa todennäköisesti joka päivä, sillä seurustelu Caesarin kaltaisen miehen kanssa johti välttämättä tämmöiseen tuttavallisuuteen. Ei voida liioin odottaa, että tuo vain kahdenkymmenenvuotias, rohkea ja tulinen tyttö olisi käyttäytynyt niin omituisissa ja jännittävissä olosuhteissa varovaisesti ja sopivaisuutta paljonkaan ajatellen. On mahdollista, että hänet oli jo vihitty avioliittoon hallitsijaveljensä kanssa, kuten Egyptin hovissa oli tapana, mutta samalla mitä todennäköisintä, ettei tämä avioliitto ollut muuta kuin tyhjä muodollisuus. Ei ole siis mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut siinä suhteessa todellisuudessa vielä täysin vapaa kohdatessaan Caesarin.

Piiritetyn palatsin iloista ja huoletonta elämää ei häirinnyt ensin mikään, mutta sitten sattui äkkiä kaksi tapausta, jotka antoivat Caesarille ja Kleopatralle hetkeksi muutakin ajattelemista ja jotka aiheuttivat heti todella vakavien vihollisuuksien puhkeamisen. Pikku prinsessa Arsinoe, joka oli sukunsa kaikkien naisten tavoin varmaankin hyvin rohkea ja reipas tyttö, pakeni hoitajansa Ganymedeen keralla [Muinaisen Egyptin prinsseillä ja prinsessoilla oli usein miespuolisia »hoitajia», mikä oli hyvin korkea arvonimi. Egyptiläisissä kirjoituksissa sanotaan välistä »suuri hoitaja ja kasvattaja».] äkkiarvaamatta palatsista Achillaksen egyptiläisten joukkojen turviin. Ganymedes oli epäilemättä suunnitellut asettaa prinsessan valtaistuimelle, Kleopatran oleillessa kummankin veljensä keralla saarrettuna Lochias-niemelle, ja he alkoivatkin heti päästyään egyptiläisten päämajaan lahjoa kaikkia vaikutusvaltaisia upseereita ja virkamiehiä asiansa hyväksi. Mutta Achillas, joka pelasi omaa peliään, katsoi viisaammaksi pysyä uskollisena hallitsijalleen ja koettaa vapauttaa hänet Caesarin käsistä. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Ganymedes ja Achillas riitautuivat. Jälkimmäinen murhattiin siekailematta, ja murhaaja asettui hänen tilalleen, ryhtyen jatkamaan sotaa uudella tarmolla. Ennenkuin Arsinoe ja Ganymedes sieppasivat ohjakset käsiinsä, oli Potheinos ollut Achillaksen kanssa salaisesti yhteydessä, ilmeisesti suunnitellen Caesarin murhaamista ja omaa ja kuningas Ptolemaioksen pakoa palatsista. Caesar sai tietää salaliitosta parturiltaan, »eräältä toimeliaalta ja tarkkaavaiselta mieheltä, joka urkki äärimmäisessä vaatimattomuudessaan kaikki asiat tietoonsa» [Plutarkhos]. Potheinos vangittiin juhlassa, joka oli toimeenpantu Ptolemaioksen ja Kleopatran välisen sovinnonteon kunniaksi, ja mestattiin heti, kuolema, jota runoilija Lucanus sanoo hänelle aivan liian hyväksi, koska se oli sama, joka juuri hänen toimestaan oli tullut suuren Pompeiuksen osaksi. Mikäli nyt voidaan arvostella, oli Caesar täysin oikeutettu lopettamaan tämän kavalan ja häikäilemättömän eunukin maalliset konnuudet. Hän kuului siihen hovien toimihenkilöiden luokkaan, jonka tapaa kaikkialla idän koko historiassa, ja joka herättää aina inhoa kunniallisemmassa lännessä, mutta hänen puolustuksekseen on muistettava, että hän tarkoitti toimenpiteillään, mikäli tiedämme, yhtä paljon nuoren hallitsijansa, Ptolemaioksen, kuin omien pyyteidensä parasta, ja että hänen petollisuutensa suuntautui valtaa vastaan, joka pusersi säälimättömästi hengiltä kaikki saavutettavissa olevan maailman kuningasperheet, ja jonka tunkeutuminen maahan merkitsi siis perikatoa ja turmiota. Ja se, että hän maksoi ystäviensä Achillaksen ja Theodotoksen tavoin kaiken tämän verellään ja kyynelillään, riittänee jo vapauttamaan hänet näin monen vuosisadan kuluttua enemmästä tuomitsemisesta.

Ensimmäinen sotatoimenpide, joka antoi Caesarille jonkin verran huolta, oli se, että vihollinen saastutti veden ja teki hänen sotilaansa siten hermostuneiksi. Juomavesi tuli kuninkaalliselle alueelle kaupungin toisella puolella olevasta järvestä maanalaisia kanavia myöten, ja heti kun Caesar oivalsi, että kanavat voitiin tukkia, hän teki rynnäkön etelään käsin, todennäköisesti Auringon portilta Järvisatamaan vievää leveätä katua pitkin, mutta kohtasi niin jäykkää vastarintaa, että mieshukka olisi ollut varmasti tuntuva, jos hän olisi toteuttanut aikeensa. Se ei ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä piiritetyllä alueella suoritettu koekaivojen kaivaminen johti samassa siihen onnelliseen tulokseen, että yllätyksenä kaikille hyvää vettä löytyi runsaasti.

Siten hän säästyi häpeästä tulla ajetuksi pois kaupungista, johon hän oli saapunut sellaisella komeudella, ja pakotetuksi peräytymään Välimeren taakse, missä tapauksessa hänen itseottamansa tehtävä ja kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat Kleopatran tulevaisuuteen nähden olisivat jääneet täyttämättä.

Hiukan myöhemmin hänelle tuotiin se tervetullut sanoma, että Seitsemäsneljättä legioona oli jo tullut Välimeren poikki Vähästä-Aasiasta mukanaan elintarpeita, aseita ja piirityskoneita, mutta ettei se ollut päässyt vastatuulen takia perille, vaan oli ankkuroinut jonkin matkan päähän Egyptin rannikolta. Caesar purjehti heti koko laivastollaan tulijoita vastaan, jättäen kaikki sotilaansa asemiinsa ja ottaen mukaansa vain laivojen rhodoslaisen miehistön, ja kun avuksi kiiruhtanut legioona oli siirtynyt hänen laivoihinsa, suuntasi hän matkan takaisin satamaan, karkoitti helposti Pharoksen pohjoispuolelle kokoontuneet egyptiläiset alukset ja laski riemuiten entiselle ankkuripaikalleen palatsin alapuolelle.

Hän oli nyt niin varma voimastaan, että hän purjehti eräänä päivänä saaren ympäri ja hyökkäsi egyptiläisen laivaston kimppuun sen omassa satamassa Heptastadiumin takana ja teki sille suurta tuhoa. Sitten hän nousi maihin Pharoksen länsipäässä, joka oli vielä vihollisen hallussa, valtasi varustukset väkirynnäköllä ja pääsi omien miestensä yhteyteen, jotka hän oli sijoittanut majakan ympärille itäpäähän. Hänen tarkoituksensa oli nyt, kun hän oli saanut saaren haltuunsa, vallata Onnellisen paluun satama Heptastadiumia myöten ja tehdä sitten siltä taholta ratkaiseva hyökkäys kaupunkiin. Mutta siinä hänelle sattui vaarallinen vastoinkäyminen. Kun hän johti henkilökohtaisesti hyökkäystä Heptastadiumin etelä- eli kaupunginpuoleista päätä vastaan, sotilaiden pakkautuessa pengermälle saarelta ja Ison sataman aluksista, tekivät egyptiläiset vimmatun hyökkäyksen sen pohjoispäähän ja sulkivat roomalaiset kaupungin ja saaren väliin niiden suureksi hämmästykseksi, jotka seurasivat taistelua Lochiaksen puolelta. Vihollinen tunki vimmatusti päälle sillan kummastakin päästä, mutta aluksia oli onneksi heti käsillä niille, jotka pääsivät hengissä tästä verisestä yhteentörmäyksestä, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät, kavunneet veneisiin ja sousivat täyttä vauhtia Ison sataman poikki. Mutta siihen alukseen, johon Caesar oli ehättäytynyt, hyppi niin paljon väkeä, että se kaatui; voimme kuvitella, miltä tämä järkyttävä kohtaus näytti, kun maailman valtias ui pakoon henkensä edestä, pidellen toisella kädellä korkealla tärkeätä asiakirjakääröä, joka oli sattunut olemaan mukana, raahaten hampaissaan punaista sotilasviittaa, ja tuon tuostakin sukelluttaen kaljua päätään säästyäkseen heittoaseilta, joilla sillalla rehentelevät ja pilkkasanoja huutelevat, voitokkaat egyptiläiset häntä kiukkuisesti pommittivat. Eräs hänen laivoistaan kiiruhti nopeasti paikalle, ja siten hän palasi palatsiin, kylmissään ja likomärkänä, menetettyään lopulta viittansakin, sotilaallisen arvonsa hellityn tunnusmerkin. Neljäsataa legioonalaista ja paljon merimiehiä tuhoutui tässä taistelussa, useimmat hukkumalla, ja nyt Caesarille alkoi ehkä ensi kerran selvitä, ettei tämä sota, johon hän oli tullut antautuneeksi, ollutkaan vain huvittavaa leikkiä, kuten hän oli ajatellut. Hän oli jo oleillut palatsissa ainakin neljä kuukautta kuljeskellen päivät täysin turvallisena varustustensa vaiheilla ja nauttien illat Kleopatran seurasta. Hänen on täytynyt saada koko tämän ajan säännöllisesti tietoja Roomasta, jossa hänen rento, mutta täysin luotettava sotapäällikkönsä Antonius hoiti hänen asioitaan, ja on ilmeistä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään, joka olisi tehnyt hänen paluunsa välttämättömäksi. En pidä oikeana sitä yleistä otaksumaa, että hän olisi ollut palatsissa täydellisesti saarroksissa ja pakotettu taistelemaan henkensä edestä, vaan katson hänen asemansa olleen aina yhtä avonainen kuin varmakin. Hän olisi voinut purjehtia Välimeren poikki milloin hyvänsä, ja jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut lähteä Italiaan pariksi kolmeksi viikoksi ja palata Aleksandriaan, tilanteen siitä sanottavasti kärsimättä. Hänen laivastonsa oli osoittautunut kykenevänsä varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta avomeren puolelta, kuten esimerkiksi silloin, kun hän purjehti seitsemättäneljättä legioonaa vastaan, ja tässä tapauksessa olisi joukot jätetty, kuten silloinkin, linnoitettuihin asemiinsa turvaan. Syyriasta saapui runsaasti kaikenlaisia tarveaineita, ja kun hän olisi päässyt Kyprokseen saakka, olisi hän voinut palauttaa rhodoslaiset merimiehet takaisin Aleksandriaan huolehtimaan, että tämä kuljetus jatkui säännöllisesti.

Näin ollen on hyvin todennäköistä, ettei hänellä ollut mitään halua keskeyttää rattoisaa talvikauttaan Egyptin pääkaupungissa, jossa hän oli täydellisesti viehättynyt sekä maan pieneen kuningattareen että tämän hänelle esittämiin tehtäviin. Hän oli jo vanhahko mies, ja vuosien taakka sai hänet ajattelemaan tilapäisellä vastenmielisyydellä rauhattomuutta, joka odotti häntä Roomassa. Lännessä hän oli jo päässyt kunnianhimonsa perille, ja huomatessaan nyt joutuneensa sotaan, jota hän piti, sanoisinko, vain helposti läpäistävänä ja vaarattomana seikkailuna, hän päätti taistella loppuun saakka, tuloksesta varmana, ja ottamalla syyksi tämän mielenkiintoisen ja ajoittain jännittävänkin tehtävän jäädä naisen luo, jota hänen huikentelevainen mielensä nyt ihannoi. Hän alkoi jo huomata, että Egyptin alistamisella hänen tahtoonsa oli suuri valtiollinen merkitys, kuten pian selitämme, ja hänestä tuntui sentähden hyvin vastenmieliseltä jättää kuningatar, johon hän oli sitäpaitsi lämpimästi kiintynytkin, oman onnensa nojaan. Tämä taistelu ei ollut jälkeenpäin hänestä enää niin mielenkiintoinen, että hän olisi välittänyt itse kirjoittaa sen historiaa, kuten hän oli kirjoittanut muista sotaretkistään, vaan hän antoi erään toverinsa laatia siitä virallisen selostuksen, ja tällä kirjailijalla on ollut melkoinen työ todistaa, että taistelu oli vakavaa laatua. Teos on nyt saavuttanut yksimielisen hyväksymisen, mutta siihen on joka tapauksessa suhtauduttava varovasti. Sitä ei pidä ottaa sen vakavammalta kannalta kuin selitystäkään, että Caesarin jääminen Aleksandriaan johtui alkuperäisesti sopimattomista merituulista, jotka vaikeuttivat laivojen pääsyä satamasta. Vuotuiset pohjatuulet ovat voineet viivyttää hänen lähtöään viikon tahi pari, mutta se ei merkitse mitään, kun on aivan ilmeistä, ettei hän tahtonutkaan nostaa purjeita, ja _De Bello Alexandrinon_ tekijällä on epäilemättä ollut lupa peitellä Caesarin selvää välinpitämättömyyttä Roomaa kohtaan syyttämällä hänen pitkällisestä poissaolostaan vihollisen voimakkuutta ja kohtalon kovuutta.

Jouduttuaan niin nolosti tappiolle Heptastadiumilla Caesar näyttää päättäneen todenteolla rangaista aleksandrialaisia ja ryhtyä sodankäyntiin suuremmalla tarmolla. Syyriasta oli suuri armeija tulossa hänen avukseen erämaan poikki, päällikkönä Pergamonin Mithridates, Mithridates Suuren poika, juutalainen Antipater, Herodeksen isä, ja Iamblichus, Sampsiceramuksen poika, eräs kuuluisa arabialainen päällikkö Hemesasta. Caesar tiesi olevansa näiden joukkojen saavuttua kyllin voimakas musertamaan vastarinnan ja pakottaman Egyptin kuuliaisuuteen. Siinä mielessä hän otti askeleen, joka osoittaa selvästi hänen päättäneen käydä tuimasti ja lujasti asioihin käsiksi ja tavalla, joka oli tekevä Kleopatran äkkiä maan ainoaksi hallitsijaksi, niin että hän kykenisi laskemaan valtakuntansa kaiken mahdin Caesarin käsiin.

Prinsessa Arsinoesta ei ollut tullut Egyptin kuningatarta Ganymedeen kaikista ponnistuksista huolimatta, ja kuninkaallinen armeija koetti yhä vapauttaa kuningas Ptolemaiosta ja taistella hänen lippunsa alla. Caesar päätti sentähden luovuttaa nuorukaisen heille, tietäen, kuten sodan historioitsijakin myöntää, ettei vihollisuuksien keskeytyminen tämän toimenpiteen johdosta ollut lainkaan uskottava. Hän sanoo tarkoituksen olleen antaa Ptolemaiokselle tilaisuuden rauhan tekoon, ja selittää, että hänen oli, jos sota tuli jatkumaan, paljoa kunniallisempaa taistella kuningasta kuin »kaiken maailman roskaväkeä ja luopioita» vastaan. Totuus lienee kuitenkin se, että Caesar tahtoi päästä pojasta, joka esti häntä toteuttamasta suunnitelmaansa hallituksen siirtämisestä kokonaan Kleopatralle, luovuttamalla hänet viholliselle hetkellä, jolloin tieto Syyriasta lähteneen armeijan tulosta teki egyptiläisten tappion varmaksi; näin hän lähetti pojan joko varmaan kuolemaan tahi alennukseen. Ptolemaios poloinen ymmärsi sen varmasti itsekin, koska hän purskahti itkuun ja pyysi saada jäädä palatsiin, kun Caesar käski hänen mennä ystäviensä luo. Hän tiesi aivan hyvin, ettei egyptiläisillä ollut enää mitään voiton mahdollisuutta — ja että voittaja kohtelisi ja rankaisisi häntä vihollisena niin pian kuin hän oli liittynyt omiinsa. Caesar oli taas puolestaan tietoinen siitä, että hänen oli vaikeata olla noudattamatta Auleteen testamenttia, joka määräsi Ptolemaioksen Kleopatran kanssahallitsijaksi, jos Ptolemaios oli roomalaisten voiton hetkellä vielä hänen suojeluksessaan. Kuninkaan kyyneleistä ja hätääntyneistä kunnioituksen- ja kuuliaisuudenlupauksista ei siis välitetty, vaan hänet saateltiin viipymättä palatsista riemuitsevien aleksandrialaisten huomaan, kun taas nuorempi veli, jolle Caesar oli lahjoittanut turvallisen etäällä olevan Kyproksen valtaistuimen, jäi Kleopatran keralla roomalaisten valvontaan.

Syyriasta lähtenyt armeija saapui pian Egyptin itärajalle, valtasi rynnäköllä Pelusiumin ja joutui taisteluun kuninkaan joukkojen kanssa lähellä Niilin suistoa. Egyptiläiset lyötiin helposti, ja voittajat marssivat suiston itäreunaa seuraten Memphistä kohti (nykyisen Kairon lähellä), jonka alapuolella menivät sitten Niilin poikki länsirannalle. Nuori Ptolemaios, joka ei odottanut armoa Caesarilta, asettui urhoollisesti johtamaan niitä joukkoja, joita ei välttämättä tarvittu palatsin piiritykseen, ja marssi suiston poikki mitelläkseen miekkaansa Mithridateen ja hänen liittolaistensa kanssa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt lähteä kaupungista, kun Caesar purjehti satamasta niin monen miehen keralla, kuin mitä laivue suinkin saattoi kuljettaa, ja suuntasi matkan itään, ikäänkuin hän olisi aikonut Canopukseen tahi Pelusiumiin. Pimeän tultua hän kääntyikin sitten päinvastaiselle suunnalle ja laski joukkonsa maihin autiolle rannikolle joitakin penikulmia Aleksandriasta länteen. Siten hän vältti Egyptin laivaston ja osoitti, että hän oli ollut koko piiritysajan täysin esteetön liikkumaan merellä miten tahtoi. Hän marssi sitte erämaan läntistä reunaa pitkin sisämaahan, kuten hänen ystävänsä marssivat itäistä, ja yhdytti heidät suiston kärjessä jonkun matkaa Memphiksestä pohjoiseen ja kääntyi viivyttelemättä takaisin egyptiläisten lähestyvää armeijaa ahdistamaan. Heidän tulostaan kuultuaan Ptolemaios varustautui lujaan asemaan erään kunnaan juurelle, niin että Niili oli vasemmalla sivustalla, suo oikealla, ja eräs kanava edessä, mutta kun oli tapeltu kaksi päivää, murtautuivat liittolaiset saartoliikkeellä hänen leiriinsä ja saavuttivat täydellisen voiton. Saartoliikkeen suoritus oli uskottu eräälle Carfulenus-nimiselle upseerille, joka kaatui sitten Mutinassa Antoniusta vastaan taistellessaan. Ptolemaios näyttää hänen lähestyessään hypänneen yhteen rannalle varatuista veneistä, mutta hänen esimerkkiään noudattavien pakolaisten suuri paljous painoi veneen upoksiin, eikä nuorta kuningasta nähty senjälkeen enää milloinkaan hengissä. Kerrotaan, että hänen ruumiinsa tunnettiin myöhemmin kultaisesta haarniskasta, joka hänellä oli yllään, ja jonka paino oli epäilemättä syynä hänen pikaiseen kuolemaansa. Hänen traagillinen loppunsa viidentoistavuotiaana ratkaisi erään hyvin pulmallisen kysymyksen, sillä jos hän olisi joutunut vangiksi, olisi Caesarin täytynyt joko armahtaa hänet ja julistaa hänet isän testamentin mukaisesti Kleopatran kanssahallitsijaksi tahi viedä hänet vankina Roomaan ja luovuttaa hänet triumfin päätyttyä teloittajille, kuten oli tapana. Poika tiesi kohtalonsa jo silloin, kun hän kyynelin rukoili saada jäädä palatsiin, ja hänen äkillinen menehtymisensä Niilin mutaisiin vesiin päätti kalvavan tuskan, jossa hän oli varmaankin viime ajat elänyt, tietoisena siitä, että hän oli Caesarin hillittömän kunnianhimon tiellä, ja että häntä odotti varma kuolema.

Caesar lähti ratsuväkineen viipymättä paluumatkalle ja marssi maaliskuun 27 p. 47 e.Kr. [meidän ajanlaskumme mukaan jolloinkin tammikuussa] voittosaatossa Aleksandriaan, joka otti hänet vastaan portit avoinna. Surupukuun pukeutuneet asukkaat rukoilivat häneltä armeliaisuutta ja anteeksiantoa ja lähettivät hänelle jumaliensa kuvia täydellisen alistumisensa merkiksi. Prinsessa Arsinoe ja Ganymedes luovutettiin hänelle vankeina, minkä jälkeen hän ratsasti loistokulkueessa kaupungin halki palatsiin, jossa Kleopatra otti hänet vastaan voittoisana sankarina ja pelastajana.

VII. CAESARIONIN SYNTYMÄ JA CAESARIN LÄHTÖ EGYPTISTÄ

Ptolemaioksen kuolema ja Aleksandrian alistuminen lopettivat sodan, ja palatsiin jälleen kotiutunut Caesar sai vihdoinkin aikaa ryhtyä Egyptin asioiden järjestelyyn, tehtävä, jota sota oli niin kauan viivyttänyt. Kleopatran pieni veli, nuorempi Ptolemaios, oli vain yhdentoistavuotias poikanen, joka ei näytä osoittaneen sellaisia ilmeisen älykkyyden tahi luonteen lujuuden merkkejä, että hän olisi käynyt vastenmieliseksi Caesarille tahi sisarelleen, minkä tähden järjestettiin niin, että hänet asetettaisiin valtaistuimelle kuolleen veljensä tilalle nimelliseksi kuninkaaksi ja Kleopatran puolisoksi. Kuten muistettaneen, Caesar oli lahjoittanut Kyproksen tälle pojalle ja hänen sisarelleen Arsinoelle, mutta nyt, kun viimemainittu oli vankina ja epäsuosiossa ja edellinen liian nuori aikaansaadakseen pahennusta Egyptissä, ei heitä pakotettu lähtemään saarikuningaskuntaansa. Aleksandrialaisia kohtaan, joiden kapina oli ollut hänelle kuin parhainta ajanvietettä, silloin kun hän oli alkanut toteuttaa Kleopatran suhteen tekemäänsä päätöstä, Caesar oli lempeä ja katsoi toisissa kaupunginosissa tehdyn suuren tuhon riittävän rangaistukseksi. Juutalaisille hän kuitenkin myönsi samat oikeudet, kuin kreikkalaisilla oli, heidän viime sodassa antamansa avustuksen palkinnoksi, askel, jonka on täytynyt jonkin verran närkästyttää asukkaiden enemmistöä. Sitten hän perusti vakinaisen roomalaisen miehitysarmeijan Kleopatran ja tämän pikku veljen tukemiseksi ja järjestyksen valvomiseksi Aleksandriassa ja koko maassa. [Nyt Egyptissä olevan brittiläisen miehitysarmeijan tehtävä oli alkuperäisesti aivan sama. Sen tuli tukea khediviä ja valvoa järjestystä.] Tämän armeijan muodostivat ne kaksi legioonaa, jotka olivat olleet Caesarin kanssa palatsiin saarrettuina, ja sen päälliköksi Caesar nimitti erään taitavan upseerin, nimeltä Rufinus. joka oli omien ansioidensa nojalla ylennyt tavallisesta rivimiehestä tähän asemaan, ollen alkuperäisesti Caesarin omia vapautettuja. Yleensä selitetään, että Caesar luovuttamalla päällikkyyden Rufinuksen kaltaiselle ammattisoturille eikä kenellekään senaattiin kuuluvalle henkilölle, osoitti ylenkatsovansa Egyptiä, mutta itse olen sitä mieltä, että hän teki sen vain saadakseen hoitaa Egyptin asioita täysin omintakeisesti, sillä Rufinus oli epäilemättä hänen miehensä. Emme tiedä, miten Gabiniuksen joukoille kävi, jotka olivat taistelleet Caesaria vastaan, mutta on todennäköistä, että ne hajoitettiin toisiin maihin sijoitettuihin legiooneihin.