Part 21

Kun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi, oli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden valittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin voittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin kansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin vaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu patricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja velallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto tarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän tahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy voimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja sen oikeuksia puolustamaan -- se oli ensimmäinen askel alempien kansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää sen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat maa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa nurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia vastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului kuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta puolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä, ja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi pakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden vapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus yksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän kertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja vastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu vielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin. Hyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla, joka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin joukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin auraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen kiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta. Kolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan, jonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen lakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen oikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan tekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa korkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet olivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän tuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi -- josta oli seurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi oman lapsensa, lausuen: "tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen, teen sinut vapaaksi, tyttäreni!" -- nousi koko kansa, ja tyrannit vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Muutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit kateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla viljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa kansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli syntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin diktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän kieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.

Siitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he saarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin ja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan päätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon johdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli kunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli kätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia, että keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat käyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan kiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen luona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat maahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet tuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki epäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla kirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä hyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus, joka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja luopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.

Historioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista voitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja väkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista naapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen Romalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat kansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla apua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota, siitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin hän alas Tarpejan kalliolta.

Kateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa, toinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten, kuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja kansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että hyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja velkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata, niin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja avasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja Latinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus diktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen. Tähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius täysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että se vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut mitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat nämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli seurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta Etruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti yli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta heidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet niskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta laajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota Latinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän kautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa, niin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan. Sota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat Roman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän täytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana vuonna houkuttelivat he vastustajansa "Kaudiumin vuorensolaan" ja pakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat saattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi kuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja monivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan niin, että Romalaiset voittivat.

Tämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään saanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto laadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan -- "Appiolainen tie" -- rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien avulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja vastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys, josta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat aseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli seurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut herättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki näytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius, uhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä oli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen konsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset peräytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin, saivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla. Samniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi niin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.

Niin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä satana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä kertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa ovat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja sen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on syntynyt.

Tämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi ajattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se voimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon pyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan ja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia voittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta. Sen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten riitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat Foinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita kaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle, pohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin pitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo kaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton jälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s. Punilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi Romalaiset kutsuivat Foinikialaisia.

Livion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka hänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei koskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja niin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.

Hannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut, että aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen erinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee samalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus, petollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien halveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle Hispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi Romalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä karkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin sitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal Apenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän vilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset uudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään päin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui sotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden sarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin itse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi suuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty ennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin maahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin Kannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan, jossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi Kapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He saivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa. Vallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron kuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin kimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta johti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä Diana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen pitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin kaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen Romalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen Kapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät porvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet niin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti Uuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti kohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne panttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden joukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai palata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana sen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin vallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat; mutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa valtiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.

Sillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla Alppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli saanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui rientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja Kartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal itse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen tärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla hyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta vastaanotettiin Romassa. -- Päätettyään Hispanian valloittamisen riensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei kumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut, vaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka sitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin suureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti Scipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken surmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista. Karthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat rauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin tulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat tappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset voittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja Karthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen Punilaissota.

Nyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen oli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman liitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista Epeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu, Filippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja Aasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot vahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä Korinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa triumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja Romalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty orjiksi. -- Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka myöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin Hannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten jättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi hänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa, mutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä juomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan, kuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen rahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa. Myöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut lahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon. Livius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi mukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin nyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen halpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän varoittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka ovat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei mikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden pelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen kasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin mielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä harjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan Aasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan sortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon vaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa murhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja isänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa rakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana hyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään synnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden kesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius huomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen pestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne, jotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta "olivat palanneet kotiin rikkaina." Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan, sentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja sitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.

Sota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki Romalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona murrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli täydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea konsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi provinciaksi. -- Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa muut kirjat ovat hävinneet.

Useita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet epäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta. Kuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman asteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen kirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa on hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny siitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen kertomustensa totuudesta.

Tibullus.

Kuoli vuonna 19 j.Kr.

Albius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti suurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä. Nuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa Akvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta häntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius ylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää. Näin lausuu hän:

"Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät, poutana luuvassain viljoa kun tapetaan; niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä ehtoisen iloten leikkimähän emännän".

Maaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia vaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:

"Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy".

Synkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan Deliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa. Meille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta saattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja elämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen ja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset Romalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin puhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä vastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta voimasta lausuu hän:

"Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan, aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot; loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu, luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion. Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla, maidoitettuaan ne häätävi taas takasin. Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa; jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan".

Toisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon aikana seuraavalla vertauksella:

"Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä, Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan".

Hyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.

Helppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä perityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen "ikävyyden" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän Cereelle ja Baccholle:

"Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt; aura jo riippumahan, loppukohon rasitus. Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan. Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt naiset värttinähän älköhöt koskekokaan".

Ja, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan toimettomuudella ja paastolla:

"Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua, horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan".

Propertius.

Kuoli noin vuonna 18 e.Kr.

Propertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän lähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren osan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla itseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja Horatius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen konsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari Auguston suosioon.

Propertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen runoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia ja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta aina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen teoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan on rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen mutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen naiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan katkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa lausuu hän näin:

"Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot; riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan. Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan: ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös".

Hän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla saavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään huolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee lauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään Kynthian turhamielisyyteen:

"Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset, miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen? Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa, loistollai lumota maiden vierahien? Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää, loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?"

Vähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:

"Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit, loistein vierahin pääs varjoilet pilallas".