Part 22

Toisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi kahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa salaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin antoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että hän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen, sillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä, jotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin tuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen, kuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä heitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan koskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen silmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän, rakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi. Ja samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo paranemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.

Propertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja. Niin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman historian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta naisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle Sabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin varustettu, mutta

"Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!' Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten. Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen".

Toinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä ovat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja kaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian -- keisari Auguston tytärpuolen -- pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet hehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän puolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja, seuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen muistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja toivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä ehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan ja pitänyt aviovuoteen puhtaana. -- Yhtä ylevä kaikessa mieltä liikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan temmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa miestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt, isä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet: kaikki ovat he nyt riippuvat _sinun_ kaulassasi. Jos suutelet heitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos poskesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi sitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän suudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia, jotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos niin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni, niin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon ylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos taas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa vainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden päiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta yksikseen jätetystä. -- Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään runoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.

Ovidius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Publius _Ovidius_ Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja polveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja kasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta runoilemiseen. Hän sanoo itse:

"Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin. Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse; jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain."

Isä vastusti suuresti tätä hänen haluaan "hyödyttömään ammattiin", mutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa suurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan. Tehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin alhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka siihen aikaan toimiskeli Romassa.

Ollen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään -- hän oli _kolmannen_ kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli hajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa etevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa onnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku kirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti hänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin Mustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun ei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen "rakastamisen taito" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen karkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at muukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi Ovidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta mullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta sen jälkeen.

Hänen ensimmäiset runoelmansa olivat "Lemmen elegiat", "Sankarirunoelmat", "Rakastamisen taito" ja "Lemmen lääkitys". _Sankarirunoelmat_ sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita oletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville puolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa harhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa Demopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu moitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta liitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta. Luonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on kauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla vaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta ja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi olkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:

"Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun. Kirjett' äl' lähetä -- itse sä vastaus oo. Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan; kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen. Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin! Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen; yksin istuva ei päiviä pitkästyis."

Korinnaa, jota runoilija ylistää _Lemmen elegioissaan_, arvellaan, nähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi Juliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa ja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän on kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. -- Myöskin runoelmassa _Rakastamisen taito_ on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia ovat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä Naxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat paeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan hauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim. monenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.

_Lemmen lääkitys_ ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta se sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä ylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.

Ennen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi arvostellut teoksensa "Metamorfosit" (Muutokset) ja Fasti (Juhlakalenteri). _Metamorfoseissa_ kertoo hän runollisella vapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta eläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen kaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen historian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius Caesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita kuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia kohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä takaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:

"Tuuloset paljasti ruumiin, vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet, niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli. Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä, kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse, lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.

Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän, saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan, koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee; vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni, hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi."

Enimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä kaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän myös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä silmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi. Viimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa eläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten, kielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden. Metamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden kansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme asti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius olisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva vasta kun maailma kuolee.

Hänen toisen teoksensa, nimeltä _Fasti_, tuli luultavasti synnystään kiittää Auguston yrityksiä uudelleen henkiin herättää sisällisten sotien aikana unhotuksiin vaipunutta muinaisromalaista jumalanpalvelusta. Teos on jonkinlainen valaiseva lisäys romalaiseen almanakkaan ja ilmoittaa, missä ja minkä tähden vuoden eri aikoina uskonnollisia juhlia oli vietettävä. Itsestään kuiva aine muuttuu runoilijan vilkkaan käsittelyn kautta hyvinkin miellyttäväksi.

Runoelma alkaa puheenvaihtelulla tekijän ja Janon, Januariota vallitsevan jumalan, välillä. Januarius (Tammikuu) oli Julius Caesarin muuttaman aikaluvun mukaan tullut vuoden ensimmäiseksi kuukaudeksi. Jumala selittää muutamien vertauskuvien ja merkkien tarkoituksen ja osoittaa, minkä tähden hänen temppelinsä on pidettävä suljettuna rauhan aikana ja avoinna sodan aikana. Mainittuaan lyhyesti muutamia tämän kuun juhlia, poikkee hän aineesta ja puhuu uhreista, jotka, mitä eläinuhreihin tulee, olivat syntyneet siten, että jumalia on koetettu lepyttää kun eläimet ovat syöneet jumalten suojeluksen alla olevat laihot tai pyhät yrtit. Helmikuun juhla tarkoitti sarvikarjan ja pienen karjan puhdistamista. Maaliskuulla (Mars) oli nimensä Romulon ja Remon isän mukaan. Nimi Aprilis (Huhtikuu) merkitsee, sanoo hän, kevään eli alun aikaa. Majus-kuun (Toukokuun) alkuperää hän ei saata selittää, vaan mainitsee ainoastaan, että siinä kuussa piti nuoria opetettaman vanhoja kunnioittamaan. Junius (Kesäkuu) oli omistettu Junonille, avioliiton ja perhesiteiden suojelijattarelle. Siihen loppuu esitys; muu kaikki on hävinnyt. Me tulemme nyt aikaan, jolloin Ovidius karkoitettiin Romasta kolkkoon Tomiin. Valitusrunoissa kertoo hän matkastaan sinne ja tuosta kamalasta seudusta, jossa ilmanala oli niin kylmä, että lumikaan ei sulanut kahteen vuoteen ja jossa asukkaiden täytyi nauttia viiniään jäätyneenä, paloittain. Sekä Tonavan virta että meri jäätyivät ja läheiset raakalaiskansat kuljeskelivat läpi maan surmaten kaikki asukkaat myrkytetyillä nuolillaan. Varsin oudoksuttavana seikkana mainitsee hän, että kalat pysyivät hengissä, vaikka olivat jääpeiton alla.

Niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän vietti Tomissa, ennen kuin siellä päivänsä päätti, kirjoitti hän runoelmansa "Valitusvirret", "Kirjeitä Pontosta" ja "Ibis". _Valitusvirret_ (Tristia), joissa on lähes kuusi tuhatta säettä, ovat kirjoitetut enimmäkseen Romassa oleville ystäville, runoilijan rukoillessa heidän apuaan saadakseen lievitetyksi sen ankaran tuomion, joka oli hänen maanpakoon karkoittanut. Ne ovat itsessään ikäviä, mutta niissä on joitakuita voimakkaita piirteitä, joilla hän kertoo kansoista ja valtakunnista. Toisessa kirjassa kääntyy hän suorastaan keisarin puoleen ja rukoilee monella syyllä häneltä armoa. Eräässä kirjassa vertaa hän nykyistä yksinäistä elämäänsä niiden hauskaan elämään, jotka saavat nauttia kevään monia huveja poutaisessa kotimaassa.

Puolisolleen kirjoittamassaan elegiassa kertoo runoilija tarkalleen huonosta terveyden tilastaan ja tuskailee ajatellessaan, että hänen runoelmiaan ei enää lueta ja että hänen maineensa on unhoon joutunut. Hän valittaa myös kirjallisten apulähteitten puutetta sekä kansan raakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka luona hänen täytyi oleskella.

Ovidion runoelmat _Kirjeitä Pontosta_ ovat täynnä valituksia maanpaon kurjuudesta; kuitenkin myöntää hän niiden kohtelevan häntä ystävällisesti, joiden parissa hän on pakoitettu elämään ja joiden kielellä, jota oli oppinut, hän kirjoitti kirjankin, vaikka se valitettavasti on hävinnyt. Auguston kuoleman jälkeen kääntyi Ovidius seuraajansa Tiberion puoleen kovin nöyrällä mairittelulla päästäkseen pois maanpaosta. Mutta turhaan; Tiberius oli taipumaton. Myöskin Kotylle, Romalle veroa maksavalle Trakialaiselle kuninkaalle, joka oli olevinaan oppinut ja runoilija, lähetti hän hyvin mielistelevän kirjeen, jossa useissa kohdin mainitaan tuo tunnettu lause, että hyvä kasvatus sieventää tavat ja estää ihmisiä raakuuteen vaipumasta.

Runoelma _Ibis_ on pitkä, ikävä solvausrunoelma muudanta Ovidion vihamiestä vastaan, joka ennen oli ollut hänen uskottu ystävänsä. Esitys on kreikkalaisten mallien mukainen jäljennös, ja se, mitä runoilija toivottaa vihamiehelleen, ei ole mitään varsin tavallista: hän pudota rojahtakoon alas portailta; mehiläinen surmatkoon hänet pistämällä häntä silmään; hevoset nielkööt hänet elävänä ja hypätköön hän mereen.

Ovidion muista kaunokirjallisista teoksista löytyy ainoastaan katkelmia jäljellä runoelmasta "kaunistustaito" ja toisesta runoelmasta "kalastus". Murhenäytelmä "Medea" on kokonaan hävinnyt.

Martialis.

Kuoli noin 101 j.Kr.

Martialis oli syntynyt Bilbiliissä Hispaniassa. Opiskeltuaan oikeustiedettä kotimaassaan tuli hän 22 vuotiaana Romaan, jossa oleskeli puolen neljättä vuosikymmentä ja eli, kuten itse sanoo, "päiväkseen", siitä, mitä mairittelevilla tilapäisillä runoelmilla saattoi houkutella ylhäisiltä suosijoiltaan, joiden joukkoon luki itse keisaritkin. Kun ei siitä tullut sen parempaa, täytyi hänen vuonna 78 palata kotiin omalle maallensa, jossa hän, kovasti ikävöittyään pääkaupungin loistavaa elämää, pian kuoli.

Martialiin kirjallisia tuotteita on 14 kirjaa lyhyitä ivarunoelmia, joissa hän kurittaa aikansa tapoja ja epätapoja, mutta valitettavasti ei niitä parantaakseen, vaan lukijoita huvittaakseen. Hän on usein sukkela ja naurattava, mutta samalla hyvin "sikamainen". Siveellinen vakavuus puuttuu häneltä tykkönään. Ainoastaan muutamissa harvoissa kohdissa on esitys kankeata ja ajatus epäselvä; yleensä kirjoittaa hän kevyesti, selvästi ja terävästi. Muodon viehkeydessä vetää hän vertoja Roman lahjakkaimmille runoilijoille.

Itse ei Martialis näytä pitäneen tapakuvauksiaan hylättävinä, ja omasta puolestaan luulee hän olevansa siveydeltään moitteeton. Runoelmassaan Domitianolle lausuu hän nimittäin:

"Leikkiä voi, viatonta jos onpi se, kritiikki sietää. Vallaton lauluni on, puhdas tok' on elämäin".

Kuitenkin käy selville hänen Juliolle antamastaan neuvosta, joka koskee "todellista elämänviisautta", ettei hän ollut mikään elämän nautintojen halveksija:

"Ei sovi viisahan virkahtaa joka päiv': 'elän vielä'; Myöh' elo huominen lie, vaan tänäinen paras on".

Näytteenä vielä hänen kärjekkäästä runoilustaan olkoon seuraava:

Lääkäri Diaulosta.

"Muinen tohtor, nyt haudankaivaja oot sä, Diaulus. _Haudankaivajan_ työt ennen _tohtori_ tek'."

Vararikon tekijälle Linolle.

"On paremp' Linoll' _antaa_ puolet, kuin _lainata_ kaikki; Sillä jos eellisen teet, _puoli_ on tappios vain."

Veloxille.

Velox, voivotat ain, että pitkiks teen epigrammit. Itse sä teet lyhemmät -- et tee ainoakaan.

Aivan toista runoilutapaa käyttää muuten aina ivallinen runoilija kuvauksessaan kotiseudusta:

"Sä, jota kunnioittaa Keltiberein tulee, sä jok' oot Hispaniain kunnia, nähdä, Licinianus, _Bilbiliin_ saat sä, aseistaan kuulun, vedestään; lumihuippu-ukon Kaunon ja Vadaveron, tuon pyhän, monihuippuisen, myös kaunoisen Botrodon ihmelehdikon, Pomonan mielipaikan tuon; saat vienoss' uida Kongedus-virrasaa ja lammess' luonnottarien. Niin virkistynnä ruumistasi voimistat salossa, mi raudan koventaa. Ja riistaa ampuelet metsän Vobiskan sä miltei suuruspöydältäs. Ja varjoisessa kullakkaassa Tagossa sä kesän helteen jäähdytät. Dircennan vesi janos sammuttaa ja lunta kylmemp' Nemea."

Juvenalis.

Kuoli noin vuoden 127 vaiheilla j.Kr.

Juvenalis, kotoisin Akviniumista, eli jonkun aikaa Romassa jokseenkin huomaamattomana ja opiskeli puhetaitoa. Vähitellen rupesi hän satiireja kirjoittelemaan. Muudan tällainen -- se ivasi näyttelyä Parista, joka jonkun aikaa oli ollut keisari Domitianon suosikkina, vaikka tämä hänet sittemmin, kun hän oli häväissyt keisarin puolison, surmasi keskellä katua -- ärsytti niin Domitianoa, että hän lähetti Juvenaliin pois tribuniksi -- muutamat sanovat Egyptiin, toiset Skotlantiin (Britanniaan). Vasta keisarin kuoltua, vuonna 96, sai hän palata, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä mitään.

Juvenaliin teoksia on 16 satiiria, joissa hän miehuullisella rohkeudella ja järkähtämättömällä totuudenrakkaudella paljastaa sen syvän siveettömyyden, johon Roma oli vajonnut. Kuten Horatiuskin antaa hän ivallisten hyökkäysten, pilkallisten huomautusten ja jännittävien kuvausten pääkaupungin rauhattomasta elämästä vaihdella, mutta ei puhu koskaan itsestään mitään.

Aikansa "toimeliaisuutta", joka, kuten näyttää, ei paljon ollut huonompi sitä, mistä me kerskaamme, ruoskii Juvenalis armahtamatta seuraavassa runoelmassa:

"Pois kotikaupungist'! Artorius, Kalulus jääkööt sinne ja muut, mit mustan muuttaa taitavat valkeeks, paisuvat vuot, satamat, talot huutelevat urakalle, perkaavat lokaviemärit, ruumiit hautahan vievät, huutokaupoin hennovat orjaks sieluja myydä. Ennen ne herrat torvea soitti ja kaukana täältä pienten kaupunkein oli seurojen näyttelijöitä, maalais-ammattureita ja uutteroivat viran töissä. Nyt nuo leikkejä laittavi, peukalon kääntehen mukaan surmaavat kenen, vaikkapa mieliks kansan ja sitten vuokrall' ottavat Roman hyyskät -- miksikä ei niin, kosk' ovat nuo kadunmittelijöitä, joit' Onnetar viskaa kunnian huipuillen, kun sill' on leikkisä mieli".

[Kun katsojat gladiaattorileikeissä käänsivät peukalonsa alaspäin, antoivat he sillä merkin, että voitettu oli tapettava.]

Ja mitä keinoja käytettiinkään, silloin kuten nytkin, niukan elatuksen saamiseksi! Näin lausuu siitä runoilija:

"Romaankos minä kelpaan? En valehdella mä saata; kehnoa kirjaa en mä voi kiittää, enkä voi ostaa. Astroloogi mä en ole, enk' isiä hengiltä panna tahdo mä, enkäpä saata. En vatsaan sammakon viel' oo katsonut. Rouvall' lempijän lahjoja vieköhöt toiset. Sen sanon, _mun_ avullain ei varkaisin mene kenkään".

Ja miten hän pilkkaakaan Roman asukkaita "kreikkalaisine tapoineen", jotka olivat niin halukkaita itämaalaiseen loistoon, itämaalaiseen velttouteen ja itämaalaisiin esiluuloihin!

"Nyt hovivaatteet verhoo sun talonpoikas, Kvirinus; kaulallaan sulotuoksuisella he taikauskaunehet kantaa".

Romassa oikein vilisi Kehitteleviä Kreikkalaisia onnenonkijoita, jotka kaikkea koettivat.

"Miks, sano, luulet miestä sä tuossa? -- Hän kaikkea on, ajatella mit' taidat: maalari, puhuja, oppinut, puoskari, matemaatikko, auguri, taikojen taitaja, nuorantanssija, lääkär' -- kaikkia taitavi Kreikan mies, joka nääntyvi nälkään".

Koko valtio on komedian näyttelijä! Ainoastaan rikkaalla on jotakin arvoa; ei kukaan kysy luonnetta, onko se hyvä vai huono:

"Kaikkea säilyss' onpi kultana pohjalla kirstun, luottamus vaan jos sen ohess' löytyy".

Ja jolla ei rahoja ole, se turvaa velan tekoon:

"Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan; toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään. Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa".

Muuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti hajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle tonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja tungosta on kaduilla:

"Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi, missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä, yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen. Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat sotkevat -- voi! -- soturkengän naula jo varpahan tärvää".

Ja vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon kanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:

"Kurjuuden on kukkura kaiken ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää".

Tuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä likimmiten 2,000 vuotta sitten!

Plinius nuorempi.

Kuoli vuonna 100 j.Kr.

Plinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen Vesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius vanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa) Pohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet maaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19 vuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli hilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän pääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman mainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.

Jälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina on kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista hänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä vuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin Vesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän, vuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan vaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja kuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata laivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte iltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa melkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista maanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä suojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren rannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen lähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena. Plinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin seuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja rannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi, ja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien läpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin kirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat maailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä savusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää siltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän kauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum hautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot ovat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät myöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta luonnontapahtumasta.