Part 16

Jotta hänen järjestelmäänsä voitaisiin käsittää, on tarpeellista seurata tietämistä taaksepäin aikoihin, milloin sen ensin eloon herätti Tales, ensimmäinen Kreikkalainen filosofi, kuutta vuosisataa häntä ennen. Kaikki luonnon vaikutukset tapahtuivat vanhojen ajattelijain mukaan erilaisten näkymättömäin olentojen välityksestä, joita he jumalinaan palvelivat. Tales kumosi tämän opin ja otaksui, että maailmakaikkisuutta johti oma sisällinen, siinä löytyvä voima. Sitten seurasi oppi n.s. elementeistä: ilma, tuli ja vesi. Tämän jälkeen tuli oppi ainoasta, itsenäisestä, kaikkea vallitsevasta voimasta, jonka vaikutukset voitiin nähdä ja rajoittaa määrätyillä laeilla -- toisin sanoin mielipide, että aine oli elollinen sekä vaikutti eläimen sielunvoimilla ja vieteillä. Sitten tuli aate ikuisesta liikunnosta, josta maailmakaikkisuus oli oman luomisvoiman kautta syntynyt, niin että elämä ensin oli kehittynyt kuumuudesta ja märkyydestä, ja kun vesi, joka alkuaan oli kaikkialla vallinnut, oli keräytynyt merien syvyyksiin, muodostui elimellisiä olentoja, ihmisiä ja eläimiä.

Myöhemmin syntyi oppi elävästä tahdosta ja itselöllisistä voimista, jotka panivat aineet liikkeelle ja loivat olemassa olostaan taistelevia, eläviä olentoja; toiset kuolivat sukupuuttoon, toiset, jotka oloihin paremmin soveltuivat, jäivät elämään. Sen jälkeen opetettiin, että kaikki aine oli yhdistetty lukemattomista alkuperäisistä, erilaatuisista pienistä osista, joita yhdisti, muodosti ja järjesti ajatteleva voima, johtaen niitä vapaasti ulkoa päin, kuitenkaan enään niihin yhdistyksiin vaikuttamatta, mitkä siten syntyivät. Kun oli niin pitkälle päästy, hylättiin aate korkeimmasta johtavasta sielullisesta voimasta, ja elämän arveltiin syntyneen aineen omasta, vapaasta liikunnosta. Erilaisten yritysten jälkeen laajentaa tätä oppia täydelliseksi järjestelmäksi esitti sen vähän muutettuna uudestaan Epikuros, jonka opin Lukretius täydellisesti hyväksyi. Viimemainitun kunnianhimoista tuumaa levittää ihka uutta filosofiaa helpotti kasvava mieltymys Kreikan kirjallisuuteen, joka hänen aikanaan heräsi koko Roman valtakunnassa, ja epäilys edellisten sukupolvien uskonnollisten oppien ja taikauskoisten mielipiteiden totuudesta.

Alottaen kysymyksellä: millainen aineen alkuperäinen laatu oli, ja minkä muutoksen kautta se on saanut nykyisen muotonsa? osoittaa Lukretius, ettei mitään voi tyhjästä syntyä tai mikään tyhjäksi muuttua. Kaikki saatetaan hajoittaa tyhjyyteen eli avaruuteen ja atomeiksi; ilman avaruutta olisi kaikki jähmeätä, Aineiden synnyn ensimmäistä alkusyytä ei voida nähdä; se on salattu. Ajalla ei ole mitään omaa olemista, mutta mieli käsittää aineiden muuttuvaisuudesta menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden löytyvän.

Hänen toinen tehtävänsä on määrätä, kuinka maailma syntyi, ja hän väittää sen muodostuneen atomien yhteensattumisesta ja yhdistymisestä niiden lakkaamatta, lumihöytyvien lailla pudotessa äärettömän avaruuden läpi. Toiset kimmosivat toisistaan erilleen, mutta muutamat synnyttivät ilman ja auringonvalon, toiset kiven ja raudan, eri muotonsa ja kiinnitysvoimansa mukaan. Sama liikunto, joka oli syynä aineiden syntyyn, on aina jatkuva. Jokainen esine meidän ympärillämme on lakkaamatta liikkeessä, vaikka me emme sitä huomaa. Niinpä lammaslaumakin etäältä näyttää liikkumattomalta pilkulta, ja loitolta katsellessa kahta taistelevaa sotajoukkoa näkee ainoastaan loistavan hohteen. Hän hylkää painopistelain, väittäen että avaruudessa, joka on ääretön, ei saata mitään keskuskohtaa olla. Atomeja, sanoo, hän, on lukemattoman paljo, mutta niillä on määrätty muotonsa ja ne ovat värittömät; sillä värin synnyttää valo, eikä se kuulu aineiden omaan luontoon. Atomeilta myöskin puuttuu aistimiskyky, johon on syynä niiden sekavat yhdistykset. Maailmakaikkisuuden kehitys atomeista kesti, arvelee Lukretius, hyvin pitkän ajan, ja hänen kuvauksensa taivaitten ja maan järjestyksellisestä muodostumisesta pitää monissa kohdin yhtä ensimmäisessä Moseksen kirjassa olevan kertomuksen kanssa. Hän arveli maailmojen lukumäärää äärettömäksi, ja koetti vertaamalla määrätä taivaankappaleiden suuruuden. Yö syntyi sen kautta, että aurinko puhalsi tulensa sammuksiin, ja aamu siten, että kuumuuden siemenet määrättynä hetkenä tulvasivat yhteen, aivan niinkuin puut kukkivat ja pojat saavat uudet hampaat määrättyyn aikaan. Atomien muodostamain ainelajien suureen lukuisuuteen on syynä niiden eri muoto ja koko, koska alkuaan ei löydy mitään, joka olisi ainoastaan _yhtä_ lajia, ja kaikki on yhdistyksistä syntynyt.

Sitten selittää hän luonnon olosuhteet: kaiken olevan määrää atomien muoto ja aine, josta se on muodostunut, ja hänen suuri vaikuttava periaatteensa on lakkaamaton liikunto, joka estää taivaita maahan putoomasta -- ja tyhjyys niiden välillä on täynnä ilmaa, samalla kuin pieniä hitusia alituiseen haihtuu kustakin aineesta, joutuen uusiin yhdistyksiin, aineiden eri laadun ja luonnon mukaan.

Elämästä ja tietoisuudesta oli hänellä se mielipide, että kaikki aistimelliset olomuodot ovat muodostuneet aistimettomista alkuaineksista. Niin esimerkiksi syntyvät madot mädäntyneistä aineista; joet ja laitumet synnyttävät karjaa, joka vuorostaan on aineksena meidän ruumiissamme, ja nämät taas usein joutuvat petojen ja korppikotkain lihaksi. Elämä on, väitti hän, ainoastaan määrätty aineen laatu; maa etupäässä antaa ne siemenet, joista ensiksikin kasvit ja sitten eläimet sekä ihmiset kehittyvät ja imevät ravinnokseen maidontapaista nestettä, joka tihkuu esiin maan huokosista. Mutta monet eläinmaailman muodoista ovat epätäydellisiä, ja ne, joilla ei itsessään ollut tarpeeksi voimaa, sortuivat taistelussa olemisesta. Mutta kaikki elävät olennot kehittyvät muodossa, minkä ovat saaneet, säilyttäen omat omituisuutensa määrätyn luonnonlain mukaan.

Lukretius uskoi elon aluksi hienon eeterin, joka oli yhdistynyt pienistä henki-, lämpö- ja ilma-atomeista ja jostakusta vieläkin hienommasta atomilajista, joka synnytti sielun toiminnan ja ajattelemisen. Nämät neljä elementtiä muka muodostivat ajatuksen ja elovoiman, jotka yhtyivät yhdeksi luonnoksi. Ajatuksella, joka johtaa, on asuinpaikkana sydän, kun sitä vastoin elovoima (sielu) on levinnyt koko ruumiisen, jossa se vaikuttaa sopusointuisasti ajatuksen kanssa, vaikka tämän johdannon alaisena. Maku, haju ja kuulo ovat hänen mielestään heikompia tahi voimakkaampia meidän ruumistamme kohtaavia ja sen läpi tunkeutuvia aineellisten hitusten liikuntoja. Samoin syntyy näkeminen kalvojen tahi kuvien kautta, jotka alati lähtevät kustakin esineestä ja tulevat silmään. Etäisyyksien käsittäminen ei ole näkö-toimintaa, vaan riippuu siitä voimasta, millä ilma, jota nämä "kalvot" esiin työntävät, kohtaa silmää, ja heijastus syntyy toiminnan kautta eri taajoissa ilmoissa. Niinpä voidaan useampien kuvastimien avulla johtaa esineiden kuvia mutkistelevia teitä siten, että vasen puoli tulee oikeaksi, sentähden että kalvo kimmoo takaisin ja palaa käännettynä toisin päin. Harhanäyt eivät synny sen kautta, että silmät pettävät, vaan käsitys tekee esitetyistä kuvista vääriä johtopäätöksiä.

Läheisessä yhteydessä Lukretion käsitykseen näöstä on hänen oppinsa mielikuvatista. Paitsi liiteleviä "kalvoja", jotka tulevat silmään, on ilma, väittää hän, täynnä toisia vielä hienompia, jotka vaikuttavat sieluun yhdessä niiden kanssa, joiden kautta näkeminen tapahtuu. Mutta unessa, kun silmät eivät tunne paksumpia kuvia, vaikuttavat sieluun ainoastaan ohuet, joista muodostuu kaikenlaisia sekavia yhdistyksiä -- siinä on unen näkemisen selitys. Kalvoissa taas saattavat sieluun vaikuttaa ainoastaan määrätyt kuvat, eivätkä muut ensinkään, ja siitä on seurauksena, että sielu ajattelee tahdon määräyksen mukaan. Mitään selitystä tahdon itsenäisyydestä hän ei kuitenkaan anna.

Kun siten yhdistys sielun ja ruumiin välillä on aikaan saatu, esittää Lukretius, että elämää ei voi löytyä ilman ruumista ja että molemmat katoovat ja häviävät yhdessä, aivan kuin vesi juoksee pois, kun astia, jossa sitä säilytettiin, lyödään rikki. Sillä, sanoo hän, jos sielu olisi kuolematon ja voisi aistia ruumiista erottuaan, tulisi sillä olla viisi aistinta, joita taas ei voi löytyä ilman ruumista. Ruumiista eroitetun jäsenen vavahduksista näkyy, että siinä vielä on säilynyt osa elämää; mutta jos sielu sillä tavoin saatetaan jakaa, kuinka se siis voi olla kuolematon? Ja vielä, jos sielu ei kuolisi yhdessä ruumiin kanssa, niin se ei saattaisi olla levinnyt yli koko ruumiin, vaan sillä olisi oma paikkansa. Useista tällaisista analogioista tekee hän sen varman johtopäätöksen, että sielun oleminen riippuu ruumiin olemisesta ja ettei sielua voi olla olemassa muuten kuin yhteydessä jänteiden ja veren kanssa.

Hän koettaa vielä toteen näyttää, että maailma ja sen asukkaat monine puutteellisuuksineen eivät voi olla jumalallisen luojan työtä, ja samoin kuin luultavaa on, että maailmalla on ollut alku, niin sillä myöskin on oleva loppu, koska sen neljä peruselementtiä -- tuli, vesi, maa ja ilma -- alituiseen muuttuvat ja meidän maailmamme ainoastaan on kupla niiden lukemattomien samanlaisten maailmojen joukossa, jotka lakkaamatta putoovat läpi äärettömän avaruuden.

Katsahtaessaan ihmiskunnan kehityshistoriaan sanoo hän, että ihminen aluksi tuskin erosi alhaisemmista eläimistä; hänellä ei ollut vaatteita, asuntoa, lakeja eikä uskontoa, ja kaikki hänen ajatuksensa tarkoittivat vain ruoan hankkimista ja petojen torjumista. Vähitellen oppivat ihmiset sytyttämään tulta kahta puunkappaletta toisiinsa hankaamalla ja valamaan sulaa metallia eri muotoisiksi esineiksi; samoin myöskin kaatamaan eläimiä, käyttämään niiden nahkoja vaatteiksi ja rakentamaan majoja. Sitten syntyivät avioliitot ja perhesiteet. Älykkäät miehet alkoivat saada vaikutusvaltaa vertaistensa yli; opittiin tuntemaan kullan, hopean ja raudan arvoa ja ruvettiin kutomaan kankaita sekä harjoittamaan muita hyödyllisiä taitoja. Aikojen kuluessa alkoivat kuninkaat rakentaa kaupunkeja ja jakaa maat ja karjat ihmisten ulkomuodon ja sielunlahjojen mukaan; rikkaudet koottiin muutamain käsiin, ja niillä jo oli enemmän vaikutusvaltaa kuin hyveellä ja älyllä. Kieli syntyi vähitellen itsestään, ja tarve pakoitti ihmisen käyttämään eri ääniä, samoin kuin koiratkin ja muut eläimet erilaisella ääntämisellä ilmaisevat vihaansa, rauhattomuuttaan ja nälkäänsä. Soitannon ihmiset oppivat linnuilta ja tuulen suhinasta ruovokossa.

Hyläten sen nykyaikana niin yleisen mielipiteen, että uskonto on syntynyt siitä ihmettelystä, jolla ihmiset katselevat luonnon ilmeitä, väitti Lukretius uskontoa tahallisen ajattelemisen tuottamaksi, ajattelemisen, joka arveli että kaikki tapahtui johtavien jumalten tahdosta. Ihmisten mielikuvattiin vaikuttivat myös, luuli hän, ajatukset ja haaveilut, joiden, kautta jumalat tulivat ihanammiksi luonnoltaan ja mahtavammiksi -- korkeammiksi olennoiksi, jotka elelivät avaruuksissa lukemattomain maailmojen välillä, joista he muuten eivät paljoa välittäneet ja joihin he eivät ensinkään vaikuttaneet.

Suuri opetusrunoelma päättyy erittäin liikuttavalla kuvauksella ruton raivoamisesta Athenassa.

Caesar.

Kuoli v. 44 e.Kr.

Useimmat lukijat tuntevat ainakin nimeltä Julius Caesarin, mainion Romalaisen diktaatorin ja imperaatorin. Hänen _"Kommentarionsa"_, ovat muistiinpanoja, jotka hän itse on kirjoittanut sotaretkistään Euroopan eri osissa, ensin Roman vihollisia ja sitten, Rubikonin yli käytyään, kilpailijoitaan vastaan, heidän kanssaan ylivallasta taistellessaan.

Aivan toisin kuin muut historioitsijat kirjoitti hän ainoastaan siitä, minkä itse oli nähnyt tapahtuvan, ja omista teoistaan. Hänen teoksensa on uuden historialajin alkuna.

Syntyisin jalosta suvusta pääsi Caesar järjestään kaikkiin korkeimpiin valtion virkoihin, kunnes 41 vuoden ikäisenä tuli konsuliksi ja yhdessä Pompejon ja Crasson kanssa yhtyi ensimmäiseen triumviraattiin. Seuraavana vuonna (59 e.Kr.) annettiin hänelle Gallian ja Illyrian maakunnat viideksi vuodeksi, ja siitä ajasta hän aloitti muistiinpanonsa, jotka ovat hänen _"Kommentarioittensa"_ pohjana. Hänen kirjoitustapansa on Ciceron arvostelun mukaan yksinkertainen, suora ja miellyttävä, ilman mitään korulauseita; mutta samalla se on hyvin supistettu, ja esittelyssä hän usein tekee suuria hyppäyksiä. Nykyaikuista lukijaa tosin loukkaavat ne monet ihmisteurastukset ja julmuudet, joihin hän alinomaa teki itsensä syypääksi; mutta kuitenkin tulee muistaa, että vanhat Romalaiset yleensä eivät arastelleet verenvuodatuksia, vaan yhtä helposti heittivät vaaralle alttiiksi omat henkensä kuin muidenkin.

Sotaretkiään kuvatessaan hän ei vähääkään ilmaise omia tuumiaan; mutta siitä ei liene epäilystä, että hän sodillaan Galliassa etenkin tahtoi legioneilleen hankkia sitä harjoitusta, jota tarvittiin hänen omien Roman ylivallan anastamiseksi tehtäväin aikeittensa toteuttamiseksi. Hän ei koskaan ylvästele, vaan puhuu samalla järkähtämättömällä tyyneydellä vihollisen hävittämästä legionista, kuin kansanheimon kapinasta tai kaupungin polttamisesta vaimoineen lapsineen. Hän ei koskaan näytä unhottaneen itseluottamustaan, hän ei ketään pelännyt, ja hän saattoi ainoastaan muutamilla sanoilla palauttaa legioninsa kuuliaisuuteen.

Teoksensa ensimmäisessä kirjassa kuvaa hän yleisesti Galliaa ja kertoo sitten, kuinka hän ensi kerran voitti Helvetialaiset eli Sveitsiläiset, jotka olivat pyytäneet lupaa kulkea hänen maakuntansa läpi kotimaansa vuorilta alempana oleviin alankoihin. Sitten lupasi hän auttaa Aedualaisia Germaneja ja muita kansoja vastaan, jotka heitä hätyyttivät. Hän johti sotajoukkonsa esiin nopeissa marsseissa ja asettui lujaan asemaan; mutta hänen sotilaansa pelkäsivät niin suuresti hurjia, vaaleatukkaisia Germaneja, että kyynelet tulivat heille silmiin, ja hänen täytyi rohkaista ja elähyttää heidän mieltään lupaamalla käydä taisteluun ainoastaan mielilegioninsa kanssa. Germanien kuningas ehdotti keskustelukokousta, mutta sen kestäessä hyökkäsi hän Caesarin kaartin kimppuun ja pani sittemmin hänen lähettiläänsä kahleisin. Taistelu syntyi, Romalaiset voittivat, yksi kuninkaan tyttäristä otettiin vangiksi, lähettiläs vapautettiin ja vihollinen ajettiin takaisin Rheinin luo, jonka jälkeen Caesar asettui talvimajoille, pitääkseen käräjiä ja hankkiakseen enemmän sotamiehiä.

Heti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut tarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän Belgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia kukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut heimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja "hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään ennättivät saavuttaa". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten kaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät antamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista, kertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät juoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla tavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja taistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat epäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi soturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten hyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes heidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt viiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi naapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia vastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi kaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin liikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan korkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää aseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun huomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa tuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki Belgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että lähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin Romassa julkinen kiitosjuhla.

Kolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli lähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta -- Suuren Bernhardin yli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi kolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin. Vieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet päästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu viljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä syntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle alalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin hän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat. Voitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti rangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi muut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti Normandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja joutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä alangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä pelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään heidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle Seinevirtaa.

Neljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli Rheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen Menapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen etteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he sitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä, minkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he saattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät, osoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin kavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat heidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata kahdeksankymmentä tuhatta -- miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti nyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä päivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin yli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän heidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin siltaa myöten, joka sitten purettiin. -- Sen jälkeen seuraa hyökkäys Britanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti Caesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja saapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle. Sotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa olivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin kotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä, kamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä pakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään vain puuttuneen ratsuväkeä, -- se ei vielä ollut saapunut -- muuten hän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja "valloittanut saaren". Muutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli laivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan sitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat ja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan asukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian rannikolle.

Viidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä varten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa legionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat ruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä hyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli saavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän tapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman päässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin leiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen laivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen uusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden yhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa, sanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia siirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin, karjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa löytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä ja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi. Ilmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen. Kansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti vaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa ja ruumiinsa morsinko- (_Isatis_-) kasvin nesteellä, ja heillä oli yhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita ajoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin. Vähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä suurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut, panttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi Caesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään käynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri heimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti Ambiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin, joka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät toisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä kirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen. Muutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan Romalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta. Caesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.