Part 30

Samana vuonna toimeenpantiin kolme suurta triumfia elokuun 13, 14 ja 15 p., ensimmäinen Euroopassa tehtyjen valloitusten, toinen Actiumin taistelun ja kolmas Egyptissä saadun voiton kunniaksi. Kleopatran kuvapatsasta, jossa oli käärme käsivarren ympärillä, kuljetettiin pitkin pääkaupungin katuja ja kuningattaren kaksosia, Aleksanteri Heliosta ja Kleopatra Seleneä, talutettiin vankeina kulkueessa. Nilusta ja Egyptiä esittäviä kuvia nähtiin siellä täällä saattueessa, ja mielenkiintoista sotasaalista oli kuormattu tavaton paljous juhlavaunuihin. Runoilija Propertius kertoo, kuinka hän oli näkevinään »kuninkaita kultaisissa kahleissa ja Actiumin laivaston purjehtivan Via Sacraa ylös». Kaikki joutuivat tavattoman innostuksen valtaan ja Kleopatrasta levitettiin halventavia juttuja joka taholla. Horatius tulkitsi kansan tunteet ihmeteltävässä oodissa ja julisti kuningattaren Rooman viholliseksi. Octavianukselle annettiin kunnianosoituksia aivan tuhlaamalla ja hiukan myöhemmin nimi Augustus, ja hänestä tuli _Divus Juliuksen_ perillisenä _Divus filius_. Suuri diktaattori oli nyt tunnustettu yhdeksi roomalaisen maailman jumalista, ja Octavianus esiintyi suurella mielihyvällä hänen muistonsa ylistäjänä. Siihen viittaa erittäinkin se seikka, että hän herätti henkiin Lupercus-seuran, ikäänkuin tahtoen silläkin tavoin kunnioittaa Caesaria.

Kleopatran ja Antoniuksen kolme lasta sijoitettiin Antoniuksen entisen vaimon, jalomielisen ja lempeän Octavian rauhalliseen kotiin. Octavianus näyttää vaatineen ihailtavan tarmokkaasti, että vaikea kysymys heidän kohtalostaan ratkaistiin näin. Heidän surmaamisensa olisi loukannut syvästi egyptiläisiä, ja koska Octavianus oli nyt Egyptin valtaistuimen laillinen perillinen, Kleopatran seuraaja, eikä muukalainen vallananastaja, niin sopi hyvin, että hänen sisarensa otti nämä kuninkaallisen perheen jäsenet hoitoonsa. Aina lempeä ja kuuliainen Octavia suostui alttiisti tähän toimenpiteeseen ja oli todennäköisesti aina ystävällinen ja hellä näitä uskottoman miehensä lapsia kohtaan, jotka hän kasvatti yhdessä kahden tyttärensä Antonia Majorin ja Antonia Minorin ja Antoniuksen ja Fulvian toisen pojan, murhatun Antylluksen veljen, Julius Antoniuksen keralla. Kun pieni Kleopatra Selene oli tullut täysikasvuiseksi, naitettiin hänet Juballe, Numidian kuninkaalle, joka oli oppinut ja sivistynyt ruhtinas, ja josta tuli myöhemmin Mauretanian kuningas. Heidän poikansa oli nimeltään Ptolemaios ja nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle noin vuonna 19 j.Kr. Hänet murhattiin sitten Caligulan toimesta, joka oli hänkin sallimuksen omituisesta johdatuksesta Antoniuksen jälkeläinen. Miten Aleksanteri Helioksen ja hänen veljensä Ptolemaioksen kävi, emme tiedä. Tacitus sanoo, että keisari Neron aikana Judean maaherrana toimineen Antonius Felixin toinen vaimo Drusilla oli Kleopatran ja Antoniuksen tyttärentytär, siis todennäköisesti Mauretanian kuningasperheestä. Octavia kuoli vuonna 11 e.Kr. ja Antoniuksen poika Julius Antonius tuomittiin kuolemaan vuonna 2 j.Kr., koska hän oli ollut luvattomassa suhteessa Octavianuksen omaan tyttäreen Juliaan, joka karkoitettiin sitten Pandaterian alastomalle saarelle. Itse Octavianus kuoli kunniansa kukkuloilla vanhana miehenä vuonna 14 j.Kr. jättäen Egyptin ja Rooman valtaistuimet pojalleen Tiberiukselle.

Aleksandrian vaikutus Rooman elämään alkoi tulla hämmästyttävän selvästi näkyviin Octavianuksen eli, kuten on sanottava, Augustuksen hallituksen myöhemmällä ajalla. Egyptiläinen ajattelu vaikutti niin mullistavasti pääkaupungin oloihin, että oli kuin manalle menneen Kleopatran henki olisi nyt istunut valtaistuimella, jota hän oli eläessään niin kiihkeästi tavoitellut. Ferrero menee niin pitkälle otaksumissaan, että hän sanoo niiden peruskäsitteiden loistavasta yksinvallasta ja ylellisestä itämaisesta hienostumisesta, joita nyt Roomassa kehitettiin, saaneen alkunsa suoraan Aleksandriasta ja ehkä siitä seikasta, että uudet keisarit olivat alkuperäisesti Egyptin kuninkaita. Egyptiläisiä taiteilijoita ja käsityöläisiä tulvi meren poikki Italiaan, ja ne sadat roomalaiset, jotka olivat valvoneet etujaan Egyptissä, matkustivat sinne usein liikeasioille ja tutustuivat ja eläytyivät huomaamattaan sen taiteeseen, teollisuuteen ja kauppaan. Aleksandrialaisia veistoksia ja maalauksia nähtiin kaikissa huviloissa ja kaikki sivistyneet henkilöt lukivat Aleksandrian koulun runoutta ja kirjallisuutta. Kaikki tahtoivat aleksandrialaisia taideteoksia, kun oli kysymys kotien kaunistamisesta, ja kaikki tarkkailivat kreikkalais-egyptiläisten tapoja ja hienostuneisuutta. Entinen jäykkyys hävisi olemattomiin Kleopatran alamaisten eloisuuden tieltä, aivan samoin kuin Lontoon elämä on viime vuosina muuttunut mannermaan vaikutuksesta.

Kaiken tämän perusteella voitaneen sanoa, että Kleopatran unelmat egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta olivat näin ollen tosiasiallisesti toteutuneet. Erona oli vain se, että sen hallitsijat polveutuivat Octavianuksesta, Caesarin sisarenpojasta, eivätkä Caesarionista, Caesarin omasta pojasta. Mutta siitä tärkeästä osasta huolimatta, joka Egyptillä ja Aleksandrialla täten oli Rooman keisarikunnan synnyssä, tahrittiin Kleopatran muisto, jonka aloitteesta ja toimesta tämä uusi elämä oli saanut alkunsa, vuosi vuodelta yhä mustemmaksi. Hänestä tehtiin tämän itämaalaistuneen, mutta yhäti itseään länsimaalaisena pitävän Rooman vihollinen, ja hänen taisteluaan Octavianusta vastaan muisteltiin Caesarien puoluetta kohdanneena vaikeana koettelemuksena. Häntä paneteltiin säälimättömästi ja hänen irstaisuudestaan keksittiin kaikenlaisia juttuja. Tämä on se pohja, johon maailman arvostelu Kleopatran luonteesta perustuu, ja jokaisen näiden aikojen tutkijan on välttämättä karkoitettava työhönsä ryhtyessään kaikki ne vaikutteet, joita hän on saanut näistä liatuista lähteistä. Unohdettuaan Propertiuksen loukkaavat sanat ja Horatiuksen kiihkoisat säkeet, jotka runoilija kirjoitti ilonsa yltäkylläisyydessä omaa pientä maatilaansa uhanneen sodan päättyessä, lukija on pätevä arvostelemaan, onko tässä hänelle esittämäni tulkinta Kleopatran luonteesta ja teoista katsottava kohtuuttoman suopeaksi, ja olenko käyttänyt väärin historioitsijan etuoikeutta olla armelias koettaessani puolustaa naista, joka taisteli koko elinaikansa, usein orpona ja katkerien vastoinkäymisten musertamana, isänmaallisen ja loistavan päämäärän saavuttamiseksi, ja joka kuoli »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopi».