Part 14

Suunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on _Timon_, kysytään Zeyltä, miksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen, jyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin pienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta. Selvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan olivat vain pöyhkeää puhetta -- taikka mitenkäs muuten ihmiset laiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat ryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen anteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin tykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa, on pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen ja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman suuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu ihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen uuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan itsensä, eikä muiden tähden.

Kun jätämme sikseen _Kuolleiden puheenvaihtelut_, jotka suurimmaksi osaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun lainatavaraan, seuraa nyt: _Karonin käynti ylämaailmassa_. Karon ja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet päällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön huipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä niissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta, ja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät ilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät kostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää, miksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian haihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan tahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin arkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä esineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti pysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa -- alastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot, tilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa hänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat niin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata sitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista niillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna, sillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.

Varsin hauska irvikuvaelma on _Filosofien myynti_, jossa hän ivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan viisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät valheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on orjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit myytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan kaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet ja tietää, miten _kahta_ elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän ensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä levolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia, että (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut muuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko Diogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden ja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena esiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta onnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa. Eräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut ylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka alati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään yhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan esittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty, kutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä ruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko ja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään heidän opinväitteitään.

Kirjoitelmassa, jolla on nimenä _Kuolleista nousseet opettajat_, kertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet filosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen valtakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää sitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa! Kolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo lailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos, joka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa; hän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja suojelija -- mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen kanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille vetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian, joka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa, ja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus kokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta syyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän solvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos huomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin "jalopeurannahkoihin puettuja aaseja", jotka saattavat filosofian pahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen pyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan, mutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen käytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat opettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin päin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä ovat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja heidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.

Toisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee Lukianos puheenvaihtelussaan _Vieraskeinut_, hääjuhla, johon on kutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu ympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi, kun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei ole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea isäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii mokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän ei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä olevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille _itse_ on päässyt. Lukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen vanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut alkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä toinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän -- huomauttaa Lukianos -- kirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä, että se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman terveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä väittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että voidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin kiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin vietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut, seisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa, huomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja epikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja kurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina kotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja nenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että "kipu ei ole mitään todellista pahaa".

Kirjoitelmassa _Hermotimos_ harkitaan filosofien oppeja totisemmin, ja siinä tavataan seuraava kappale. "Rikkaus, kunnia ja kaikki ruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja ihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen, mikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt ja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella kirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös jumalten luo". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty pois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään ihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele rikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin luottavat.

Kirjoitelmassa _Uusi Ikaros_ kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka hän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen tuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei yksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää. Katsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja maksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli oppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi. Hän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka Foinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset pieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat käräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla epäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa, aivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä häntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa valitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta, muodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen rohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten todellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa Zeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit olivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta; mutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään vanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle, kuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista reijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja ainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten kanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien lausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja sinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä löylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.

Ivallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos lainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa todistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa. Niin on hän _Loisiossa_ määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi käytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa norkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on yleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan taide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan vaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä taidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.

Eräässä kirjeessä nimeltä _Palkkatoverit_ varoittaa hän muuanta ystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu seurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa hän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä, ettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy huonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti eikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla huvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua vaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan mielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa mieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä huvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen itseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon Platonin sanoja: "Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen tehnyt".

Terävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja vastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan, jolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä jutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan kuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään; eräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia kuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan poltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka mielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi palvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta kotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja henkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen jonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan maksusta harjoittaneen tätä tointa.

Lukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa, jotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin ivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo hän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja seikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja koettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta puolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole totta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta. Sentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi _"Tosi kertomus"_. Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan laivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta -- varsin näppärä tähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka vatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes vihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli vatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille, jossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja, jossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa aina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran kuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat sankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin eli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet saapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi Odysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin perille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin rakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat he vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. -- Toista kertomusta, jolla on nimenä "Lukios" eli "Aasi" ja joka on hauska kuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan muiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä "Kukko ja rajasuutari", on puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten ennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa Pytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen, nainen, hevonen ja naakka -- joista kuninkaana-olo kuitenkin oli kurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni mahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä uskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille kahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana rahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista sitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa -- silloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa tyytyväisempänä.

Koska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme, on jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän puhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka uhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa; nämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa, toivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta pääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää Lukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti ja sanovat kaikki olevansa veljiä -- kaikki jumalat ovat heillä yhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää. Monet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä Lukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että Lukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja pakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän ainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka, jolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden yritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin viimemainitun elvyttämiseksi.

Plautus.

Kuoli v. 184 e.Kr.

Romalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut Romalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua. Kuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen kuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan Aristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten rikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta. Harvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan vapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi. Roman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat häneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin, yhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä huvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton ja Terention kirjoittamat.

_Plautus_, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan kaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun aikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle päähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat hänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein kaikki hänen komediansa olivat vapaita "mukaelmia" kreikkalaisista alkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan ja käytökseltään _Romalaisia_. Hänen kielensä on saavuttanut suuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen puhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat tavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka ystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä käyttäytyä.

Hänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:

1. _Aarre_ eli _Kolme hopearahaa_. Tämän sisällys on seuraava: Porvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa pois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle, jolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä kolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava myötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa elämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles ostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles tyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot, suurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan muka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on saanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä avaamassa -- Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja hänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin selviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä kihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan naimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa iloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides vastaa:

"Ei, _yks_ tarpeeks on. Vaikk' vihoissain Mä oon, en siihen tuomita sua voi; Se liian kovaa ois".

Jolloin Kallikles tähän virkkaa:

"Ei _hänen_ vioistaan se sitä ois, Häll' sata pitäis olla vähintäin".

2. _Kerskuri_. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, "voiton torni", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut

"Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla, Bombomachideen mainion johtaessa, Klytomestoridysarchideen pojan".

Hänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus -- Leivän musertaja -- joka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin "hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän". Katteini on tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että kaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka "onhan siitä kauniina olosta paljon vaivaakin". Vastikään on hän ryöstänyt pois nuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on hänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle tietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides tulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen erään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides tapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa heidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa Palestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei ole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on rakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla ihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on kovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen omassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää vangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen lemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika lailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.

3. _Kummitus_. Kauppias Theuropides on lähtenyt kaupparetkelle kolmeksi vuodeksi, ja sillä aikaa viettää hänen poikansa Philolaches tuhlaavaista elämää erään ystävänsä ja parin ilotytön seurassa. Isä palaa äkkiä kotiin, juuri kun herrasväki on istuutunut kemuilemaan. Orja Tranio sulkee silloin oven ja vakuuttaa kotiin palanneelle, että talo on jätetty autioksi sen vuoksi että siellä kummittelee. Meteliä kuuluu, ja Theuropides juoksee tiehensä peittäen päänsä viitalla. Tranio seuraa jälestä, ja he kohtaavat koronkiskurin, joka on lainannut pojalle rahoja ja vaatii niitä takaisin. Orja sanoo syyksi, että lainaa muka on käytetty toisen talon ostamiseen; sen vanha herra heti paikalla tahtoo nähdä. Uusia rettelöitä syntyy sen talon omistajan kanssa, jota orja, sanoo heidän ostamakseen. Pari orjaa, jotka lähetetään noutamaan pojan juopunutta ystävää, saavat asian vihdoinkin vähän valkenemaan. Theuropides raivostuu, vaan tyyntyy viimein, kun pojan ystävä, humalasta selvittyään, pyytää anteeksi ja lupaa maksaa kaikki.

4. _Haaksirikko_. Athenalaisella Daemoneella on tytär Palaestra, joka lapsena on ryöstetty pois kotoaan ja myyty parittaja Labraxille. Nuori Pleusidippus rakastuu tyttöön ja tahtoo ostaa hänet vapaaksi, mutta Labrax vie hänet salaa orjamarkkinoille Agrigentumiin, jossa toivoo saavansa paremman hinnan. Matkalla joutuu laiva haaksirikkoon aivan lähellä Daemoneen maatilusta, jonne Labrax oli houkutellut Pleusidippon. Palaestra ynnä eräs hänen ystävänsä ja Labrax sekä vielä muuan hänen seuralaisistaan pelastuvat maalle. Isä tuntee tyttärensä, ostaa hänet vapaaksi ja antaa hänet Pleusidippolle puolisoksi.