Part 3

Penelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat siitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa kerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat he vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä kosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä koiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka makaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa edes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne ja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja kerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy antamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää vanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa ulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse sankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen suustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.

Nyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos tervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa valittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat hänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa; mutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa hän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys ilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn kerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa, jonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin, ettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin, että laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha imettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti mies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan samanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki hänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan käsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta valuu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän: "Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!" Tämä käskee häntä pitämään asiaa salassa.

Seuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat kemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan kestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa kohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä aikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia. Hän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka voi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi, kuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi jousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian nuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta turhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa luvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren, jonka jänne "vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys", sieppaa siivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien läpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan, sieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut päältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt nuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria huulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa, kuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta saavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän avulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman surkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet tunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan nenä ja korvat ja sitten viedään henki.

"Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa. Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein, siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat."

Kun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan riemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: "Salaa riemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä." Eukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee näkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden kostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn vartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen varmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. "Tee hänelle sija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla käsillään on valmistanut," sanoo hän imettäjälle. "Nyt sinä sanoit soimaavan sanan", keskeyttää Odysseys. "Kukapa vuoteeni muuttanut lienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun kannolle." Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat haihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen kaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: "Ällös olko minulle enään vihoissasi, Odysseys -- nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan, vaikka se olikin kovin jäykkä!"

Hesiodos.

Kuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse kaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa saaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen runotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen eli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan lausuu Platon; "Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien isä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?"

Teoksensa "Työ ja päivät", jonka hän omistaa Perses nimiselle veljelleen, joka oli hänelle tehnyt suurta vääryyttä, alottaa hän vertaamalla toisiinsa kunniallista työtä ja laiskuutta, rehellistä uurastusta ja kateellista kiistakilvoittelua. Hän esittää sitten pitkän jonon maanviljelystä koskevia havaintoja ja luettelee lopuksi ne päivät, joita pidetään suotuisina tai epäsuotuisina maatöihin ja toimituksiin vesillä.

Esittäessään Prometeyn tulenryöstöä kertoo hän, kuinka Zeys käskee Hefaistoa ja muita jumalia luomaan Pandaro naista, joka lippaastaan päästää kaikki haikeat huolet, mitkä ihmiskuntaa vaivaavat, mutta toivolta, joka pohjalla piilee, sulkee kannen kiinni. Sitten kuvaa hän viisi maailman aikakautta ja kasvavan pahuuden, jonka ne tuovat mukanaan.

Ensin tulee _kultakausi_. Suruttoman elämän perästä tuli kuolema sen ajan ihmisille kuin suloinen uni, ja heidän haamunsa jäivät maailmaan tehden hyvää, pitäen silmällä oikeutta ja vääryyttä sekä levittäen hedelmällisyyttä. _Hopeakautena_ elävät ihmiset viattomuudessa vielä sata vuotta, mutta he eivät suo jumalille näille tulevaa kunniaa, ja sentähden muuttuvat he kuoltuaan tosin onnellisiksi hengiksi, vaan alempi-arvoisiksi. Pahemmin käy _vaskikautena_. Sen ihmiset eivät ole ensinkään edellisten kaltaisia. Niillä on

sydän kuin timantti, vahvat, valtavat käsivarret vastustamattomin voimin. He toisiaan surmaten tuonen synkkiin kauhuihin vaipuvat mainetta ilman.

Kun multa on peittänyt tämänkin sukupolven, seuraa _neljäs sukupolvi_, oikeamielisempi ja jalompi kuin edellinen ja rikas sankareista, joita kutsutaan puolijumaliksi ja jotka käyvät kauheaa sotaa seitsenporttisen Theben ja Troijan luona. He joutuvat kuolemansa jälkeen "autuaitten saarille", jossa heille kolme kertaa vuodessa suodaan mitä herttaisimpia hedelmiä.

Viimeksi tulee _rautakausi_, runoilijan oma aikakausi, jolloin ihmiset ovat perin turmeltuneita ja "sikiöt" harmaantuvat heti syntymänsä jälkeen, jolloin uskollisuus on kadoksissa ja lapset julkeasti saattavat vanhempansa häpeään, jolloin

"nyrkki on vallan määränä, toinen ryöstävi toistaan, vilpittömyyttä ei kärsitä, jumalten pelkoa ei myös, hurskautt' ei ees".

Runoilija neuvoo valitsemaan maanviljelys-töitä varten sopivinta aikaa tähtien liikunnon mukaan. Elon korjuu on alettava kun Pleiadit (seulaset) nousevat Toukokuussa taivaalle, ja touon aika on silloin kuin ne Marraskuussa laskeuvat, ja sekä eloa korjattaessa että kylvöä tehtäessä on oltava alasti. Maanviljelijä olkoon itse varustettu tarpeellisilla työkaluilla, niin ettei hänen tarvitse muilta lainata, ja hän ei saa tuonnemmaksi lykätä mitään, jos tahtoo saada aittansa täyteen. Vieläkin hänelle ilmoitetaan, milloin metsä on kaadettava ja millaista puuta hänen tulee käyttää työkaluihinsa. Kynnettäessä käytettävät härät olkoot yhdeksän vuotisia, itse kyntäjä neljänkymmenen vuotias, ja ennen kylvölle menoa tulee hänen syödä kahdeksan palaa nelijuovaista leipää. Nuoremmat miehet eivät kelpaa tähän toimeen, sillä he "vilkuvat rauhattomasti toveriensa jälkeen."

Samalla tarkkuudella luetellaan joka vuodenajalla tehtävät maanviljelys-työt. Ei mitään unhoteta; karjaa on suojeltava talvikylmältä, työmiehet ovat varustettavat lämpöisillä vaatteilla ja hyvin ruokittavat, viiniköynnökset oikeaan aikaan karsittavat ja silmästettävät, talonväen on elonkorjuu-aikana noustava aikaisin makuulta, ja tarpeellista lepoa ja virkistystä on suotava kesän kuumimpana aikana. Kun vilja on puhdistettu, voi palvelusväkeä vähentää tai vaihtaa, ja terävähampainen koira on pidettävä varastoja vartioimassa.

Vielä neuvotaan, milloin on paras vesillelähtö-aika, miten miehen tulee käyttäytyä puolisoa valitessaan -- tämä ei saa iältään olla kolmeakymmentä vuotta vanhempi -- miten on seurusteltava ystävien kanssa, ja kaikellaisia pikkuseikkoja, joita jokapäiväisessä elämässä on noudatettava. Erittäin merkitään, mihin työhön kukin kuukauden päivä parhaiten sopii. Niin esimerkiksi ei kelpaa kuun kolmastoista päivä koskaan kylvöpäiväksi, mutta sopii erinomaisen hyvin istuttamiseen. Kuudes päivä keskeltä kuukautta on turmiollinen kasveille, mutta synnyttää uhkeita poikalapsia; sitä vastoin se ei ole edullinen tyttöjen syntymäpäiväksi eikä myöskään hääpäiväksi.

Runoelmassaan _"Teogonia"_ koettaa Hesiodos yhtäjaksoiseen järjestykseen yhdistää, mitä tarut ja laulut kertovat jumalten alkuperästä. Maailman luomisesta alottain esittää hän kaoksen (järjestämättömän ainepaljouden) ensimmäiseksi olomuodoksi. Sitten tulee Gaia (maa) "leveällä rinnalla", Tartaros, Eros (rakkaus), yö, päivä, tähtitaivas, vuoret, meri, Titanit, joista Kronos (aika) oli viimeinen, Kyklopit j.n.e. Runoelma on itsessään hämärä, mutta siinä on paikoittain kauniita, voimakkaita kuvauksia, niinkuin esimerkiksi taistelu jumalten ja jättiläisten välillä j.m.s.

Kolmas runoteos, "Herakleen kilpi," joka tavallisesti luetaan Hesiodon teoksien joukkoon, nähtävästi ei ole hänen kirjoittamansa. Se kertoo Herakleen taistelusta Kyknos rosvon kanssa, ja runoelman täyttää suureksi osaksi tarkka kuvaus sankarin taitehikkaasti kirjaillusta kilvestä.

Pindaros.

Kuoli 442 e.Kr.

Vaikka Kreikkalaiset pitivät Pindaroa etevimpänä lyyrillisenä runoilijanaan, mainitsevat häntä ainoastaan harvat senaikuiset kirjailijat, ja kaikki mitä me tiedämme hänen elämästään on saatu elämäkertomuksista, jotka ovat kokoon kyhätyt satoja vuosia jälkeen hänen kuolemansa. Hän syntyi noin v. 520 e.Kr. Boiotian pääkaupungissa Thebessä tahi jossakin sen läheisyydessä. Hänen sukunsa jäsenien kerrotaan olleen taitavia huilun soittajia, ja itse kehuu hän, että hänen isänsä synnyltään oli Spartalainen ja äitinsä Arkadialainen luonnotar. Opittuaan eräältä sukulaiseltaan soitannon ensi alkeet tuli hän vielä nuorukaisena Athenaan, siellä täydellisesti harjaantuakseen kielisoitin-taiteesen. Kahdenkymmenen vuotisena palasi hän kotiinsa ja perusti runoilijamaineensa oodilla, jossa hän laulaa erään nuoren Thessalialaisen mainehikkaasta osanotosta Pytialaisiin juhlaleikkeihin. Tämän perästä leveni hänen maineensa ympäri Kreikanmaata ja Siciliaa. Itse oleskeli hän enimmiten syntymäkaupungissaan, sepitellen runoja, joissa tavallisesti ylisti juhlataistelujen voittajoita; niitä pidettiin Olympiassa, Pytossa (Delfossa), Nemeassa ja Istmon kannaksella Korinton luona. Taru kertoo, kerran kun Pindaro lapsena makasi nukkuneena, mehiläisparven laskeutuneen hänen huulilleen ja täyttäneen hänen suunsa hunajalla. Hänen luultiin myös olleen likeisessä yhteydessä Delfon pappien kanssa, ja siellä näytettiin temppelin merkillisyyksien joukossa rautatuolia, jota hänen sanotaan käyttäneen, ja Athenassa hänelle pystytettiin muistopatsas, ja Rodos saarella piirrettiin yksi hänen oodeistaan kultakirjaimin Athenen temppeliin.

Jotta voitaisiin ymmärtää hänen runoelmainsa muotoa ja laatua, on kuorilaulun yleisen luonteen tunteminen välttämätön. Lyhyesti lausuttuna ovat kuorit taiteellisia runouden, soitannon ja tanssin yhdistyksiä, jotka tarkoittivat jumalanpalveluksen juhlallisuuden koroittamista ja ihmisten tekojen ylistämistä ja joita muutenkin juhlamuodon saavuttamiseksi käytettiin yleisissä sekä yksityisissä tilaisuuksissa. "Paion" oli hymni Apollonille, jota lyyrää soittain esitettiin; "dityrambi" oli laulukertomus huilun säestyksellä Dionyson kunniaksi, ja "hyporkema'lla" esitettiin musiikin soidessa miimillisesti joku suurenmoinen tapaus. Laulujen rakennuksessa oli kolme osaa eli sointujaksoa, joista ensimmäistä sanottiin "stroofiksi" (säkeistöksi), toista antistroofiksi (vastasäkeistöksi) ja kolmatta "epoodiksi", joista molemmat edelliset riveiltään ja runojaloiltaan olivat aivan yhtäläisiä, kun sitä vastoin kolmas rytmiltään (poljennoltaan) poikkesi toisista. Tulee myöskin ottaa huomioon, että oodin esittivät tanssijat, jotka lauloivat stroofin ja antistroofin kulkien eteenpäin ja taantuen taaksepäin, kun sitä vastoin epoodi laulettiin istualta. Mitä soitantoon tulee, niin ei tiedetä muuta, kuin että käytettiin sekä kieli- että huulisoittimia. Kreikkalaiset eivät näy tunteneen sointu-oppia, mutta heidän soitannollisissa skaaloissaan oli neljännes-ääniäkin, ja heidän tahtinsa ja rytminsä olivat paljoa monimutkaisempia kuin meidän aikanamme. Oodien aineet otettiin eri tahoilta: melkein mikä tapaus tahansa yksityisessä ja yleisessä elämässä saattoi antaa sellaiseen aihetta, ja useimmissa Kreikan valtioissa elätettiin laulajia ja tanssijoita näiden juhlarunoelmien esittämistä varten. Ne kertovat enimmiten jumalten lempiseikkailuja ja taisteluja sekä vanhojen sankarisukujen mainehikkaita muistoja, ja niihin oli sovitettu hienoja viittauksia sen aikuisiin henkilöihin, joiden töitä ja toimituksia niillä oikeastaan tahdottiin ylistää.

Ainoastaan pieni osa Pindaron oodeista on jälkimaailmalle säilynyt; ne kertovat pääasiallisesti voitoista, joita uljaat kilpataistelijat saivat Kreikkalaisten kansajuhlissa, ja viehättävät meitä enemmän niissä esiintyvän voiman ja laulu-innon kuin niiden historiallisena pohjana olevien tapauksien kautta. Kreikkalaisten keskuudessa oli näillä kilpataisteluilla suuri kansallinen merkitys, ja eipä edes niinkään arveluttavana hetkenä, kuin milloin Kreikkaa uhkasi Persialaisten tuhoava hyökkäys, voitu laiminlyödä Olympilaisten taisteluleikkien viettämistä. Muinais-ajan sodissa oli voiton määrääjänä ruumiin voima ja notkeus, jotka molemmat kehittyivät uutteran harjoituksen kautta, ja suurena kiihoituksena tähän olivat ne julkiset kunnian osoitukset, jotka voittajat saivat osakseen näissä kilpaleikeissä, joita lakkaamatta Kreikassa pidettiin milloin missäkin. Sentähden olivatkin nuot jo ennen mainitut neljä kilpaleikkiä joita vietettiin määrättyihin aikoihin, Kreikkalaisten mieluimmat kansajuhlat, ja niihin kokoontui loistava joukko kilpataistelijoita, joiden taisteluja päivällä ja juhlakemuja yöllä suurella mieltymyksellä katseli lukuisa, kaikista Kreikan valtioista ja siirtokunnista kokoontunut kansan joukko. Voittaja sai astua kolmijalkaiselle pronssituolille öljypuu-lehväinen, kultasirpillä pyhistä lehdoista leikattu seppele käärittiin hänen päähänsä; hänen nimensä, sukuperänsä ja syntymäseutunsa mainittiin julkisesti, ja hänen voittamastaan kunniasta tulivat osallisiksi myöskin hänen isänsä ja kotiseutunsa.

Voittajia näissä kilpailuleikeissä ylistää Pindaros niissä runoissaan, jotka ovat meille säilyneet. Monissa hänen oodeissaan ei ole mitään silmun pistävää yhteyttä jumaluustarullisten tavottelujen ja niiden erityisten tapauksien välillä, jotka ovat laulun aineena. Toisessa jätetään kokonaan mainitsematta sankarin nimi ja kotipaikka, toiset taas vaihtelevat niin ajatusjuoksussaan, että tapauksien juonta runoelmissa on hyvin vaikea seurata. Itse sanookin Pindaros laulustaan, että hän kuten mehiläinen liitelee kukasta kukkaan.

Vaikka Pindaron runoissa löytyy niin monta ihanaa kohtaa, tapaa ani harvoin otteita hänen lauluistaan muiden kirjailijain teoksissa, luultavasti sentähden että hänen neronsa pääasiallisesti kuvastaa ainoastaan piirteitä hänen omasta aikakaudestaan ja kertoo tapauksia, jotka miellyttivät enemmän niitä, joita hän ylisti, kuin nousevia sukupolvia. Hänen tuotteitaan tosin siihen aikaan pidettiin hyvin suuressa arvossa, sentähden että niiden sointuisat rytmit niin hyvin soveltuivat musiikkiin ja tanssiin; mutta nyt, kun ei enään vietetä näitä kansallisjuhlia, joidenka kanssa runous, lyyrä ja tanssi olivat niin likeisessä yhteydessä, ovat ne kadottaneet arvonsa, ja rohkeat käänteet runoilijan ajatusjuoksussa vaikuttivat, kuten äsken jo mainittiin, etteivät hänen tuotteensa muistossa säilyneet.

Anakreon.

Syntyi noin 550 e.Kr.

Lempeästä lempirunoilijasta Anakreonista tiedämme ainoastaan sen, että hän syntyi kreikkalaisella Theos saarella, mistä muutti ensiksi Samoon ja sitten Athenaan jossa hänen sanotaan kuolleen hyvin vanhaksi elettyään. Hän lauloi yksinkertaisissa säkeissä lemmen, viinin ja hiljaisen nautinnon ylistystä. Näytteenä hänen sittemmin usein mukaillusta runoilutavastaan olkoon tässä pieni laulu "lyyrälle":

Mä tahdoin Atreyn poikia, mä tahdoin Kadmoa laulaa; vaan kielet kanteloisen vain kaikui lemmen kieltä. Mä äsken kieliä vaihdoin ja tartuin toiseen lyyraan, mä aioin sankartöitä Herkuleen laulaa. Kielet taas lemmenkieltään kuiskaa. Oo vait', niin kuulet -- mun lyyrän vain lemmen lauluja soittaa.

Runoilija tahtoisi mielellään, lausuu hän tässä, ottaa aineen runoonsa Troijan ja Theben sankarisaduista; mutta hänen lyyränsä ei soi korkeakaikuista säveltä, se haluaa sävelin ylistää vain lemmen jumalia.

Aiskylos.

Kuoli v. 456 e.Kr.

Aiskylos, Kreikkalaisten ensimmäinen murhenäytelmän kirjoittaja, oli syntynyt Eleysiissä v. 525 e.Kr. ja otti itse osaa vapautustaistelukin Maratonin, Salamiin ja Plataian luona. Tyytymättömänä kotiseutunsa oloihin lähti hän sieltä pois kaksi kertaa ja tuli Siciliaan, jossa sitten kuolikin.

Oikein ymmärtääksemme kreikkalaista murhenäytelmää tulee meidän ottaa huomioon, että näytelmätaide vanhassa Hellaassa oli luonteeltaan niin perin kansallinen ja uskonnollinen. Näytäntöjä toimeen pantiin kolme kertaa vuodessa Bakkos-juhlissa, ja niihin tuli kymmentuhansittain katselijoita. Teaatterissa ei ollut kattoa, ja näytelmät pidettiin siis taivasalla. Kapea näyttämö oli puoliympyrän muotoisten katselija-istuinten etupuolella; sivuilla ja perällä oli maalattuja koristuksia, jotka sopivat näyteltävään kappaleesen. Kustannukset itse kappaleesta, kuorilaulajista ja näyttelijöistä maksoivat rikkaat pohatat.

Muistettava on myös, että kansa piti näitä näytelmiä jonkinlaisina pyhinä toimituksina ja samalla kaunotaiteen kehitystä edistävänä kilvoitteluna, ja Kreikkalaisten synnynnäinen kauneuden aisti, hienostuneena taiteellisissa ja tieteellisissä harjoituksissa, saattoi heidät helposti käsittämään runoilijoiden tuotteissa tavattavat ihanat käännökset ja historialliset viittaukset.

Aiskylos kirjoitti näytelmänsä vilkkaana ja yleväaatteisena aikana, ja senpä tähden niissä kuvastuvatkin selvästi näiden aikojen ominaisuudet.

Vangittu Prometeys.

Kappale alkaa sillä hetkellä kuin Hefaistos, joka ei uskaltanut vastustaa Zeyn käskyä, kahlehtii Prometeyn kallionlohkareesen Kaukasos vuorella. Kun se on tehty, jätetään Prometeys yksikseen. Korkeapontisilla sanoilla rukoilee hän luonnon voimien jumalia ja valittaa tukalaa tilaansa. Okeanon tyttäret, aallottaret, kiitävät sisälle siivekkäissä vaunuissa, surkuttelevat Prometeyn onnettomuutta ja pyytävät häntä kertomaan rikoksensa, jonka hän myös tekeekin.

Kun isäns' jälkeen valtaan nousi Zeys, soi taivaisille kullekin hän kunniaa, mi suuruudellaan määräs' vallan jokaisen. Vaan mailman kurjaa kansaa halveksuin hän päätti sukupuuttoon tappaa sen ja luoda kansan uuden, toisenlaatuisen. Tät' tuumaa vastaan yksin nousin mä. Mä uskalsin sen; ihmissuvun turmastaan ja tuonelaankin joutumasta pelastin. Näet, siksi sorrun näihin vaivoihini mä niin tuskaa tuottaviin, jo nähdä kauheisin.

Kuolettavasta rauhattomuudesta, jatkaa vielä Prometeys, olen minä pelastanut kuolevaiset ja valanut heidän sieluihinsa toivon lumoovaa rauhaa -- ja sitä paitsi olen hankkinut heille tulen, jota he tuhansin tavoin voivat käyttää apukeinonaan. Sentähden oli Zeys määrännyt hänelle tämän kauhean rangaistuksen. Kun aallottaret ovat poistuneet, tulee meren jumala (Okeanos) ja tarjoo apuaan. Kuorilaulajille kertoo sitten Prometeys lähemmin, mitä hän on opettanut ihmisille: rakennustaidon, ajanlaskun, kirjoitustaidon, hevoskesytyksen, purjehduksen, lääke- ja ennustustaidon. Äkkiä ilmestyy lehmäksi muutettu kuninkaan tytär Io ja valittaa surkeata kohtaloaan. Prometeys tuntee hänet, ja hänelle Io ennustaa, että Herakles on hänet pelastava. Kun Io katoo, moittii kuori hänen sopimatonta lemmenliittoaan Zeyn kanssa, jonka perikatoa Prometeys kauheilla sanoilla ennustaa, ja tästä Hermes häntä uhkaa vieläkin suuremmilla kärsimyksillä. Prometeys osoittaa uhkamielisyyttä, aallottaret surkuttelevat häntä; Hermes moittii heitä ankarasti; Prometeys manaa avukseen emoaan, maata; vuori avautuu ja kallionlohkare, johon hän on kiinni kahlehdittu, vaipuu syvyyteen.

Se Aiskylon näytelmä, jossa hän esittää Prometeyn vapauttamisen, on hävinnyt.

Turvaa etsiväiset.

Kuningas Danaon viisikymmentä tytärtä ovat saapuneet Argon rantaan ja astuvat sisälle pyytäin Zeytä estämään heitä joutumasta avioliittoon serkkujensa, kuningas Aigypton viidenkymmenen pojan, kanssa, joita heidän isänsä välttämättömästi tahtoo heitä pakoittaa miehikseen ottamaan. Danaos käskee tyttäriään istuutumaan "puhtaalle pohjaperustalle"; he asettuvat alttarin ympärille. Nyt astuu esiin Pelasgos, Argon kuningas, seurueineen, kuuntelee tyttöjen kertomusta ja epäröi antaisiko, peläten Aigypton vihaa, heille apuaan, vaan suostuu kun naiset uhkaavat muuten hirttäytyä temppeliin. Sillä aikaa kuin Danaos lähtee ulos päästäksensä porvarien tuttavuuteen ja suosioon, rukoilevat hänen tyttärensä uudelleen Zeyn apua, vedoten kantaäitiinsä Iohon, jonka elämäkerran ja retket he kertovat. Argon kansa lupaa auttaa pakolaisia, jotka rukoilevat jumalia Argivilaisten puolesta. Nyt tulevat takaa-ajajien laivat näkyviin, ja naiset uudistavat avunpyyntönsä. Airut käskee heitä lähtemään laivoille kosijoineen. Kuningas Pelasgos tulee heille avuksi, ja airut lähetetään pois.

Persialaiset.

Näytelmä esittää tapausta Persian pääkaupungissa Susassa. Kuori, jossa laulajina ovat suurkuninkaan valtioneuvokset -- uskollisten neuvosto -- laulaa laulun, jossa ilmaisee suruaan siitä, ettei ole saatu odotettuja sanomia Persian sotajoukolta Kreikassa, ja surkuttelee niiden jalojen sankarien kohtaloa, jotka ovat sinne lähteneet. Laulussa kuvataan myöskin Xerxeen suuren sotajoukon lähtöä. Nyt astuu sisälle kuningatar Atossa, kertoo pahaenteisen unen ja kysyy ylenkatseellisesti, missä maailman sopukassa Athena lienee. Sanansaattaja tulee ja kertoo, että koko yritys on rauennut tyhjiin. Hän luettelee pitkän rivin kaatuneita, kuvaa taistelun Salamiin luona -- tuhannen laivaa kolmeakymmentä vastaan.