Part 17

Kuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä seuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä varten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi Pompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa Ambiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän liittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli estääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää Caesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä toisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on, sanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää vastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät säätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt. Edellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä oli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in lähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat Britanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia tähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti ihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin Apolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut esineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä hänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin yleisissä kokouksissa. -- Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja tulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja elivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet yhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten rupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa hauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään suurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden heimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana. Sveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon metsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan (hirviä). -- Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar lähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti päästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen etsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan poissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten leiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään toisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi, asettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.

Seitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion kuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat Roman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi ajattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne, ja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli sydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto, johon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet. Vihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä kaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään Bourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät hänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin kärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen Gallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka kertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien sanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää niiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti ja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He kaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa. Vihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan, hakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset, Caesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät kolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset kyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen jälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa. Caesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen täytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille hartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa Romalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar piirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse kertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun syödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät ne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he hengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden luo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan päätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin ulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät nälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat nyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset saivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset hurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin antautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix, heidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä pidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu triumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. -- Tähän loppuvat Caesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena seuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut muistiin Aulus Hirtius.

Caesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan, kertovat siitä _sisällisestä sodasta_, jota käytiin hänen ja Pompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä kirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin senaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän oli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon. Senaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa vallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka väärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle tehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000 miestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta pitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli Rubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä. Hän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria palaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella alueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut helposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi kuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa suostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse hän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti haltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti hän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse ravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona. Hänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti kaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit heittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot, ja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän oli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn laivaston.

Marseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko yksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat asettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat rukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen taistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos kaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista viskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja; mutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän onnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä aukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes Caesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta suotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet tuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät uuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän aarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän henkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen Hispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen liittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen sen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla Afrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä, oli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät pelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio piti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa, muistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli toimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja vastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota vastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa väkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin; Caesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä hätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka ynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.

Kolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä Romassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi miehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen hän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun, jonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille legioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan ja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta heidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella keskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva osa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut, koetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat kahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa taisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra nimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle. Caesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa vihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita tapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä upseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni kaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka Caesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön aikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin ja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti lähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin suurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa, ja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin piti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne Pompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin tulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli mennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar nyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian valloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto oli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon kaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla. Pompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista miestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja Caesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän lukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta karkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa etsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja astui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet juuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä pakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar säästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200 mieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin ja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma olemasta tasavalta.

Caesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta tämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion palkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta. Seitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000 miehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja sitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä, kuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen laivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen sotaan.

Cicero.

Kuoli v. 43 e.Kr.

Vaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat kaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen, ajatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän omia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän kuin muu muinaisajan historia.

Cicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui lakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa. 25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian äkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä hoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa sittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on meille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa. Romaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita yleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin virkaa Siciliassa -- quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja maakunnan-hallitsijan apulainen -- saavutti häh kelvollisuudestaan ja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi, että, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri terveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri mitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä läksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös Verrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä syypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli tämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta, minkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana kaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän päiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska Verres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion alaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman etevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan Hortensiosta.

Ensimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi niistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä on tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa, jonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi joutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan luonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan syytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin huudoilla: "kavaltaja!" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan puoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty -- rohkea teko, josta kansa Ciceroa tervehti kunnianimellä "isänmaan isä". Vähää sen jälkeen kaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan lähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies, ja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan hänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun hänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs tribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia kansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli kaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli hän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän nautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi hän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi vieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat näistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa hän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat aikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta. Toiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään hyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet häntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies, jota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa, että jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut Romalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero apua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän vapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli. Puolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta toiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla ponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse kertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi annettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän kotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan "Italian olkapäillä", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin Klodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä vastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka oli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta kilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni Milon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla sinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa toivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia, mutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa maakunnassa olevansa tunnettu "isänmaan pelastajana". Ja sekä Romassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut kiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen turhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että oli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen "imperator". Epäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin, ellei vallankumous olisi sattunut väliin.

Cicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin ja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen valtio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin oloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta ylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi ystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa, ja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema, joka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi lohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen toiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta, tuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.

Ciceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa suurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.) murhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän sijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen kylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta paikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän teoksensa "Ystävyydestä", "Vanhuudesta" ja "Velvollisuuksista". Mutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne hän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja siitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua elämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt häntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä ensimmäisen "Filippiläisen puheensa", kuten hän itse niitä nimitti, diktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi siihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että Cicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse ollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa, mutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä Antoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen. Myöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta asiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten senaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti neljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan pelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt sotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon, rupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen triumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon. Hän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi lähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa, joten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet, juuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä hakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin puhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin mitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui Roman vapauden kuolemasta.

Eräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen sanoo Cicero: "Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta tämän jälkeen?" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin kenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden, salaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on niin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian vähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme varmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä ja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen yksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat, että hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa olikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja petollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä valtiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla. Niin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; "Se tekee miehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin ajatuksin." Äänestyslippu on "kirjoitustaulu, joka suojelee vaitiolon vapautta". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää pontensa, kun ei _kuulla_ hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä paitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja muokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä olisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin Pohjoismaalaisiin kuulijoihin.