Part 16

Näyttämön loisto viehätti häntä aina, ja hän oli sitäpaitsi tullut huomaamaan, että näyttelijöiden ja ilveilijöiden seura veti häntä erikoisesti puoleensa. Näyttelijä Sergius oli hänen parhaita ystäviään Roomassa, ja hän oli niin ylpeä erään Cytheris-nimisen näyttelijättären tuttavuudesta, että hän pyysi tätä usein seuraksi huviretkille ja lahjoitti hänelle aivan yhtä hienon kantotuolin, kuin hänen omalla äidillään oli, minkä on täytynyt olla vanhuksesta äärimmäisen harmillista. Näillä retkillä hän antoi pystyttää puiden siimekseen Tiberin rannoille upeita huvimajoja, joissa hänen vierailleen tarjoiltiin loistoaterian ohella mitä kalleimpia viinejä kultaisista haarikoista. Jos matka oli virallisempaa laatua, otti hän mukaansa kokonaisen sirkusseurueen ja järjesti kansan huviksi näytöksiä, joissa esiintyi ilveilijöitä, soittoniekkoja ja eläimiä, kuten esimerkiksi vaununvetäjiksi opetettuja leijonia. Cytheris oli usein hänen mukanaan näillä matkoilla kuin ajanvietteenä, ja seurueeseen saattoi sitäpaitsi kuulua joukko tanssijattaria ja laulajia. Näiden jonkin verran kevytkenkäisten nuorten naisten majoittaminen yöpymispaikoissa »vakavien perheenisien ja -äitien koteihin», kuten Plutarkhos sanoo, herätti suurta närkästystä, mutta toisaalta tämä kaikki viittaa vaikuttimiin, joita ei voida tulkita vain poikamaiseksi hämmästyttämisen haluksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän mennyt sopivaisuuden rajojen yli, jos niikseen tuli, ja kohdellut ystävällisesti henkilöitä, joita toiset pitivät hylkiöinä. Hän on voinut Charles Lamb'in tavoin osoittaa pitävänsä »ihmisestä sellaisena, jollainen hänen ei pitäisi olla», mikä voi olla harkitusti rajoitettuna hyvinkin ihailtavaa, mutta todennäköisempää on, että tämmöiset teot kuin yllämainitsemammekin johtuivat pikemminkin ajattelemattomuudesta, sillä hän ei pitänyt siinä suhteessa suurtakaan lukua toisten tunteista. Mutta jos hänelle huomautettiin siitä ja osoitettiin, että hän käyttäytyi loukkaavasti ja sopimattomasti toisia kohtaan, »saattoi hän katua vilpittömästi käytöstään», kuten Plutarkhos sanoo.

Hän ei välittänyt paljoakaan yleisestä mielipiteestä eikä ottanut lainkaan huomioon sitä, missä määrin hänen toimenpiteensä saattoivat herättää närkästystä ja mielipahaa. Hän oli suuresti seuralaistensa ja ystäviensä johdettavissa, ja jos kaikki näytti onnelliselta ja iloiselta hänen ympärillään, ei hän katsonut olevan syytä käydä yksityiskohtaisemmin asioihin käsiksi. Aasiassa ollessaan hän harkitsi armeijansa kuntoisuuden säilyttämisen vaativan, että kaupunkeja piti verotettaman, ja määräsi, asiaa sen perusteellisemmin ajattelematta, että vero oli otettava kaupungeilta, jotka olivat jo suorittaneet veronsa. Oli kuin hän olisi todellakin unohtanut sen, minkä tähden eräs Hybreas valitti hänelle siitä Aasian kaupunkien nimessä ja muistutti edellisestä veronkannosta. »Jos sitä ei ole teille suoritettu», hän sanoi, »niin kysykää kantomiehiltänne, ja jos se on maksettu ja nyt jo käytetty, olemme mennyttä». Antonius huomasi heti toisen olevan oikeassa, käsitti, mitä kärsimyksiä hän oli ollut matkaansaattamaisillaan, ja ollen, kuten sanotaan, herkkämielinen hän ryhtyi heti muihin toimenpiteisiin. Miehenä, jolla oli sangen hyvät käsitykset itsestään, ja jota ystävät sangen suuresti imartelivat karkealla tavallaan, hän oli hidas huomaamaan omia virheitään, mutta jos hän katsoi menetelleensä väärin, katui hän vilpittömästi eikä hävennyt milloinkaan pyytää anteeksi niiltä, joita oli loukannut. Hän oli heitä hyvittäessään poikamaisen ylenpalttinen ja lahjoja antaessaan niin tuhlaavainen, että hänen sanotaan menneen sellaisissa tapauksissa anteliaisuudessaan paljoa pitemmälle kuin toisia kohtaan osoittamassaan ankaruudessa.

Hän oli aina antelias sekä ystävilleen että vihamiehilleen ja näyttää perineen tämän ominaisuuden isältään, joka Plutarkhoksen lyhyestä maininnasta päättäen oli hyväntahtoinen vanhus, vaimoaan hieman pelkääväinen ja taipuvainen antamaan lahjoja ystävilleen hänen tietämättään. »Antoniuksen avokätisyys lahjojen ja suosionosoitusten jakelemisessa ystävilleen ja asetovereilleen oli», sanoo Plutarkhos, »suurena tekijänä hänen valtaanpääsyssään ja auttoi häntä menestymään suureksikin tultuaan vielä kauan senjälkeen kuin tuhannet hullutukset jouduttivat hänen perikatoaan». Hän oli ystäviään kohtaan niin tuhlaavaisen antelias ja vieraanvarainen, että hänellä oli aina velkoja — jo nuorena miehenä kokonainen omaisuus. Rahan arvo oli hänelle hyvin hämärä käsite, ja hänen ajattelematon rahojen käsittelynsä oli yleisenä puheenaiheena. Hän käski kerran hovimestarinsa antaa huomattavan suuren rahasumman eräälle tarvitsevalle ystävälleen, minkä tämä tekikin, summan suuruudesta kuitenkin niin järkytettynä, että hän laski sen pieninä hopearahoina yhteen kasaan näkyvälle paikalle saadakseen herransa muuttamaan mielensä kasan suuruuden nähdessään. Antonius tulikin sen huomattuaan paikalle ja tiedusteli sen tarkoitusta, mihin hovimestari vastasi merkitsevästi, että siinä oli summa, joka piti annettaman hänen ystävälleen. »Niinkö?» ihmetteli Antonius aivan rauhallisesti, »ja minä kun luulin, että kolikoita olisi paljoa enemmän. Niitä on liian vähän; pane toinen verta lisää».

Hän oli yhtä jalomielinen kuin anteliaskin. Kun Armeenian voitettua ja vangiksi joutunutta kuningasta Artavasdesta kuljetettiin kultaisiin kahleisiin kytkettynä hänen triumfissaan Aleksandrian kaduilla, ei hän surmauttanut vankiaan triumfin päätyttyä, kuten roomalaisilla oli tapana. Ja kun konsuli Domitius Ahenobarbus karkasi juuri Actiumin taistelun edellä Octavianuksen puolelle, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa ja koko seurueensa, ei Antonius alentunut rikastumaan petollisen ystävänsä kustannuksella eikä kostamaan kohtelemalla huonosti hänen pulaan joutuneita seuralaisiaan, vaan toimitti ylevän jalomielisesti kaiken, mikä hänelle kuului, hänen uuteen olinpaikkaansa. Philippoin taistelun jälkeen hän tahtoi välttämättä saada vastustajansa Brutuksen elävänä käsiinsä, mutta eräs Lucilius-niminen upseeri esti sen esiintymällä voitettuna kenraalina ja antautumalla Antoniuksen sotilaille. Miehet veivät hänet riemusaatossa Antoniuksen luo, mutta tultuaan hänen eteensä vanki selitti heti, ettei hän ollut Brutus, vaan oli vain teeskennellyt pelastaakseen herransa, ja ilmoitti olevansa valmis sovittamaan petoksensa hengellään. Antonius kääntyi sen kuultuaan närkästyneen ja kiihtyneen joukon puoleen ja sanoi:

»Näen, toverit, teidän olevan kuohuksissa ja pahoillanne siitä, että teitä on näin petetty, ja pitävän sitä häpeällisenä ja kunniaanne loukkaavana, mutta nyt saatte tietää, että olette tuoneet paremman saaliin, kuin mitä lähditte etsimään. Tehän etsitte vihollista, mutta olettekin nyt tuoneet minulle ystävän. Sillä parempi on, että tämän Luciliuksen kaltaiset miehet ovat ystäviämme kuin vihamiehiämme». [On ilahduttavaa lukea, että Lucilius oli loppuun saakka hänen uskollinen ystävänsä.]

Tämän sanottuaan hän syleili urhoollista upseeria ja antoi hänelle luvan poistua vapaasti minne tahtoi. Ja kun Brutus, hänen vanhan ystävänsä Julius Caesarin ja hänen veljensä Caiuksen murhaaja, päätti pian sen jälkeen itse päivänsä, ei hän asettanut kostoksi vainajan ruumista häväistyksille alttiiksi, kuten usein tehtiin, vaan peitti sen hienotunteisesti omalla punaviitallaan ja määräsi, että se oli haudattava hänen kustannuksellaan sotilaallisin menoin. Samoin hän menetteli Pelusiuminkin valtauksessa, jossa Archelaus sai surmansa. Voitetun vastustajan ruumis etsittiin kaatuneiden joukosta ja haudattiin kuninkaallisin kunnianosoituksin. Hän käyttäytyi nuorempana ollessaan Lepidustakin kohtaan, jonka armeijan hän oli voittanut puolelleen, äärimmäisen kohteliaasti. Hän oli tilanteen ehdoton herra ja Lepidus todellisuudessa hänen vankinsa, mutta hän tahtoi siitä huolimatta, että kukistuneen kenraalin oli edelleenkin oltava armeijansa päällikkönä, ja puhutteli häntä aina kunnioittavasti isäksi.

Hän oli usein nuorekkaan ajattelematon ja toimi sen mukaisesti. Magnesiassa ollessaan hän lahjoitti kerran keittäjälleen mainion illallisen palkinnoksi komean talon, joka oli, sanottakoon ohimennen, toisen miehen oma. Tämä piirre oli Antoniuksessa muutenkin aivan ilmeinen, ja on oikeastaan tulkittava jonkinlaiseksi malttamattomuudeksi. Tahtoessaan nuorena tulla nopeasti kuuluisaksi hän rupesi yhtäkkiä yhteistoimintaan Clodiuksen, »sen ajan julkeimman ja pahimman kansanvillitsijän» kanssa ja vietti hänen kerallaan hurjaa ja säännötöntä elämää, kunnes erosi kumppanuudesta yhtä odottamatta ja lähti Kreikkaan, kaunotaiteiden tutkimiseen innostuneena. Myöhemmältä ajalta on hänen rynnistyksensä Meediaan, joka tapahtui niin äkkiä ja niin kiireesti, että hänen oli pakko jättää kaikki sotakoneensakin jälkeensä, mitä kuvaavin esimerkki tästä kärsimättömyydestä. Actiumin taistelu, joka lopetti hänen uransa, kääntyi tappioksi vain hänen äkillisen mielijohteensa takia, ja se, että hän päätti itse päivänsä, oli myös jossakin määrin kärsimättömyydestä johtuvaa asioiden luonnollisen kulun jouduttamista.

Tämä piirre teki luontaisen urhoollisuuden keralla hänestä sangen uljaan soturin ja, kun onni oli myötäinen, loistavan kenraalin. Hän ei pelännyt mitään ja näyttää pitäneen vaaroja mieluisana vaihteluna elämän yksitoikkoisuudessa. Aristobulusta vastaan käydyssä sodassa hän ryntäsi ensimmäisenä vihollisen varustuksille, voitti sitkeästi oteltuaan omaansa paljoa suuremman armeijan, otti Aristobuluksen ja hänen poikansa vangiksi ja tuhosi kuin kostava jumala vihollisarmeijan melkein kokonaan. Hänen nopea etenemisensä Pelusiumiin erämaan poikki ja tämän linnoituksen loistavasti suoritettu valtaus tuottivat hänelle myös suurta mainetta. Plutarkhos kertoo, »ettei sodassa Pompeiusta vastaan ollut ainoatakaan taistelua, niin monta kuin niitä olikin, jossa hän ei olisi kunnostautunut; hän pysähdytti kahdesti pakokauhun valtaaman armeijan, käännytti sen takaisin, vei rynnäkköön ja voitti, niin että hän oli lähinnä Caesaria armeijan mainehikkain mies». Onnettomalla paluumatkalla Meediasta hän osoitti mitä suurinta urhoollisuutta ja ryhtyi heti Armeeniaan päästyään, kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta, valmistelemaan toista sotaretkeä. Sellainen ei ollut enää tavallista rohkeutta.

Hän oli hyvä, mutta ei mikään poikkeuksellisen taitava kenraali, vaikka onkin totta, että Caesar uskoi Pharsaloksessa armeijansa vasemman sivustan hänen hoitoonsa johtaessaan itse oikeata; mutta hänen suuri rohkeutensa ja hänen taitonsa herättää luottamusta ja kunnioitusta miehissään tekivät hänestä luotettavan päällikön. Sotamiesten sanotaan suorastaan jumaloineen häntä. Hänen uljas, miehekäs olemuksensa vaikutti puoleensavetävästi heidän vaistoihinsa, jotka sotilaallinen elämä oli kasvattanut ihannoimaan miehekästä voimaa, ja se tuttavallisuus, jota hän osoitti miestensä kanssa seurustellessaan, antoi sitäpaitsi heidän kiintymykselleen hyvin henkilökohtaisen leiman, niin että jokainen sotilas toimi, ikäänkuin kenraalin katse olisi seuraillut juuri häntä. Hän saattoi mennä heidän telttoihinsa, istua heidän pöytäänsä ja syödä ja juoda heidän kerallaan. Hän oli mukana harjoituksissa ja näyttää kyenneen kilpailemaan juoksussa, painissa ja nyrkkeilyssä parhaimmankin kanssa. Hän laski leikkiä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja piti siitä, että hänelle annettiin sana sanasta ja kaksi parhaasta. »Hänen pilantekonsa oli», sanoo Plutarkhos, »pisteliästä ja ärsyttävää, mutta hänen valmiutensa mihin hyvityksiin tahansa taittoi siltä kärjen, eikä hän närkästynyt milloinkaan, jos toiset kujeilivat hänen kustannuksellaan, vaan oli yhtä tyytyväinen». Hän oli sanalla sanoen »armeijan ilo ja ihastus».

Hänen kaunopuheisuutensa oli hyvin ilmeistä, ja hän näyttää perineen tämän lahjansa isoisältään, joka oli kuuluisa puhuja ja asianajaja. Nuorena ollessaan hän opiskeli puhetaitoa Ateenassa ja omaksui niin sanotun aasialaisen tyylin, joka oli jonkin verran koristeellista ja liioittelevaa. Kun Pompeiuksen valta oli Roomassa korkeimmillaan ja Caesar kaukana taustalla, luki Antonius päällikkönsä kirjeet senaatissa sellaisella voimalla, että hän voitti pelkästään sillä heidän asialleen monta kannattajaa. Hänen hautajaispuheensa Caesarille johti murhaajien kukistumiseen, ja kun hänet itsensä karkoitettiin Roomasta, tekivät hänen sanansa niin syvän vaikutuksen Lepiduksen armeijaan, jonka luo hän oli paennut, että annettiin käsky hukuttaa hänen äänensä torvienpuhalluksiin. »Kukaan toinen ei osannut puhua siihen aikaan kansalle niinkuin hän», kertoo Plutarkhos, »eikä saada hänen laillaan sanan voimalla sotilaita innostumaan». Kaunopuheisuudessa hän ehkä pääsikin lähimmäksi sitä rajaa, joka eroittaa nerot tavallisista ihmisistä, mutta hänen kaunopuheisuutensakin on todellisuudessa sellaista, ettei siitä löydä muuta kuin jalostunutta keskinkertaisuutta. Luonteva käytös, suorat sanat ja voimakas esitystapa tekevät syvän vaikutuksen joukkoon, ja tavallinen jokapäiväinen vilpittömyys on mitä sytyttävin tekijä toisia johdettaessa.

Siihen, että hän oli niin suuressa suosiossa joukkojensa ja ystäviensä keskuudessa, oli vielä eräs toinenkin syy, nimittäin hänen myötätuntoinen suhtautumisensa rakastuneiden lemmenhuoliin ja seikkailuihin. »Hän oli lemmenasioissa hyvin miellyttävä», sanoo Plutarkhos, »ja sai ystäviä auttamalla pulmallisiin tilanteisiin joutuneita lähimmäisiään ja suhtautumalla hymyillen kaikkiin pilapuheisiin, jos hänelle itselleen oli sattunut käymään samoin». Hänen lempensä syttyi äärimmäisen herkästi ja usein, ja tavallisesti kävi niin, että naiset, jotka olivat palon aiheuttaneet, joutuivat oitis hänen uljaan muotonsa ja jalon käytöstapansa lumoihin. Vakavasti ajattelevien ihmisten keskuudessa hän oli huonossa maineessa tuttavallisuudestaan toisten vaimoja kohtaan, mutta perhesuhteet olivat tähän aikaan hyvin löyhät ja säännöttömät. Antoniuksen oma vaimokin Antonia, oli ollut rakkaussuhteessa Dolabellan, miehensä ystävän kanssa, minkä tähden Antonius erosi hänestä ja meni sittemmin avioliittoon lujamielisen Fulvian kanssa. Antonius oli sydänterve, kuumaverinen mies, jolla ei ollut mitään lujia siveysperiaatteita vapauttaan saartamassa eikä mitään, ei kasvatuksen eikä oman ajattelun luomaa, määrättyä kantaa kotoisesta uskollisuudesta. Hän ei hävennyt moninaisten lemmensuhteidensa jälkiseurauksia, vaan antoi rauhallisesti asioiden mennä luonnollista menoaan, ja oli esi-isänsä Herkuleen tavoin niin ylpeä suvustaan, että hän tahtoi sen jatkuvan ja säilyvän moninkertaistuneena, eikä luottanut jälkeläisten toivossaan konsanaan yhteen naiseen.

Hänen luonteessaan oli jotakin häikäilemätöntä ja julmaakin, sillä onhan Ciceron murha siitä selvä esimerkki. Heidän välinen katkera vihamielisyys alkoi ensin siitä, että Cicero matkaansaattoi Antoniuksen isäpuolen, Cornelius Lentuluksen kuoleman ja ehkä vielä aikaansai senkin, että hänen hautaamisensa kiellettiin. Sitten hän huolehti siitä, että Antonius tuomittiin Roomasta karkoitetuksi ja kaikki oikeutensa menettäneeksi Antoniuksen itsensä ollessa silloin tulossa Alppien yli. Petollinen Dolabella oli Ciceron vävy, minkä on myös täytynyt katkeroittaa välejä. Ja Ciceron puheet ja kirjoitukset Antoniusta vastaan olivat sitäpaitsi ehtymättömät ja täynnä solvauksia. Näin ollen ei ehkä olekaan syytä ihmetellä, että Cicero joutui proskriptiolistalle ja sai surmansa, kun Octavianus, Antonius ja Lepidus päättivät vapauttaa valtion haitallisista henkilöistä, kuten olemme jo nähneet. Plutarkhos kertoo, että hänen päänsä ja oikea kätensä ripustettiin Forumille puhujalavan yläpuolelle, ja että Antonius nauroi nähdessään ne. Tämmöinen käytös johtui todennäköisesti vain siitä, ettei Antonius, yksinkertainen mies kun oli, huomannut sen parempaa tapaa selviytyä tilanteesta, josta hän oli itsekin hiukan häpeissään.

Yleensä voidaan kuitenkin sanoa, että Antonius oli hyväsydäminen ja inhimillinen, ja, kuten on jo osoitettu, vain harvoin ankara tahi julma vihollisilleen. Monet pitivät häntä hyväntahtoisuuden, iloisuuden ja ruumiillisen voiman ihanteena; hän näytti heistä samalla sekä Bacchukselta että Herkuleelta; ja vaikka hänen siveellisyydessään oli paljonkin toivomisen varaa, niin sanottakoon hänen puolustuksekseen, että se oli sen osan mukaista, johon luonto oli hänet määrännyt.

Hänen suhtautumisestaan uskontoon tiedetään hyvin vähän. Ei voida sanoa, kannattiko hän niistä ateistisista opeista ainoatakaan, joita saarnattiin siihen aikaan niin laajalti, eikä sekään seikka, että hän salli palvoa itseään Bacchuksena, auta meitä muodostamaan mitään mielipidettä tässä suhteessa. On kuitenkin todennäköistä, että hänen uskonsa oli laadultaan yksinkertaista samoin kuin hänen luonteensakin; tiedetään, että hän oli taikauskoinen ja tietoinen yliluonnollisten voimien olemassaolosta. Eräs egyptiläinen ennustaja teki häneen syvän vaikutuksen kuvailemalla hänen tulevia kohtaloitaan ja varoittamalla häntä Octavianuksesta. Ja lähtiessään sotaretkelleen Partiaan hän kuljetti erään oraakkelin kehoituksesta mukanaan astiaa, jossa oli Clepsydran vettä, ja pyhän oliivipuun lehdistä solmittua seppelettä. Hän uskoi ehdottomasti, että unet olivat jumalallisia ilmoituksia, ja meille kerrotaan eräästä tapauksesta, kuinka hän uneksittuaan, että salama iski häntä oikeaan käteen, sai ilmi henkeään vastaan tehdyn salaliiton. Mutta tämmöinen taikausko oli sangen yleistä sivistyneimpienkin keskuudessa, ja Antoniuksen uskosta enteisiin on mainittu tässä vain sentähden, että se vaikutti jossakin määrin hänen elämäänsä. Hän menestyi hyvin viimeiseen elinvuoteensa saakka, ja hyvä onni auttoi häntä selviytymään onnellisesti monesta vaikeasta tilanteesta, joihin hänen harkitsemattomuutensa oli saattanut hänet. Monet uskoivat, että hän oli todellakin ihmiseksi tullut Bacchus, ja kun hänen lopullinen kukistumisensa hetki koitti väittivät useat henkilöt toden teolla kuulleensa kuin kulkueen aiheuttamaa ääntä ja saattosoittoa, minkä sanottiin merkitsevän sitä, että jumaluus erkani sortuneesta jättiläisestä ja hellitti otteensa hänen kohtaloistaan. Tämän »suuren lapsen» monet moitittavat teot olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, että historioitsijan on varsin helppo löytää niille lieventäviä asianhaaroja, ja näistä on hänen ainainen hyvä onnensa kaikista oleellisin. »Vastoinkäymisiin joutunut Antonius oli nuhteeton mies», sanoo Plutarkhos, ja jos tahdomme määritellä hänen luonteensa oikein, on meidän annettava etusija sille tarmokkuudelle ja uljuudelle, jota hän osoitti Roomasta paetessaan ja Meediasta peräytyessään. Silloin hän ei ollut ajattelematon poika, vaan mies. Muulloin hän esiintyy aina onnettaren hemmoiteltuna lemmikkinä, joka mellastaa mielensä mukaan, kujeilee, juo, lempii ja taistelee, yleisestä mielipiteestä välittämättä, ja leikittelee maapallolla kuin jumala.

Kun Dellius tuli noutamaan Kleopatraa hänen luokseen, oli hän valtansa kukkuloilla, idän ehdoton yksinvaltias, jota kuninkaat ja ruhtinaat liehittelivät, pitäen häntä koko Rooman valtakunnan tulevana hallitsijana. Caesar oli varmasti usein puhunut kuningattarelle hänen vioistaan ja avuistaan, ja Kleopatran on täytynyt itsensäkin kiinnittää huomiota hänen luonteensa teeskentelemättömään koruttomuuteen. Kleopatra ei siis lähtenyt matkalle kohtaamaan suurta neroa, vaan tavallista miestä, joka edusti eriskummallisella tavalla tavallisen ihmisluonteen hyveitä ja vikoja ja silloin tällöin aviomiestä, jota vaimon kiinteys jonkin verran vaivasi.

XII. KLEOPATRAN JA ANTONIUKSEN AVIOLIITTO

Päättäen voittaa huikentelevaisen Antoniuksen takaisin puolelleen omaa ja poikansa asiaa ajamaan Kleopatra astui laivaan Aleksandriassa ja saapui Kyproksen ja Syyrian rannikon välistä purjehtien eräänä aamuna Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja nousi virtaa ylös Tarsoksen kaupunkiin, joka oli joen rannalla Taurus-vuorten metsäisten rinteiden varjossa. Tarsos oli kuuluisa sekä merentakaisesta kaupastaan että puhetaitokoulustaan, jonka opettajat tekivät laajoja matkoja kaupunkinsa vanhastaan mainehikkailla laivoilla, levittäen _alma materinsa_ metoodeja kaikkialle tunnettuun maailmaan. Mainittakoon, että Julius Caesar ja Cato, jotka ovat jo näytelleet osansa tämän kirjan sivuilla, olivat tämän koulun oppilaita [apostoli Paavali oli myös tämän koulun kasvatti]; ja nyt kunnioittaa Antonius, Rooman mahtavin mies siihen aikaan, Tarsosta läsnäolollaan. Kaupunki on verraten kaukana sisämaassa, ja iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, ennenkuin egyptiläiset näkivät sen rakennusten ja telakoiden ilmestyvän rinteiden suojaavasta varjosta. Kun laivasto purjehti Kydnosta ylös, riensivät jokivarren asukkaat kiireesti rantaan sen juhlallista etenemistä katsomaan, eikä ihmettelyllä ollut loppua, kun nähtiin, kuinka äärimmäisen loisteliaasti kuningattaren alus oli koristeltu. Joki laajenee kaupungin lähellä tyyneksi järveksi, ja siihen, samoille ankkuripaikoille, missä kaupungin maailmankuulut kauppalaivat lepäilivät, laskivat Kleopatrankin alukset todennäköisesti ankkurinsa laiturien ja rantamien ollessa mustana väkeä, joka oli kiiruhtanut katsomaan kuningattaren saapumista.

Antonius oli hänen tulostaan kuultuaan istuutunut torilla olevalle julkiselle tuomioistuimelle, odottaen, että kuningatar nousisi heti maihin ja kunnioittaisi häntä virallisella tervehdyskäynnillä. Mutta Kleopatralla ei ollut mitään halua näytellä osaa, jonka mahdollinen tulkinta olisi voinut asettaa hänet vasallin tahi anojan asemaan, ja hän näyttää sentähden pysytelleen laivallaan jonkin matkan päässä rannasta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut lainkaan kiirettä tavata Antoniusta.

Tieto kuningattaren alusten komeudesta alkoi sillä aikaa levitä kaupungilla, ja pian kerrottiin, että kuningattaren omassa aluksessa valmistauduttiin triumvirin vastaanottoon. Tuomioistuimen ympärille kerääntynyt väkijoukko riensi laitureille, ja Antonius jäi yksin seurueineen. Hän odotti jonkin aikaa, kunnes menetti malttinsa ja lähetti sanan kuningattarelle, kutsuen hänet päivälliselle luokseen, mihin Kleopatra vastasi puolestaan pyynnöllä, että Antonius tulisi kaupungin roomalaisten paikallisten arvohenkilöiden keralla syömään päivällistä hänen kanssaan. Antonius suostui heti, sillä hän ei tahtonut olla muodollisuuksien virallistuttamalla kannalla vanhaan ystäväänsä. Kleopatra näyttää siis illan suussa määränneen, että hänen laivansa oli soudettava järven poikki kaupunkiin ja kiinnitettävä yleisöä täynnä olevaan laituriin, jossa Antonius oli jo odottamassa. Tämä roteva roomalainen, jota kaikki teatraalinen aina viehätti, sai nyt nähdä näyn, joka varmasti hurmasi kokonaan hänen mielensä ja saattoi kaikki hänen entiset kokemuksensa varjoon.

Kuninkaallinen monisoutu liukui järven poikki, jonka pinnassa auringon viime säteet välkehtivät, hopealla silattujen airojen kiidättämänä, suuret purppurapurjeet illan tyynessä ilmassa hiljaa huojahdellen. Alusta ohjattiin kahdella isolla melalla niitä hoitelevien miesten seisoessa suunnattoman suuren, kärsää korkealle kohottavan elefantinpään muotoisessa suojuksessa, joka oli kokonaan päällystetty kimaltelevalla kullalla [sen elefantinpään mukaan, joka näkyy rahoissa esiintyvissä kuningattaren aluksen kuvissa]. Peränpitäjien ympärillä oli ryhmä merenneidoiksi ja sulottariksi puettuja orjattaria, lähellään soittajia, joiden huiluista, pilleistä ja harpuista lähtevä sävel näytti määräävän hitaasti kohoilevien airojen tahdin. Kleopatra itse lepäsi kullalla koristetun katoksen alla, Venus-jumalattaren väljät, kimmeltävät harsot yllään ja kummallakin puolellaan kaksi Kupidoksi puettua poikaa, jotka vilvoittivat häntä Egyptin hovin värjätyillä strutsinsulkaviuhkoilla. Katoksen edessä oli taidokkailla jalustoilla vaskisia suitsuastioita, joista oivallisesti valmistettu ihmeelliseltä tuoksuava suitsusavu leijaili rannalle jo ennenkuin alus oli laskenut laituriin. [Philaen temppelin eräässä seinässä on jotakuinkin tältä ajalta kirjoitus, joka sisältää täydellisen selostuksen suitsuaineen valmistuksesta. Siinä lueteltujen eri tarveaineiden lukumäärä on hämmästyttävä.]