Part 19

Toisessa teoksessa _Ennustamisesta_ esittää hän syitä, joista toiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin, ennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että "järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta."

Irtonaisessa kappaleessa -- _Scipion uni_ -- sanoo hän: "Kaikilla, jotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan, on varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat elämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet lihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi -- jotka nautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet jumalten ja ihmisten lakeja vastaan, -- ovat ruumiista erottuaan alituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin (rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen."

Sallustius.

Kuoli v. 35 e.Kr.

Krispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella ja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten antautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi. Samaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän mainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte tribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden pois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä antoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti hänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja hyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius Caesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi hän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron eroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka kirjallisia toimia.

Hänen pääteoksestaan _Roman historia_ (vuodelta 78 vuoteen 67) on meidän aikoihin säilynyt ainoastaan katkelmia. Sitä vastoin ovat aivan täydellisinä meillä tallella kuvaus Katilinan kapinaliitosta ja sota Jugurthaa vastaan.

Kuvauksensa _Sota Jugurthaa vastaan_ aloittaa hän vertaamalla persoonallisten etevyyksien ja rikkauksien katoovaisuutta henkisellä alalla tehtyjen urotöiden pysyväisyyteen; kunnianhimoa, joka oli kiihoittanut muinaisuuden mainioita miehiä seuraamaan esi-isiään mainetta ja kunniaa saavuttakseen, aikansa tapain turmelukseen, kun ihmiset kilvan koettivat kunnostaa itseään ylellisyydellä ja laiskuudella enemmän kuin hyveellä ja työllä. Hän johtaa sitte lukijansa muistamaan, miten Hannibal toisessa Punilaisessa sodassa enemmän kuin mikään muu vihollinen oli heikontanut Roman voimaa, ja että oli tehty liitto Numidialaisten kanssa, joiden kuningas Micipsa oli kasvattanut veljenpoikansa, nimeltä Jugurtha, yhtä huolellisesti kuin omatkin poikansa. Kun Jugurtha oli kasvanut mieheksi, saavutti hän rohkeudellaan ja viisaudellaan sekä omien maanmiestensä että Romalaisten kenraalien suosion, ja hänen setänsä oli kuollessaan palkaksi urhoudesta, jota Jugurtha oli osoittanut Numantian piirityksessä, perinnöksi määrännyt hänelle toisen puolen valtakuntaansa.

Jaettuaan aarteet ja maat serkkujensa kanssa murhautti Jugurtha nuoremman heistä, Hiempsalin, ja pakoitti vallanhimoisilla pyyteillään vanhemman, Adherbalin, pakenemaan Romaan valittamaan senaatille. Peläten rangaistusta, laitti Jugurtha lähettiläitä Romaan, jotka runsailla lahjomisilla saivat aikaan, että senaatti, tekemättä mitään Hiempsalin murhan kostamiseksi, päätti jakaa Numidian molempien valtaan pyrkijöiden välillä; ja Jugurtha toimitti niin, että hedelmällisimmät ja väkirikkaimmat maat tulivat hänen osalleen.

Sallustius kertoo nyt Afrikan asemasta ja sen asukkaista, mainiten useimpien kirjailijoiden pitävän sitä kolmantena maanosana. Pohjoisrannikolla asui alkuaan ainoastaan Getuleja ja Libyalaisia, ja myöhemmin Medialaisia ja Persialaisia, jotka olivat sotilaina palvelleet Herkulesta Hispaniassa. Nimen Medialaiset olivat Libyalaiset vähitellen vääntäneet nimeksi Maurilaiset; ja Getulien sekä Persialaisten jälkeläiset olivat perustaneet Numidian valtakunnan. Sitä myöhempänä aikakautena perustivat Foinikialaiset ja muut siirtolaiset useita kaupunkeja, ja Kyrenen asukkaista kasvoi mahtava kansa. Toisella puolen heitä asuivat Etiopialaiset, ja kauempana etelässä päin alkoi pitkä jono auringon paahtamia maita. Siihen aikaan, jolloin sota Jugurthaa vastaan alkoi, hallitsivat useampia punilaisia kaupunkeja Romalaiset preetorit; Maurilaisten hallitsijana oli kuningas Bocchus.

Vakuutettuna siitä että Romassa kaikkea saattoi ostaa rahoilla teki Jugurtha uudelleen hyökkäyksen Adherbalin alueelle ja piiritti Cirta-kaupunkia, nykyistä Konstantinea Algierissa. Roman senaatti lähetti ruhtinaille käskyn, että heidän pitäisi lykätä riitansa erityisen tuomiokunnan ratkaistavaksi, mutta Jugurtha vakuutti ainoastaan ryhtyneensä varokeinoihin estääkseen Adherbalin vehkeitä, ja sillä vastauksella läksi lähettiläs kotiin. Adherbal lähetti nyt vuorostaan valituskirjeen senaatille, jonka jälkeen laitettiin uusi lähetyskunta varoittamaan Jugurthaa. Mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, ja kun Cirta oli pakoitettu heittäytymään viholliselle, surmattiin Adherbal ja hänen kanssaan kaikki kaupungin asukkaat. Nyt lähetettiin sotajoukko konsuli Kalpurnion johdolla Numidiaan. Jugurtha kuitenkin lahjoi päällikön, ja vale-antautumisen jälkeen, joka maksoi Jugurthalle muutamia norsuja ja nautaeläimiä, mitkä hän sittemmin sai takaisin, palasi konsuli Romaan. Mutta kansantribuni Memmius, joka vihasi ylimyksiä, yllytti kansaa vaatimaan että Jugurtha noudatettaisiin Romaan ja pantaisiin kanteesen. Se tapahtuikin, ja Jugurthaa käskettiin ilmaisemaan rikoskumppaninsa, uhalla että muuten surmattaisiin. Mutta toisen tribunin, Boebion, avulla, jonka Jugurtha oli lahjonut, teki hän tyhjäksi kansankokouksen päätöksen. Jugurtha, joka sitä paitsi runsaalla lahjomisella oli saanut erään uuden kilpailijansa salaa surmatuksi, sai nyt käskyn heti lähteä Romasta, ja hän tekikin sen sanoen: "Kurja kaupunki, sinut saisi kokonaan ostaa ja hävittää, jos vain löytyisi ostaja!" Kun sotaa häntä vastaan nyt jatkoi konsuli Albinus, saarsi hän öiseen aikaan romalaisten leiriin ja pani vastustajansa niin ahtaalle, että tämän täytyi myöntyä mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta senaatti julisti, ettei mitään rauhaa voitaisi tehdä ilman sen ja kansan suostumusta, ja tutkijakunta asetettiin vetämään kanteen alaisiksi ja rankaisemaan niitä, jotka olivat ottaneet lahjoja viholliselta.

Sallustius huomauttaa tässä ohimennen Punilaisten sotien loputtua syntyneen mahtavia puolueita sekä kansassa että senaatissa; patriciot -- ylimykset -- olivat kohottaneet valtavaatimuksensa, ja plebejit -- alhainen kansa -- vapausvaatimuksensa niin korkealle, että ne uhkasivat valtiolle perikatoa.

Metellus, toinen uusista konsuleista, voimakas ja rehellinen mies, tuli nyt Numidiassa Roman sotajoukon päälliköksi ja sai Jugurthasta ja tämän kenraalista Bomilkarista tärkeän voiton, joka herätti suurta riemua ja tyytyväisyyttä Romassa; mutta vihollisuuksia jatkettiin kuitenkin vaihtelevalla onnella. Kertomuksen päähenkilöksi tulee nyt Marius, Metellon alipäällikkö, jonka onnistui itselleen saada lupa palata Romaan, jossa hän valittiin konsuliksi. Sillä aikaa lisäsi Jugurtha sotavoimaansa pestaamalla Getuleja ja yllytti Mauretanian kuningasta Bocchoa julistamaan Romalaisille sotaa. Sallustius kertoo nyt muutamia hauskoja tapauksia, ja hänen kuvauksensa taisteluista, maan luonnosta, kansan tavoista ja sotajuonista, joita taistelijat käyttivät voittaakseen toisensa, ovat hyvin hauskoja. Metellus nolostui niin vastarinnasta, jota hänelle tehtiin, että hän, siihen sijaan kuin hänen olisi pitänyt voimakkaasti jatkaa sotaa, koetti välttää yhteeniskemistä. Sillä välin oli Marius osannut saattaa Metellon epäluulon alaiseksi ja samalla herättänyt kansassa suuria toiveita itsestään, jos pääsisi ylipäälliköksi. Se onnistuikin; Metellus kutsuttiin pois ja Marius valittiin hänen seuraajakseen.

Kun Marius oli saapunut Afrikaan ja niin vähitellen totuttanut mukanaan tuodut apujoukot pelotta kohtaamaan vihollista, valloitti ja poltti hän monta tärkeätä kaupunkia ilman mainittavaa mieshukkaa Romalaisten puolelta, josta oli seurauksena, että Numidialaiset alkoivat pelätä häntä ylenluonnollisena olentona. Keskellä näitä voittoja tuli Marion sotajoukkoon lisäksi suuri ratsujoukko; sen oli Romassa koonnut Marion kvestori Sulla; häntä Sallustius esittää jalosukuiseksi mieheksi, joka suosi kirjallisuutta ja nautintoa, mutta rakasti vielä enemmän kunniaa ja oli varustettu ominaisuuksilla, mitkä pian tekivät hänet sekä Marion että halvimpien sotamiestenkin suosikiksi. Bocchus oli nyt liittynyt Jugurthaan, ja yhdistynein voimin viskautuivat he niin tulisesti Romalaisten päälle, että näiden mieshukka oli suurempi kuin kaikissa edellisissä taisteluissa yhteensä. Uudessa tappelussa paria päivää myöhemmin lyötiin barbarit uudelleen, ja Bocchus, jonka Marion luo lähetyt lähettiläät joutuivat rosvojen kynsiin ja Sullan ruokittaviksi, saatiin laittamaan lähettiläitä Romaan rauhaa rukoilemaan. Senaatin luvattua hänelle ystävyyttä ja liittoa, jos hän sitä ansaitsisi, pyysi hän päästä keskustelemaan Sullan kanssa. Se hänelle myönnettiinkin, mutta Sulla tuli paikalle vahvan vartiojoukon turvissa, jossa oli myös muutamia Balearialaisia linkojia, ja kuninkaan poika Volux tuli hänelle vastaan. Sulla, jota oli kehoitettu olemaan varuillaan, koska Jugurthan luultiin olevan lähiseuduilla, aavisti petosta, mutta kehoitti sotamiehiään pysymään rohkealla mielellä. Ei koskaan aseellisen miehen, sanoi hän, tarvitse kääntää selkäänsä viholliselleen. Ja niin saapuivat he vahingoittumattomina Maurilaisten leiriin. Yksityisessä neuvottelussa sitoutui Bocchus hiukan epäröittyään pettämään Jugurthaa. Tämä houkuteltiin useimpine seuralaisineen aseitta tulemaan muka rauhanpäätöksestä keskustelemaan. Väijyksistä hyökättiin heidän päälleen, ja Jugurtha jätettiin sidottuna Sullalle, joka vei hänet Mariolle. Itse ei Sallustius enempää kerro Jugurthasta, mutta muilta saamme me tietää, että hän ja kaksi hänen poikaansa kuletettiin vankeina triumfiretkessä Romassa. Kansan pilkkaamana ja sotamiesten rääkkäämänä heitettiin Jugurtha vankihuoneesen, jossa hän muutamien vuorokausien kuluttua menehtyi nälkäkuolemaan.

Sallustion kertomus _Katilinan salaliitosta_ alkaa huomautuksella, että jokaisella ihmisellä, joka pyrkii kohoomaan muita luotuja olentoja ylemmäksi, on velvollisuutena koettaa elää toisella tavoin kuin elukat, ja pitää ajatusmahdin kunniaa ruumiillista voimaa parempana. Lyhyesti kuvattuaan Katilinan rohkeata, kunnianhimoista luonnetta, puhuu hän Roman perustajain avuista, ja huomauttaa sitäkin, että Athenalaisten urotekoja ylistettiin koko maailmassa mitä mainehikkaimpina sankartöinä, ja siitä tuli kiittää Kreikan suuria kirjailijoita, kun Romalaisilla sitä vastoin lahjakkaat miehet mieluummin toimivat kuin puhuivat ansioistaan. Hän osoittaa Roman kansan nyt suvustaan huonontuneen ja esittää, kuinka helposti Katilina, saituuden ja siveellisen turmion hävitettyä kaikki perusaatteet, saattoi niiden joukosta, jotka olivat tuhlanneet perityn omaisuutensa pelissä ja kalleissa nautinnoissa, koota ympärilleen kunniasta huolimattoman liittolaisjoukon, johon kuului muutamia senaattorejakin ja monta nuorta jalosukuista miestä. Sellaisten toverien avulla päätti hän kumota hallituksen, jo ennen otettuaan osaa tuumaan murhata useimmat senaattorit. Kun hänen ensimmäinen yrityksensä päästä konsuliksi oli rauennut tyhjiin, keksi hän uusia tuumia sekä Roman että koko Italiankin suhteen; niihin kuului myös yritys murhata Cicero, joka hänen sijaansa oli valittu konsuliksi. Vihdoin viimeinkin päätti hän panna toimeen julkisen kapinan. Eräs hänen liittoveljiään, Manlius, koetti Etruriassa yllyttää rahvasta ja ympärilleen koota rosvoja kaikenlaisia.

Nyt puhuttiin jo yleisesti salaliitosta, ja senaatti päätti, että "konsulien tulisi varoa, ettei valtio kärsisi mitään vahinkoa". Sanoma tuotiin Manlion ruvenneen taisteluun, ja puhuttiin ennusmerkeistä ja enteistä, vieläpä orjien kapinahankkeistakin. Vaaran suuruuden mukainen väennosto tehtiin, levottomuus painoi kaikkien mieliä, kamala kauhistus valtasi kaikki kansanluokat ja naiset kohottelivat rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Huolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin, kun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti vastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että hän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa ympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja matkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen tehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen sytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan. Senaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen, seuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen rauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas selitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet tuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli hän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse oli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän kuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea hallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti nostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen konsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.

Sallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta sen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys vallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta levinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä eivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat vaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään menetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden muassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen, lisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle, jos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.

Lentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua Allobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut lähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset, joita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli saanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät enemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin laajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin salaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että etevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen; sinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten syytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien rankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja ehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi ainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin vankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa. Mutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta saada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden ja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että syytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä. Hänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin sen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että muutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin mainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja, esittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron käskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa Jugurtha oli päivänsä päättänyt.

Sillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan hankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka tähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli saanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa. Kun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät monet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa kiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä pakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle tulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa sotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen antoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa, jota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten, temppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu, jossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina täytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä, ja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan tappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius lisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta ruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat tahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas Florensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes kaksituhatta vuotta sitten tapahtui.

Sallustion _Roman historia_ käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan kuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita, jotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja muiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä yleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.

Sallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan, ja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi löytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä mietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa, ja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista kulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi, koska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli "Jugurthassa" paljastaa ylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja "Katilinassa" osoittaa seuraukset ylimysten paheista.

Virgilius.

Kuoli vuonna 19 e.Kr.

Virgilius -- eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin Vergilius) Maro -- on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian olla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa nousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa lukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin, vielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä maailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein unhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja se oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat ilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin painamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten kohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi, josta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.

Virgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden kultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä ja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika, huolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli viisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa menetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen jakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin korvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan ja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja rauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius suloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä, milloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui Virgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli Brundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.

Virgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, _Bucolica_, joita myös kutsuttiin "Eklogeiksi", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia paimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon "hienonnettuja", melkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs, kirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu "Polliolle", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen sittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen -- Messiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan syntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen onnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin, joista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa. Näin lausuu hän:

"Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri. Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar], uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen. Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi, maaliman piirin täyttävä kultainen suku... Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko. Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.

Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle... Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää. Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks, käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot, höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan."

Runoilijan lähin teos _Georgica_, opetusruno maanviljelyksestä, muistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta "Työ ja päivät", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja vapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän alkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että hän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista ensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas karjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää neuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot neljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen karkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia ja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan ilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. -- Toinen kirja opettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin viinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa tavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta ilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. -- Kolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää olla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva kaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä ja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat; huonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. -- Neljäs ja viimeinen kirja, joka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä, joiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä se sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa hyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan harhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia itselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas taivaasta.

Virgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma _Aeneis_ eli "Aeneidi", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä harhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä -- vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan kaupungin, josta johtui Roman alkuperä.