Part 20

Tämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös kreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan Romassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän siinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa paljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo sankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka jälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen tappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen kuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi kansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään onnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.

Runoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta harhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan, ja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle luvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen laivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan rakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan Aeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen hyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan rakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo Aeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan ja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui. Näin sanoo hän muun muassa:

"Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen? Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen, nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille, jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa, vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan; niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti".

Kun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen varusteihin puettuna, virkahtaa hän:

"Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain, saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot. Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa. Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa, tai myös kuollaan yhtenä kaikki!"

Nyt syöksyy Priamon poika Polites sisälle Neoptolemon takaa ajamana, joka vanhempien silmäin edessä surmaa nuorukaisen keihäällään. Epätoivoinen vanhus puhkee vaikerruksiin nähdessään tämän kamalan teon ja viskaa heikolla kädellään murhaajaa kohti peitsensä, joka julmuria haavoittamatta jää kilven kupuraan riippumaan. Raivostuneena huudahtaa Neoptolemus:

"Siis sana vie sekä uutiset joutuhun saata nyt isällein Akilleylle ja kerto'os mun tuhotöistäin, myös kuink' unhotin jo mä kaikk' hänen antamans' ohjeet! Nyt heti kuole! Sen lausuen laahaa hän pojan hurmeess' alttarin juurehen oitis vanhuksen vapisevan, käärivi niin vasempaan kätehens' tukan, oikea nostaa miekan, kahvoa myöten sen upottaa ukon kylkeen. Päättyi niin Priamon elo, niin Osatar hänen päiväns' loppuun surkeahan vei, kun palavan olj nähnyt Troijan, valtans' sortuvan hän, jok' oli valtias muinoin Aasian maiden, kansojen niin useoiden".

Kun kaikki toivo on menetetty, päättää Aeneas yhdessä likeisimpien sukulaistensa ja muiden kokoontuneiden seuralaisten kanssa paeta yli meren uutta kotia etsimään. Hän tekee monta yritystä uutta kaupunkia perustamaan, mutta ilman menestystä, ja ohjaa vihdoin kulkunsa Italiaa kohden, jossa hän ennustusten mukaan vihdoin on saava toivonsa täytetyksi, ja on jo perille saapumaisillaan, kun myrsky viskaa hänet Afrikan rannikolle.

Lemmettären käsivarsilla kahlehdittuna on Aeneas nyt valmis ainaiseksi jäämään Didon luo, mutta silloin saa hän Jupiterilta käskyn lähteä Karthagosta ja purjehtia Italiaan. Taisteltuaan ankaran taistelun itsensä kanssa, tempautuu hän irti ja pakenee. Mielettömän surun sortamana surmasihe silloin Dido.

Myrsky ajaa Aeneaan Siciliaan, jossa hän laatii kuolinuhrin isälleen. Väsyneinä tähän kiertolaiselämään koettavat Troijalaiset naiset polttaa laivat, mutta rankkasade tekee tyhjäksi tämän tuuman. Täten varoitettuna päättää Aeneas Siciliaan jättää vaimot ja ukot; itse lähtee hän täysivoimaisten miesten kanssa edemmäksi ja saapuu vihdoin Italian rannikolle Kumaesen. Sieltä lähtee hän kohta etsimään Sibyllan luolaa. Noita-akka ilmoittaa hänelle, mitä sotia ja vaaroja hänellä vielä on odotettavana, ja opettaa hänelle, kuinka hän on löytävä tien tuonen valtakuntaan. Sibyllan saattamana ohjaa hän kulkunsa alas varjojen maahan, ja näkee siellä Didon, joka vaiti ollen ja suutuksissaan kääntyy hänestä pois. Autuuden valtakunnassa tapaa hän isänsä Ankiseen; tämä näyttää hänelle hänen jälkeistensä sielut sekä Alba Longan ja Roman tulevat hallitsijat, joista runoilija tietysti ylinnä muita mainitsee Auguston. Kun Aeneas jälleen on palannut ylämaailmaan ja tavannut matkakumppaninsa, purjehtii hän Kumaesta Kajetaan.

Sen jälkeen seuraa jälellä olevissa kuudessa runossa pitkä vaan ei juuri huvittava historia niistä monista taisteluista, joita Aeneaan vielä tuli kestää, ennen kuin hän vihdoin, viimeiseksi pantuaan hengiltä sitkeähenkisen Rutuli-prinssin Turnon, pääsi rauhaan uudessa kotimaassaan.

Horatius.

Kuoli vuonna 8 e.Kr.

Se mieltymys, jota lähes kaksi tuhatta vuotta kaikki romalaisen kaunokirjallisuuden ystävät ovat osoittaneet Kvintus Horatius Flakkolle, perustuu hänen syvään ihmisluonnon tuntemiseensa, hänen iloiseen, suruttomaan elonfilosofiaansa ja hänen hienoon, huolelliseen kieleensä, joka on voimakasta ja samalla viehättävää.

Hänen isänsä oli ollut orja, mutta vapautettiin ja osti sen jälkeen pienen maatalon Venosan läheisyydessä Apuliassa, jossa poika kasvoi mieheksi mitä ihanimmassa luonnossa. Runoilija itse kertoo, kuinka huolellisesti isä valvoi hänen opintojaan ja osoittamalla esikuvia teroitti häneen hyvettä ja siveyttä. Sittemmin vietti hän jonkun ajan Athenassa ja tapasi siellä Bruton, joka oli matkalla Syriaan, ja tämä sai hänet rupeemaan yhden legioninsa päälliköksi. Useissa hänen runoelmissaan on sivuviittauksia sotaretkeen Aasiassa, jonka kestäessä hän eräässä käräjätilaisuudessa ensi kerran yritti laatimaan ivallista kirjoitusta. Runoilijan sota-ura loppui Bruton jouduttua tappiolle Filippin luona. Tästä kovan onnen päivästä laulaa hän Pompejolle:

"Paon Filippin seurassais olen kestänyt, ja maineetonna kentälle kilpi jäi, kun miehuus murtui ja sankar uljas kosketti tannerta kurjaa leuoin."

Kun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen omaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin palauksestaan:

"Leikatuin siivin maahan sain -- isien jumaloita vaill', isän kartanoai -- niin mun sai rohkea kurjuus ryhtymähän runotyöhön".

Hänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia moitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin hän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä tunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka omisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli haaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän rakkauttaan rauhalliseen maaelämään:

"Se onnekas, ken puuhist' erillään, kuin entisaikain kuolevat, käy isäin pellot omin härin kyntämään ja kiskureilta rauhass' olla saa".

Mielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni synkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä hän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien avulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät valmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan myöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat loihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä

"Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada".

Siinä saapuu ilmoille käärmeitä ja "helvetinkoiria" joukoittain, ja näky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse, päästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen Priapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että mikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä ja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin mainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa erään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden takia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle hyvitystä.

Vähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla tuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja pysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion kautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui miellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä ja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius sitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana siihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti ja johon "kaikessa vaatimattomuudessaan" osaa ottamaan hän tuon tuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa rohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista elämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa kohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta maailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota haluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut ahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt, karanneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin, joka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja kaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin, jossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot loosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman hyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen päivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi hänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius, suosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä, kuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari, joka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar esittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa ja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät tiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta kirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea kirjoittamansa teoksen.

Kaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman hienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet sen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen kateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa kasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä vaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista elantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo hän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta hyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja peilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää niitä ylellisen "loistoisia" aterioita, joissa muinaisina aikoina rikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja jotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän ylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia. Hän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä, sanoo hän varoittaen:

"Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein, niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan. Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin."

Ei ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen varoja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:

"Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää? Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle, kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri? Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina. Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!"

Horation rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti on antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti viehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän koskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on sentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei ole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat lemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita Horatius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan niistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti. Horation olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden tuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana uhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia, taisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia. Avioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea kotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän itsekin, parhaiten maalla:

"Jos vaimo kunniakas siten hoitelee taloa, pienokaisiaan; jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea Apulialaisen reippahan pyhän lieden latoo puita täyteen hän, kun väsyneenä kotiin palaa mies, jos tarhaan sulkee karjan leikkisän ja täydet nisät tyhjentää ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä ja itse ruoan valmistaa: minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat."

Horation runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut ystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen vakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan aikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse puolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos hän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:

"Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut, ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen, ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi, myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea... Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori, hauskemp' paljon on mun kuni sun".

Ja mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus? Meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki samallaisiksi.

"Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon, jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen; sä lähdet; aarteet vaivoin kootut perijä jälkehes saapi kaikki.

Oot rikas, Inakosta sä polveut -- ei auta se! -- oot köyhä ja alhainen ja elät paljaan taivaan alla -- uhr' olet Orkon armottoman.

Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin käy esiin arpa, saattain lautoin maanpakohon ikipäiviks' meidät."

Tähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja "ikuisesta maanpaosta", joka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat kehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon, ettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä tapahtuva on.

"Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti kohtalot kaikki kätkevi vastaiset, ja hymyilee, kun ylenmäärin vaikeroi ihminen. Nykyaikaa Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu rientävi poispäin."

Itsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä yhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti ylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle Augustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos hänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle omistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin ei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään majesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin avuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä ainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.

Ollen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut olla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä esineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja, jotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron johdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:

"Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks. Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen, selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen, mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota kuin ohennuttaa uuttera ollen."

Ja erityisessä runomuotoisessa kirjeessä -- _kirje Pisoille_, joka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat kommenteeranneet -- antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja sellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja puhtaan kielen.

Häveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen muistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:

"Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin, ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen. sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen, ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään. Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa paljon jätteä pois; uutena kasvan vain uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas saattain vaikenevaa käy Kapitolioon. Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen, myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut Daunus kansoja lie -- kuinka mä noussut oon, kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin rytmiin Italian. Nostaos päätäsi ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!"

Livius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Titus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt Pataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä Romaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin aikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka mieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.

Noin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, _Aikakirjat_, jotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes kristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta, jonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin ainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä puuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista. Mutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että ensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt mitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä tiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja sepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten, temppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen satujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta sukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko sankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua Aeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden yhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa tavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että päättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin hallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja Remosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka alla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin rakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä heimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin, vetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen kirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi. Sen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli tuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen yhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös ajan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä, Alba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien rakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille, Jupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja Tarkviniolaisten karkoittamisesta.

Tasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden jälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia hallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi. Yksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan sentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun kuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla koetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin romantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies, sillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda sitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi menestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön Porsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka vähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.