Part 15

5. _Sotavangit_. Kappaleen alkupuheessa ilmoitetaan, että vankeina ovat Philokrates, nuori ylimys Eliin maakunnasta, ja hänen orjansa Tyndarus. Heidät oli Hegio, rikas Aitolialainen porvari, jonka vanhin poika on vankina Eliissä, ostanut taistelussa vangeiksi joutuneina. Toisen nuoremman pojan on kostonhimoinen vanki ryöstänyt ja vienyt Eliisen. Kappaleen pääviehätyksenä on uskollisuus, jota orja Tyndarus osoittaa herralleen Philokrateelle, jonka kanssa vaihettaa vaatteita, jotta Hegio lähettäisi hänet -- luullen häntä orjaksi -- sopimaan Philokrateen isän kanssa vangitun pojan vapauttamisesta. Erokohtaus nuorukaisten välillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä, on liikuttava. Petos tulee kuitenkin ilmi, ja Tyndarus tuomitaan pakkotyöhön kivilouhoksiin. Jonkun ajan perästä palaa Philokrates tuoden mukanaan Hegion vapaaksi ostetun pojan. Hän on myöskin saanut käsiinsä karanneen orjan, joka on salaa ryöstänyt Hegion nuoremman pojan, ja vihdoin tulee ilmi, että orja on myynyt pojan Philokrateen isälle, joka on antanut lapsen leikkitoveriksi pojalleen, ja siitä myöskin selviää, että tämä kadonnut poika on kivilouhoksiin lähetetty Tyndarus raukka. Nuorukainen noudetaan hetimiten kotiin, ja ilkeämielinen orja lähetetään sen sijaan konnantyöstään kärsimään ansaittua rangaistusta.

6. _Kaksoisveljekset_. Kaksoiset, joilla molemmilla on nimenä Menaechmus ja jotka molemmat ovat suuria veitikoita, ovat lapsuudesta asti eläneet erillään. Toisella näistä, joka asuu Epidamnossa, on paitsi vaimoaan vielä lemmitty, jolle hän antaa lahjoja -- suurimmaksi osaksi hänen vaimoltaan varastettua tavaraa. Silloin saapuu Syrakusasta toinen veli Epidamnoon. Veljesten täydellinen yhdenmuotoisuus antaa aihetta hauskoihin vaihdoksiin. Menaechmus 2:ta pitää mainittu lemmitty Menaechmus 1:nä, eikä tämä huonoksu käyttää hyväkseen tilaisuutta peijata tytöltä useita koristuksia. Viimein veljekset tuntevat toisensa.

7. _Amphitryo_. Amphitryo, jonka täytyy lähteä sotaan, jättää vaimonsa Alkmenen siunattuun tilaan. Jupiter käy Alkmenen luona hänen miehensä hahmossa ja tuo mukanaan Merkurion, joka on pukeutunut Sosian hahmoon. Molempain parien yhteen tullessa syntyy paljon rettelöitä. Alkmene synnyttää kaksoiset, joista toinen, Herkules, polveutuu Jupiterista. Jupiter ilmestyy jumalana ja sovittaa puolisot.

8. _Kultaruukku_. Saituri Euklio on kätkenyt ruukullisen rahoja astioineen takan alle. Megadorus kosii hänen tytärtään ja saakin suostumuksen, mutta isä ei lupaa antaa mitään myötäjäisiä. Kun häitä ruvetaan puuhaamaan, katsoo ukko parhaaksi piilottaa ruukkunsa toiseen paikkaan, mutta orja Strobilus pettää hänet ja varastaa aarteen. Sillä välin tulee ilmi, että Megadoron veljenpoika, Lykonides, Cereen juhlassa on maannut nuoren morsiamen, joka kihlauspäivänä synnyttää lapsen. Lykonides tunnustaa syyllisyytensä, Megadorus luopuu vaatimuksistaan ja Lykonides nai Phaedrian. Strobilus, joka tahtoo ostaa itsensä vapaaksi varastetuilla rahoilla, huomataan varkaaksi ja pakoitetaan luopumaan aarteesta.

9. _Pseudolus_. Kappaletta pidetään Plauton mielikomediana. Kallidorus rakastaa tyttöä, joka on orjakauppias Ballion oma, ja tämä on myynyt immen Kartagolaiselle upseerille. Kartagolainen, joka jo on maksanut kolme neljännestä hinnasta, aikoo matkustaa pois ja laittaa lähettilään suorittamaan loput ja noutamaan tyttöä. Tiellä tapaa sanansaattaja Kallidoron orjan Pseudolon, joka viekkaudella saa haltuunsa upseerin kirjoituksen, hankkii tarvittavat rahat ja vie tytön mukanaan _oman_ herransa luo.

Kaksi muuta huvinäytelmää, "Epidikus" ja molemmat Bachantit, käsittelevät samanlaisia tapauksia, ja niissä on pääosat sukkelilla ja julkeilla orjilla.

10. _Kartagolainen nuorukainen_. Kappale, joka kirjoitettiin toisen Punilaisen sodan aikana, tietysti jo senkin vuoksi miellytti Romalaisia, ja oppineessa maailmassa on sillä erityinen arvonsa sen kautta, että se on ainoa meille säilynyt näyte Kartagon kielestä. Juoni ei ole ensinkään kekseliäästi kokoonpantu, vaan ikävästi kehitetty; mutta lempisuhde sankarin ja sankarittaren välillä on osittain lämpimästi kuvattu. Muuten siinä löytyy hauska kohtaus, jossa herra lähettää orjan lemmittynsä luo puhumaan puolestaan ja sitten pieksee häntä pahanpäiväisesti sentähden että tämä asiaa ajaessaan on käyttänyt liian lemmekkäitä sanoja.

Terentius.

Kuoli v. 159 e.Kr.

Terentius oli Plauton kuollessa vain kymmenen vuoden vanha. Syntyneenä, kuten sanotaan, Kartagossa, kasvoi hän orjana Romalaisen senaattorin Terention perheessä, kunnes tämä hänet vapautti ja hän tavan mukaan otti isäntänsä nimen. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja pääsi sen kautta hyväntekijänsä ylimykselliseen seurapiiriin, josta hänellä varmaankin on ollut paljon hyötyä kirjailijatoimessaan. Ne kuusi kappaletta, jotka tässä seuraavat, ovat luultavasti ainoat, jotka hän sai niin valmiiksi, että niitä voitiin näytellä, koska hän 35:n vuotisena läksi Romasta Kreikkaan, jossa samana vuonna kuoli.

Tyttö Androsta.

Tapahtumapaikkana on Athena, mutta kieli, tavat ja luonteet ovat romalaisia. Ukko Simo ilmoittaa eräälle vapautetuistaan, kokki Sosialle, tarvitsevansa tämän apua luotettavaisuutta ja vaiteliaisuutta vaativassa asiassa. Keskustelu heidän välillään todistaa miellyttävällä tavalla siitä ystävällisestä suhteesta, joka joskus vallitsi isännän ja palvelijan kesken. Simo on äskettäin nähnyt poikansa Pamphilon saattavan tavattoman kaunista tuntematonta impeä hautajaisista, vaikka poika on kihloissa vanhuksen ystävän Kremeen tyttären kanssa. Kremes on myöskin kuullut asiasta puhuttavan ja vieläpä sanottavan, että nuori mies salaa on naimisissa tuntemattoman kaunottaren kanssa. Päästäksensä asian perille tahtoo Simo uskottaa poikaansa, että häät ovat samana iltana vietettävät, ja Sosia lupaa olla avullisena valheellisen uutisen levittämisessä. Mutta Pamphilolla on hyvin uskollinen palvelija nimeltä Davus, joka aina on valmis ehkäisemään ukon tuumia ja juuri on saanut petoksesta vihiä. Hän miettii paraikaa, miten käyttäytyä, kun Simo astuu sisälle ja pyytää häntä estämään nuorta herraansa tyhmyyksistä. Jos hänellä ennen olikin ollut lemmenseikkailuja, niin jääkööt ne sikseen; mutta _nyt_ hänen pitää alottaa uutta elämää. Ukko viittaa siihen, että pojan syrjähdykset luultavasti ovat kääntyneet pahaan päin sentähden että hänellä on ollut huono opettaja. Davus ei ole pistosta ymmärtävinään, vaan virkahtaa teeskennellyllä viattomuudella nuo puheenparreksi muuttuneet sanat: "Minä olen vain Davus, enkä Oidipos", s.o. minä en ole sukkela kuni Oidipos ongelmoita arvaamaan. Simo suuttuu ja lupaa antaa hänelle senkin löylytyksen ja lähettää hänet myllyyn, jos hän millään tavoin koettaa estää vanhuksen rakentamaa avioliittoa. Kuitenkin onnistuu Davon saada tietää, ettei häitä varten ole mitään valmistuksia tehty ja että Kremes yhä kieltäytyy antamasta tytärtään miehelle, jolla hän luulee jo ennestään olevan puolison. Hän neuvoo sen vuoksi Pamphiloa -- joka on joutunut ihan ymmälleen, ensiksikin isän päätöksen kautta ja sitten vielä sen kautta että hänen lemmittynsä on hänelle synnyttänyt pojan -- suostumaan avioliittoon viivyttääkseen asian ratkaisua; saattaahan sillä aikaa jotakin tapahtua, joka hänet pulasta pelastaisi. Mutta Simo menee suorastaan Kremeen luo, vakuuttaa että kauppa Pamphilon ja tytön (Glyceriumin) välillä on purettu ja pyytää ystäväänsä arvelematta antamaan tyttärensä pojalleen avioksi. Hän kutsuu luokseen Davon ja miltei pyydä tältä anteeksi sitä epäluuloa, jota on häntä kohtaan osoittanut, ja ilmoittaa Davolle Kremeen antaneen suostumuksensa. Mutta silloinpa ilmestyy uusi rakastaja. Pamphilolle morsiameksi aiottua Philumenaa näyttää enemmän miellyttävän sulhasen ystävä Klarinus kuin itse ylkämies. Pamphilus on aina vakuuttanut Klarinolle, ettei hän aio tyttöä naida, mutta nyt ystävä tietysti rupee häntä epäilemään petolliseksi. Davus lupaa kääntää kaikki hyvin päin ja saa imettäjän antamaan haltuunsa lapsen; tämän hän nyt vie Simon ovelle juuri kun Kremes tulee käymään ystävänsä luona. Nyt riita syntyy, ja naimiskauppa puretaan.

Silloin saapuu muukalainen tuoden sen uutisen, että Glycerium on Athenalaisista vanhemmista polveutuva aatelisneito; mutta Simo ei tahdo sitä uskoa, vaan lähettää Davon, joka hänelle on uutisen ilmoittanut, vankeuteen. Pian kuitenkin tulee totuus ilmi: luultu tyttö Androsta on myöskin Kremeen tytär. Tyttö oli aivan nuorena jätetty setänsä hoidettavaksi ja oli silloin, kuten luultiin, hukkunut erääsen haaksirikkoon. Nyt kaikki selkkaukset selviävät: Pamphilosta tulee sittenkin Kremeen vävy, Klarinus saa Philumenansa ja Davus pääsee vapaaksi.

Kuohilas.

Tämän kappaleen sanotaan kaikista Terention huvinäytelmistä saavuttaneen suurimman suosion. Thraso, rikas suulas katteini, jolla on eräs loisio nimeltä Gnatho, kyöhää nuorta naista, Thaista; mutta tätä miellyttää enemmän muuan nuori herra Phaedria, vaikka hän ei sentään rikkaallekaan ihailijalleen tahdo rukkasia antaa. Phaedriaa on Thaiin luona käydessään kerran käsketty menemään tiehensäkin, ja sen vuoksi hänen orjansa Parmeno neuvoo häntä matkustamaan maalle; Thais muka sitten pian kyllä lähettäisi häntä noutamaan. Thais ilmoittaa hänelle ei tahtovansa loukata Thrasoa juuri nyt, kun tämä on luvannut hänelle lahjoittaa kauniin orjattaren, jonka Thais tahtoo antaa takaisin orjattaren ystäville. Phaedria lupaa pysyä poikessa kokonaista kaksi päivää ja lähtee, vaikka vastahakoisesti, jäähyväisiksi lausuen seuraavat sanat:

"Mä toivon, että luona upseerin Oot hänest' erilläs ja päivin, öin Mua lemmit, mua ikävöit, Mun näet unissas, mua aattelet, Minusta ilos saat ja omain oot -- Mun sydämein oot, yhtä varmaan kuin sun oon".

Tiellä orjattaren seurassa mennessään Thaiin luo tapaa Gnatho Parmenon, ja heidän välillään syntyy hupainen sananvaihtelu. Heti sen jälkeen kohtaa Parmeno Kaerean, Phaedrian nuoremman veljen. Tämä on silmittömästi ihastunut suloiseen tyttöön, jonka hän on nähnyt kadulla ja joka Parmenon arvelun mukaan ei ole kukaan muu kuin orjatar, jota Gnatho saattoi Thaiin luoksi. Parmeno sanoo tyttöä liian halvaksi hänelle, mutta siitä Kaerea vain kiihottuu yhä enemmän. Silloin Parmeno neuvoo häntä mustaamaan kasvonsa ja vaihettamaan pukua Etiopialaisen orjan kanssa, jonka hänen veljensä aikoo lähettää Thaiin luoksi. Sen tehtyään pääsee Kaerea orjana uuden emäntänsä taloon, jossa Thrasokin silloin sattuu olemaan. Seuraavana aamuna on kaunis orjatar paennut vale-orjan seurassa. Phaedria, jonka oli mahdoton pysyä poissa määrätyt päivät, tapaa kotonaan todellisen mustan orjan puettuna veljen vaatteisin, ja petos tulee ilmi. Thraso ja Thais joutuvat nyt keskenänsä riitaan; Thraso tahtoo lahjansa takaisin, vaan sitä hänelle ei anneta. Hän päättää ottaa tytön väkisin, vaan Thaiin veli, joka on tullut käymään sisarensa luona, tahtoo lähteä noutamaan poliisia. Silloin tulee Thraso, mukanaan joukko orjia ja kuokkavieraita, mutta Thais sulkee oven ja varustautuu puolustaimaan. Kiivas sanasota syntyy, jossa veli ikkunasta julistaa, että hänen sisarensa on Athenalainen vapaasukuinen nainen. Gnatho huomauttaa päivällishetken olevan käsillä, jonka jälkeen piirittäjät marssivat matkaansa.

Phormio.

Kaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen poikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan. Phaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän mielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho romantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut äitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision, neuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen, voidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta, joka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin huolissaan -- hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen poiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan, Getan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy enimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen julkeuteensa ja kavaluuteensa. "Minä olen jo kokenut ja tunnen koukut", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka Phormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:

"Siks ettei viritetä ansoja Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks; Vaan surmaks sävyisien, viatonten. Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan. Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa Ain' milloin mistäkin, vaan _minulla_, Sen kaikki tietävät, ei mitään oo".

Demipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä puheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa sitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan siitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin isä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos hän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka kaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä suurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa Phaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen tarvittavat rahat. -- Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata, palaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista, jonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on tytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti haluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden mielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen tytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa tyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä Phaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin tuntee hänet -- Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa tyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen, kun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy: "Mitä, onko _hänellä_ kaksi vaimoa?" Ajattelemattomuudessaan hän yksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin rahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä tietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka ei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille, uhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille viemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata, ja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta koska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa, rauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja kutsuu Phormion illalliselle.

Kaksi veljestä.

Micio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta jälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on ottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho, joka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan pojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä on jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on ryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian laita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus on ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen. Syrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on kotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa lemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla omasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on puoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee, että hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää sedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan uskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen ystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja ilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen. Sitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen asiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon nuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja pahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä oli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta saatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen nikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa Micio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä, minkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä tapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden ettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa häntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo, saapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin väsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen kasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä -- siitä nimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole. Micio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy: Onkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:

"Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt Kun sit' _ei_ voi, en tuost' oo milläinkään. On elo arpapelin kaltainen: Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas, Min saadusta saat, minkä voit, Sä tehdä".

Demea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta kurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen juuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen samanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: "Hei, Syrus, hei! Ktesipho käskee sinua palaamaan;" ja tästä saa hämmästyksestä tyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti kasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin rauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan sortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä, hankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän taivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.

Katullus.

Kuoli v. 54 e.Kr.

Katullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven rannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän näyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti mieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli hän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka teki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä Arkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen joukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän tuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen parhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle -- oikeastaan Klodialle -- jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä Katullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan runoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat vaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle laulaa Katullus:

"Suo tuhat muiskua, sitten sata, Pian tuhat taas ja niin jälleen sata; Tuhannet tuhansiin kun niin on koottu, Sekoo laskumme, jotta me emme itse Enää tiedä, ja moittija vähemmin vielä, Impeni armain, kuin monest' suudeltiinkaan".

Hänen hellän lempensä arvoton esine piti kauneutensa muillekin alttiina, ja tunteilla, jotka vaihtelevat vihan ja vielä sammumattoman rakkauden välillä, laulaa runoilija:

"Muinen, Lesbia, virkoit, että Katullosi yksin Sun omistais -- Jupiter tähteni rukkaset sais! _Silloin_ sua lemmin, en kuin ken tahans' impeä lempii, En, vaan poikoaan kuin isä tai vävyään. _Nyt_, sinuhun vaikk' lempeni on entist' tulisempi, Halvemp' mulle sä oot, et toki niin rakas nyt. Miksi? sä niin kysyt. Oi! kun armas niin lempijää loukkaa, Vaikka hän lempisi kuin, raukeaa kunnioitus".

Hänen erilaatuisten runoelmiensa joukossa on myös omistusrunoja Kornelius Nepokselle ja Cicerolle. Yleisesti tunnettuja ovat myöskin hänen häärunonsa -- epithalamia -- joista nähdään, kuinka Romalaisten avioliitot rakennettiin, ja joista uudemmat runoilijat ovat hyvin paljon lainanneet. Hänen laajimmat teoksensa olivat kuitenkin kolme eepillistä Alexandrialaisen koulun kirjoitustapaan sepitettyä runoelmaa. Eräästä tällaisesta, nimeltä "Peleyn ja Thetiin häälaulu", sanoo muuan samanaikuinen arvostelija, että sitä sulostaa se omituisen herttainen, tyyni valo, joka leviää yli uinailevan maailman varhain valkenevan kesäaamun koittaessa. Kappale käsittelee, usein poiketen aineesta, jolloin se samalle, on jäljennöstä, sankari Peleyn häitä merijumalattaren Thetiin kanssa, jolloin juhlaan tulee vieraiksi jumalia ja jumalattaria, tuoden mukanaan morsiuslahjoja, ja kohtalottaret ennustaen ylistävät tästä avioliitosta syntyvän pojan -- Akilleyn -- urotöitä. Runoelma päättyy Hesiodolta lainatulla jälkikatsahduksella viattomuuden aikakauteen, jolloin jumalat menivät kuolevaisten kanssa avioliittoon, kunnes rikollisuus ja kauheat paheet turmelivat tuon hyvän välin.

Toinen eepillinen runoelma, "Atys", kuvaa Kreikkalaista nuorukaista, joka oli pyhittänyt elämänsä Kybelen palvelukseen ja joka, hurjaa vauhtia kiidettyään läpi metsien ja yli vuorten, havaitsee tehneensä ajattelemattomasta. Runoelman mahti on sen vilkkaassa poljennossa ja siinä näennäisessä todenmukaisuudessa, jolla Katullus on kuvannut onnettoman nuorukaisen suurta innostusta sekä hänen kauhuaan ja epätoivoaan, kun hän jälleen on järkiinsä tullut.

Kolmannella runoelmalla on nimenä "Bereniken hiukset" ja se kertoo Egyptiläisestä kuningattaresta Berenikestä, joka lupasi uhrata hiuksensa Afroditelle, jos hänen miehensä onnellisesti palaisi sotaretkeltä. Kuninkaan palattua Berenike täyttikin lupauksensa, mutta tukka hävisi temppelistä. Egyptiläiset tähteintutkijat selittivät asian niin, että se oli muuttunut tähtikihermäksi, ja latinalainen runoilija kertoo tukan retkestä läpi ilmojen, kunnes se joutui Afroditen helmaan, josta se vietiin sille määrättyyn paikkaan lähelle Leijonanhännän tähtikihermää, vaikka se sieltä kuitenkin olisi mielellään tahtonut päästä pois kaunistamaan haltijattarensa päätä.

Lukretius.

Kuoli noin v. 55 e.Kr.

Lukretius polveutui jalosta romalaisesta suvusta ja kuoli parhaassa iässään. Hänen kirjailijamaineensa perustuu opetusrunoelmaan _Aineiden luonnosta_, jossa tieteellisesti esitetään maailmakaikkisuutta sekä ihmisen suhdetta siihen ja samalla kuvataan ihmiskunnan kehitystä ja sivistystä. Muista runoilijoista poiketen kammoo hän kuvannollisten korulauseiden käyttämistä, esittää ajatuksensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja koettaa ainoastaan todistaa väitöstensä totuutta. Hänen jälkeensä on tiede jättiläisaskelin edistynyt, vaan kuitenkin on kummastuttavaa, kuinka läheisesti hänen mielipiteensä pitävät yhtä nykyaikuisten luonnontutkijain mielipiteiden kanssa ja kuinka monta hänen ajatuksistaan ja opeistaan myöhimpinä aikoina ovat ilmestyneet aivan uusina keksintöinä.

Mutta Lukretion silmämääränä ei ollut ainoastaan ihmisten tutustuttaminen elämän salaisuuksiin, vaan myöskin tien osoittaminen parempaan ja onnellisempaan olemiseen, johon voitaisiin päästä ainoastaan aineen muuttumattomia lakeja uskollisesti seuraamalla.