Part 23

Vuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien maanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa mielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne ukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat niin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan kertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana ensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten, kun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä avoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä kuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen sen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden marttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi miehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan lopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa rankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä, jotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja tuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän oikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä rangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille, ja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita, vaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin kohtuutonta kuin kohtuus.

Kuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo muutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet käyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista, vieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen kuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo myös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan jutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin kuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: "Olemmeko me esi-isiämme viisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi itse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää aikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena toimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä, mikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää". Regulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen lahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista. Toisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään miehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen edukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät kehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan kuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa kuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen mielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän pojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon kuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten julaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin tämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen toimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.

Enemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen maailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt yleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja vanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta arvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden kanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka kirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään päästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton, jonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja Martialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden aisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään kehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa saada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja osoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä puheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että kirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää lukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän lopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni -- ei löydy ainoatakaan iloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi vähentää -- se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä kärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon huvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.

Horatius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita ja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla myös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen kuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat kirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin luentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia. Hän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja kuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle suosiota ja hyväksymistä.

Usein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt ja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven rannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli ostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja hän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman, luovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista raaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle tarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun perustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään parempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen kasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan entistä enemmän.

Hänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa naimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille kiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi, aivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja kolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan rakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa kirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja pyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana ja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli Verginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa Germaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja juhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään ovat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen läheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa hän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään hänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja nuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa olla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä kaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka suuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan; kuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän kärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan vielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli kihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi verta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin kalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien, voiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.

Plinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman väsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan Laurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin. Hän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla ilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.

Plinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän puhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti ja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin suorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren rannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja. Tilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta metsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten liepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja laaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on niin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista vesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse asuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota kaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut -- oudonmuotoisiksi leikatut puut -- sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta, sellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa temppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta, jonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään on tavallista.

Pliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä Aasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa hän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin, suuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia syntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten asukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista kerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita, rakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä jättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi, ja tämä -- Trajanus -- kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä saattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika löylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa, joka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu Trajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin perustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä. Kaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka kuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan, tienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja Titus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja häviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman maakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka heitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän salaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat valalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä viattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt sekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta puolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen tunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten ilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on vaarallista ja sopimatonta.

Kaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan, ja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet julkaistiin, olleen elossa.

Kirjoituksista päättäen, jotka Plinius on jättänyt jälkeensä, näyttää hän olleen siivo, kaunopuhelias ja hyvin sivistynyt mies, joka, kuten sivistyneet yleensä, suurella mieltymyksellä seurasi yleisiä asioita, vaikka hänen heikko terveytensä ja mieltymyksensä hiljaiseen kirjalliseen toimintaan vaikuttivat sen, että hän parhaiten viihtyi maalla ja ystäväinsä parissa. Hän mainitsee itsellään olleen tapana nousta makuultaan aikaisin ja pimeässä huoneessa lukea ulkomuistista, mitä oli kirjoittanut. Aina hän toimiskeli, milloin luki, milloin harjoitteli ruumistaan terveyden ylläpitämiseksi, milloin kävi vieraissa naapurien luona. Halveksien puhuu hän siitä tavasta, joka oli juurtunut rikkaisin, että kestitsivät alhaisia vieraita huonommalla ruoalla ja viinillä, kuin muita. Suostuessaan johonkin kutsumukseen pani hän ehdoiksi, ettei ateria saisi kestää liian kauan tai olla liian kallis, ja ettei hyvää puheenvaihtelua puuttuisi. Itse kerskaa hän siitä, että, vaikka monet tarjosivat muhkeampia ja kalliimpia juhla-aterioita, ei kukaan kuitenkaan osannut koota niin hauskaa pöytäseuraa, jossa kaikki mielestään olivat niin kotiutuneita, kuin hänen luonansa.

Plinion kirjoituksista on vaikeaa tulla mihinkään varmaan päätökseen hänen filosofillisista ja uskonnollisista vakuutuksistaan; hän näyttää kuitenkin uskoneen ylenluonnollisia ilmestyksiä ja kertoo muutamia eriskummallisia tapahtumia, jotka itse oli saanut kuulla. Se ihastus, jota hän osoittaa keisarinvallalle, tuli kaiketi hänen vakuutuksestaan että tasavalta oli ijäksi päiviksi hävinnyt. Mitä äänestykseen tulee, huomauttaa Plinius etteivät ihmiset välitä niin paljoa kunniastaan siinä, mikä on salaista, kuin siinä mikä on tunnettuna; monet pelkäävät yleistä tuomiota, mutta harvat omantuntonsa ääntä.

Tacitus.

Kuoli vuoden 120 vaiheilla j.Kr.

Tacitus, joka syntyi vuonna 54 j.Kr., sai kasvatuksensa Romassa, jossa etevät opettajat tekivät hänestä puhujan ja asianajajan. Meille on hän enemmän tunnettu historioitsijana, joka on kertonut Roman vaiheet Auguston kuolemasta Nervan valtaistuimelle astumiseen; mutta hänen oma aikansa kunnioitti häntä etupäässä puhujana, vaikkei yhtäkään hänen puheistaan ole säilynyt jälkimaailmalle. Julkisessa elämässä nousi hän useihin virkoihin peräkkäin ja valittiin vuonna 97 konsuliksi.

Kirjassa, jolla on nimenä _Agrikola_, on hän koettanut säilyttää appensa, konsuli Agrikolan, muistoa. Hänestä kertoo Tacitus, että hän oli saanut kasvatuksensa Marseillessa ja tehnyt ensimmäisen sotapalveluksensa Britanniassa aikana, jolloin koko saari oli noussut ilmikapinaan. Palattuaan Romaan valittiin Agrikola kvestoriksi ja lähetettiin Aasiaan. Sitte annettiin hänelle toimeksi useiden temppelien laskujen tarkastaminen ja tilien tekeminen. Kun Vespasianus tuli keisarikandidaatiksi, lähetti hän Agrikolan Britanniaan taivuttamaan siellä olevia legioneja puolelleen; sitten sai hän päällikön viran Akvitaniassa ja koroitettiin patrioiksi. Vuonna 97 tuli hän konsuliksi ja Britannian korkeimmaksi hallitusmieheksi. Hänellä oli siellä paljon tointa ja maassa syntyneiden joukkojen avulla valloitti hän Mona-saaren, joka yhdistettiin Romalaiseen alueesen. Agrikola marssi sitten vielä kauemmaksi pohjoiseen päin ja löysi myös Irlannin, joka kuitenkin jätettiin rauhaan. Sen sijaan varusti hän laivaston lopettaakseen sodan Kaledonialaisia vastaan, joita siihen aikaan Skotlannissa asui. Tacitus antaa heidän johtajansa Galgakon pitää kopean puheen; mutta kuitenkin joutuivat Kaledonialaiset alle kynsin taistelussa ja monet heimot nöyrtyivät. Agrikola sai sitte aikaan, että temppeleitä ja asuntohuoneita ruvettiin rakentamaan Britanniaan, hankki päälliköiden pojille tilaisuutta saada kasvatusta ja herätti Brittiläisissä mieltymystä romalaiseen pukuun ja romalaisiin elämäntapoihin. Sotajoukkoaan ja palvelijoitaan piti hän kovassa, kurissa; orjat ja vapautetut eivät saaneet ottaa osaa yleisten asiain käyttelemiseen, ja virkaylennystä annettiin ainoastaan sitä ansaitsevaisille. Hän huojensi maassa syntyneiltä vilja- ja rahaverot jakamalla tasaisemmin niiden kuormaa. Kahdeksan vuotta maakuntaa hallittuaan kutsuttiin hän takaisin, ja siihen päättyi uransa julkisuudessa, kun hän viisaasti kieltäytyi toisesta hänelle tarjotusta luottamustoimesta. Agrikola arvasi, näet, hyvin, kuinka suuresti Domitianus kadeksui sitä suosiota, jonka hän Britannian hallitsijana oli saavuttanut, ja sentähden varoi hän antamasta uutta kiihdykettä keisarin vihaiselle mielelle. Tämän johdosta lausuu Tacitus huonojen hallitsijain aikana voitavan saavuttaa kunniaa kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Agrikola kuoli 56 vuoden vanhana; testamentissaan oli hän, aina viimeisiin asti mairitellakseen keisaria, tehnyt tämän puolisonsa ja tyttärensä kanssa perintöosakkaaksi. Agrikolan ansioiden joukossa mainitsee Tacitus myöskin sen, että hän oli ensimmäinen, joka purjehti Britannian ympäri. Muuten saamme tietää, että Agrikolan seuraajan aikana saaren tuotteet vietiin Galliaan ja että Brittiläiset nuorukaiset pistettiin legioneihin ja levitettiin ympäri koko valtakuntaa. Britannian ilmanalasta huomauttaa Tacitus, että kovasta pakkasesta siellä ei tiedetä mitään, vaan että taivasta synkistävät pilvet ja alinomaa sataa.

Tätä lähin järjestyksessä Taciton teoksista on _Germania_, jossa hän välillisesti kurittaa maanmiestensä heikkouksia, usein arvostellen vieraita kansoja muiden tiedonantojen mukaan. Todellakin näyttävät Romalaiset hyvin vähän tietäneen Pohjois-Euroopan asukkaista, ei ainakaan enempää, kuin mitä olivat kuulleet karkureilta, vakoojilta tai kierteleviltä kauppiailta. Germaneista sanoo Tacitus: "Minä pidän heitä alkuasukkaina, joihin ei ole muuta verta sekaantunut maahan muuttamisen tai keskuusliikkeen kautta". Hän kertoo heidän olevan sinisilmäisiä, punatukkaisia, kookkaita, nälkää ja vilua vastaan karaistuja, mutta kykenemättömiä kuumuutta ja janoa kärsimään. Hän kertoo, että Germanialaisten tyttöjen kastanjanruskeasta tukasta maksettiin tavattoman paljon Romassa; sikäläiset naiset, joilla ei ollut varoja ostaa teutonilaista (se on saksalaista) tekotukkaa, värjäsivät oman tukkansa keltaiseksi. Germanialaisten aviolakia kuvaa hän hyvin ankaraksi: eroitettu vaimo ja leski ei saanut mennä uusiin naimisiin, jos oli kuinkakin kaunis ja rikas. Naiset, joiden usein täytyi kestää sodan vaivoja, hoitivat yksin taloutta, viljelivät maata, elivät piimästä, hedelmistä ja riistasta ja panivat ohraviiniä. Perheet olivat suuret ja lapset tulivat kestäviksi, kun kasvoivat alastomina ja likaisina. Naiset eivät saaneet ottaa osaa äänestykseen, mutta heidän mielipidettään ja neuvoaan kysyttiin usein yleisiä asioita punnittaissa. Germanialaisilla ei ollut mitään kaupunkeja; heidän asuntonsa olivat hajallaan ja niitä ympäröi avoin kenttä. Puita käytettiin ainoastaan rakennuksiin; vilja koottiin maanalaisiin kuoppiin, joissa he itsekin etsivät turvaa talvipakkaselta. Heidän ylin jumalansa oli Merkurius, mutta he uhrasivat myös Herkuleelle ja Marsille; muutamat palvelivat myös Ibistä (haikaraa). Caesar väittää heillä ei olleen mitään varsinaista pappissäätyä, ja Tacitus kertoo kaikkien kansanluokkien luottaneen parhaiten ennustukseen, joka tehtiin valkoisten hevosten hirnunnan ja korskunnan mukaan. "Germanit", sanoo hän vielä, "uskovat, ettei jumalia saateta sulkea seinien sisään, ei myöskään voida heitä, heidän olentonsa äärettömyyden takia, kuvata ihmismuotoisina". Kuitenkin oli Germaneilla pyhiä alttareja syvissä metsissä, missä he lähestyivät näkymättömiä voimia, joita palvelivat. Muutamilla heimoilla oli kuninkaita, jotka johtivat heitä taistelussa, ja heillä oli kaksi neuvottelevaa kokousta: päälliköiden, jotka päättivät vähäpätöisistä asioista, ja kansan, joka harkitsi tärkeämpiä kysymyksiä. Osanottajat istuivat täysissä aseissa turveläjillä. Germanien elinkeinona oli karjanhoito ja myöskin maanviljelys, ja heidän hevosensa olivat pieniä, mutta kestäviä. Heidän suurimmat virheensä olivat hekumallisuus, juoppous ja pelivimma. Kaikkiin heidän tärkeihin neuvotteluihinsa oli yhdistetty juhlia, ja heidän peliraivonsa oli niin suuri, että he, kun olivat kaiken muun menettäneet, panivat itsensä voitoksi, ja jos tappasivat, vapaaehtoisesti heittäytyivät voittajan orjaksi. Romassa olivat Germanit keisarin henkikaartina ja palvelivat myös ratsumiehinä ja legionisotureina. Yleensä ei Tacitus näytä hankkineen heistä kaikkia tietoja, mitä olisi voinut saada, ja hänen teoksensa Germaniasta ei ole juuri muuta kuin jokseenkin löyhä koekyhäys.

Taciton teoksesta _Roman Aikakirjat_ on ainoastaan 11 kirjaa pelastunut jälkimaailmalle. Kuusi ensimmäistä kirjaa puhuu keisari Tiberiosta, jota, tekijän sanojen mukaan, Romassa karsain katsottiin, mutta maakunnissa pidettiin viisaana ja hyvää tekeväisenä hallitsijana. Tacitus sanoo hänen hallinneen täydellä itsevaltiudella, kuten hänen edeltäjänsäkin oli tehnyt; mutta Augustus osasi peittää kahleet ruusuilla, jota vastoin Tiberius ei niitä koskaan peitellyt. Kuitenkin alensi hän niiden tilusten vuokramaksua, joista itse sai tulot. Lampaani, sanoi hän, ovat kerittävät, mutta ei nyljettävät. Tacitus syyttää häntä teeskentelemisestä, kun hän ruvetessaan keisariksi, sen sijaan kuin hänen olisi pitänyt vaatia senaatilta sen äänet, koetti saavuttaa ne mairittelulla. Vielä sanoo hän Tiberion aivan syyttä epäilleen kasvattipoikaansa Germanikoa osallisuudesta Germanien legionein tekemään kapinaan. Hän viittaa myöskin siihen, että Tiberius, muuttaessaan Germanikon itäisiin maakuntiin, salaa oli antanut suostumuksensa hänen surmaamiseensa, jonka hän luki hallituksensa onnellisimpien tapahtumien joukkoon. Seuraavat luvut osoittavat yksityiskohdissa, kuinka suuresti keisariin oli ruvennut vaikuttamaan keisarillisten kaartien päällikkö Sejanus. Nämät kaartit sijoitettiin pääkaupunkiin, missä heistä vähitellen kasvoi sotilasvalta, joka tärkeinä hetkinä teki mielivaltaisia päätöksiä keisarikunnan asioista. Niin vähitellen taipui sen miehen tahto, joka ei saattanut korkeammalle kohota, sen miehen tahdon alle, joka yhä vain kapusi kunnianhimon portaita ylöspäin. Julkisten "ilmiantajain" syytöksistä joutuivat monet patricit Tiberion julman epäluuloisuuden uhriksi. Germanikus surmattiin, eikä yksikään, jolla oli arvoa, rikkautta ja mainetta, ollut turvattu vankeuteen joutumasta tai kuolemasta, koska syytökset tehtiin mitä löyhimmillä perusteilla. Vihdoin keisari pakeni, hyvin tietäen mikä mieliala Romassa häntä kohtaan vallitsi ja peläten salaliittoja, Kaprisaareen, josta hän lähetti mitä itsevaltaisimpia ja julmimpia käskyjä. Näille arveluilleen ei Tacitus kuitenkaan ole antanut vahvikkeeksi mitään varmoja todisteita, ja hän myöntää ammentaneensa tietonsa lähteistä, joiden luotettavaisuutta hyvin suurella syyllä saatetaan epäillä.

Ruveten kertomaan keisari Klaudiosta sanoo hän tätä plebejiläiseksi onnen suosilaaksi, joka ansaitsemattomalla onnenpotkauksella viskattiin Roman valtakunnan herraksi, ja puhuu teeskentelemättömällä katkeruudella siitä, miten vapautettuja orjia koroitettiin valtakunnan korkeimpiin kunniasijoihin. Kun Klaudius salli Aedualaisten päälliköiden saada sijaa senaatissa, vuodatti hän kuitenkin uutta verta tähän ränstyneesen yhteystöön, ja monta tärkeää ja pysyväistä yleistä työtä toimitettiin hänen hallitessaan. Klaudius kuoli puolisonsa Agrippinan myrkyttämänä, ja häntä seurasi hänen poikansa Nero. Muutamia vuosia kului rauhallisesti äidin hoitaessa hallitusasioita, ja nuori keisari hoiti lukujaan ja huvejaan. Mutta tuskin oli Nero saanut vallan omiin käsiinsä, niin hän jo puheillaan ja rikoksillaan teki alamaistensa kärsivällisyydestä lopun ja sai heidät itseään vihaamaan. Stoialaiset filosofit, joiden puoleen yleinen mielipide silloin valtion asioissa kallistui, olivat nurjamielisiä keisarille, ja huhuja liikkui tekeillä olevasta salaliitosta. Muudan soturi sanoi Nerolle vasten silmiä, että hän oli murhaaja ja murhapolttaja. Kuvattuaan rikoksia ja kurjuutta rupee Tacitus kertomaan yksityisistä sisällisistä oloista ja ulkonaisista sotapuuhista, ja tekee sen erinomaisen taitavasti. Puhuessaan sodasta Parthialaisia vastaan kuvaa hän, kuinka vaikeaa kenraalien oli pitkällisen rauhan veltostuttavan vaikutuksen jälkeen panna sotakuria legioneissa uudelleen kuntoon ja kuinka Romalaiset pöyhkeilivät Armenian kuninkaan Tiridateen asettaessa otsakoristeensa Neron kuvapatsaan juureen.