Part 12

Ystävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla. Hän ei ensinkään suosi "platonilaista rakkautta" eli kiihkeitä ystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä; mutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen ystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua oikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo hän, se on siinä että hän -- myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden, sopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä vaikutuksesta -- kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa sinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä aine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten Aristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa elämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa, joka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään olla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia olla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan -- jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä kiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä, mikä on hyvää.

_Valtio-opissaan_ puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten perustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja muutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat mielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä antamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja. Hänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja muukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon vedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä luonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta tarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa aatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa orjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän katsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän myöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää korollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia, kun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta, ja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo hän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka ei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on hyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa vaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa silmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä, koskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät. Hänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten osoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu, että jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa osaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla pidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista ei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että kaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla ankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän tarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa tulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta. Musiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen vuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten jalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo, että siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan tavarasta.

Jättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri hallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin edut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen puolien poistamiseksi -- viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan perustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat aihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen muuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt hallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta, jota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden säilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.

Aristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän käsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja metafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne pulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla mahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii hän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai luonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista. Siten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei ole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen puoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska liikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten aineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää sen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä olisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt olla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi todellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä viimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin on täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä, niin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi käsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.

Maailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa, tyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot, jotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti viettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen mielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä; että ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka niiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi -- ja tähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta tulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän luuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden keskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja tähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein maata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän varjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina meteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata maan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen mielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä. Kuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana hänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään käsitystä, ja teoksessaan "Synnystä ja häviämisestä" hän ei mene pitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin perusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja märkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden, kylmä ja kuiva maan.

_Elo-opillisissa kirjoituksissaan_ pitää Aristoteles luontoa kokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista alkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa ihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin alhaisempain eläinten. Puhuessaan _"Eläinten osista"_ johti hän neljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät elimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli, että kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen niitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta myöhemmin esiin ajatuksensa _"Sielusta"_ ja seuraa elon periaatetta sen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän yhteydessä ovat hänen _"Fysiologilliset tutkimuksensa"_ eli hänen mietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla muutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta ja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja uloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.

Käsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan _"Eläinten liikuntoky'ystä"_, kuinka luonto on sovittanut elimet minkä mihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on _"Eläinten sikiämisestä"_, ja hän lopettaa esityksensä _"Eläintutkimuksilla"_. Useimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän esim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi; hengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja suuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla paitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla, ruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena hengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien ilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat pitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus fysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän lausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.

Hänen pikemmin huvittava kuin luotettava _"Kertomuksensa eläimistä"_ perustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin on hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen, ja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä sataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä alhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana eläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan (noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen) kääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset paikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.

Vaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat metafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan kuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä esittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen "Metafysika", se on fysikan _jälkeen_ seuraava, sille opille aatteen ja esineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin filosofiaksi, milloin teologiaksi.

Hänen ensimmäinen kirjansa _metafyysillisiä tutkimuksia_ sisältää filosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me opimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja "syy" ja "peruste" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen sana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja mielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat lähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat tulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta. Täydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin esineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen passivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan; toinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa väreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät ainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta jos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se ei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi, vaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää ainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että järki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa hän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet nimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen, ihminen kaiken määrääjänä.

Aristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja todenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän välillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma kuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä liikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon kulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin kaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä on oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy määrättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun mieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me sellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden vuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me haluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä, vaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.

Aristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta kysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan luonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko hän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se on epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä, että ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat seikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä, vaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä, vaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa. Hän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän luonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen, taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun heistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä on kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen jatkanut uudistumistaan.

Jos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan olevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles missään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa johtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta olennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen liikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä -- lyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä arvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin filosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen, ja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja pysyväisyyttä.

Kun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa, jolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut, vedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta ennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään samassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa käytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa ja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne täydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta "oppineiden mestariksi". Ne olivat akademiallisten harrastusten pääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen ajan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt Aristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen arvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain ajattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden pysyväisen arvon.

Demostenes.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Kreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset maailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin vapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat, nimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita, jotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä ja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta ymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.

Viidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena Kreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua tappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset ylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka suorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi. Sparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla johtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi ja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä pohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi kuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan liittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli noussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa, ja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle, oli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan enään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota syttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä sen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat houkuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä raskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista, huoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan aavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.

Tämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina, kunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta alkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä Kreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus kuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä vuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla vihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään vapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta Amfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi tehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä. Sitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja vastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet Amfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle ja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen otti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella. Siten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää paikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan kultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin. Vähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä Kreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.

Demostenes syntyi siihen aikaan, jolloin Athenan valta oli suurimmallaan, ja hän oli juuri kasvanut mieheksi, kun Filippon valta alkoi hänen maanmiehiään arveluttaa. Hänen isänsä oli Athenalainen porvari rikasta keskisäätyä, mutta tämä kuoli kun poika ei vielä ollut seitsemää vuotta vanhempi. Holhojat hoitivat perintöä kehnosti, jotta Demostenes alkoi uransa köyhänä miehenä. Kuitenkin oli hän saanut hyvän kasvatuksen, ja vaikka oli ruumiiltaan heikko, oli hänellä hengellisessä suhteessa luja tahdon voima ja vankka kestävyys. Ruvettuansa erään asianajajan oppiin, aloitti hän puheharjoituksensa, ja kerrotaan -- vaikka kertomuksen luotettavuutta emme mene takaamaan -- hänen ottaneen suuhunsa pieniä kiviä änkyttämisestään parantuakseen ja vahvistaneen keuhkojansa ja ääntänsä puhumalla ääneensä nopeasti kulkien mäkiä ylös ja harjoittamalla lausumista meren rannalla myrskyn ja aaltojen pauhatessa. Hän edistyi hyvin pikaisesti, ja jo ennen kolmatta kymmentä ikävuottaan oli hän asianajajana saavuttanut suuren luottamuksen. Hänestä tuli tietysti myöskin valtiomies, koska Athenassa laki ja valtiotaito olivat toisiinsa niin läheisessä yhteydessä.

Hän esiintyi valtiollisessa asiassa ensi kertaa erään Kabriaan pojan puolustajana. Tämä oli isänsä jälkeen perinyt oikeuden päästä vapaaksi kaikista valtioavuista, joita lain mukaan kiskottiin Athenan varakkaammilta kansanluokilta. Vastikään tehty asetus oli poistanut kaikki sellaiset poikkeukset, sanoen syyksi että oli loppu tehtävä kaikista vihattavista etuoikeuksista, yleiset rasitukset tasaisesti jaettavat ja asetettavat siten, että yleiset kilpaleikit ja juhlat vietettäisiin tarpeellisella loistolla.

Todistukseksi uutta lakia vastaan Demostenes toi esiin, että olisi parempi, että muutamat sitä ansaitsemattomatkin henkilöt nauttisivat sellaisia etuoikeuksia, kuin että valtion antamia lahjoja otettaisiin takaisin ja luottamus valtion lupauksien pysyväisyyteen vähenisi. Se olisi häpeäpilkku kansanvaltaiselle hallitukselle, ja Athenalle, Kreikan jaloimmalle edustajalle, olisi erittäin tärkeätä koettaa onnen kaikkia pitää saavuttamaansa oikeamielisyyden, jalouden ja yleishengen mainetta vireillä. Kaikessa inhimillisessä lainsäädännössä on lukuun otettava mahdollisuudet ja sattumukset, ja uusi laki olisi siis sodan julistus Nemesistä vastaan, joka aina rankaisee ylpeyttä ja uhkamielisyyttä. Hän muistutti kuulijoitaan eräästä tilasta, jolloin he rahankeräyksillä olivat suorittaneet Lakedaimonilaisille maksettavan velan, vaikka nämät olivat heille tehneet niin paljon vääryyttä, ja kysyi, eiköhän olisi häpeällistä, jos he nyt, kun heillä oli vallassaan palkita hyväntekijöitä, pitäisivät parempana syödä sanansa. Sellainen kateellinen, karsas mieliala olisi mitä suurimmassa määrässä Athenalaisten tunnetta vastaan. Kadehtivatko he hautapuheita taikka niiden palkitsemista, jotka olivat kilpataisteluissa voittaneet, sentähden että ainoastaan harvoja syntyy, jotka sellaiseen kunniaan pääsevät? Ja oliko valtiota parempaa palvelusten palkitsijaa koskaan löytynyt? Meidän kielemme ja lakimme, sanoi hän lopuksi, pitää oleman sellaiset, että ne eivät loukkaa uskonnollista käsitystä. Tulevaisuus on kaikille tuntematon, ja pienet syyt saattavat synnyttää suuria tapauksia.

Ensimmäisellä julkisella puheellaan vastusti hän sitä ehdotusta, että Athena julistaisi sodan Persialaisia vastaan. Minä pidän kuningasta, sanoo hän, kaikkien Kreikkalaisten yhteisenä vihollisena, mutta muutamat luottavat häneen enemmän kuin omaan kansaansa. Jos löytyisi selviä todistuksia siitä, että hän aikoo hyökätä meidän kimppuumme, niin on luultavaa että kaikki yhtyisivät liittoon häntä vastaan. Odottakaamme sentähden siksi kuin vaara käy uhkaavammaksi; silloin on ilmestyvä rahoja, vaan ei ennen. Älkää olko arkoja, älkääkä antako houkutella itseänne sotaan ryhtymään. Älkää saattako Kreikkaa vaaraan kutsumalla kansaa kokoon, ellette voi saada sitä vakuutetuksi. Varustautukaa vihollisia vastaan, joita todella on olemassa, niin saatte voimaa torjuaksenne kaikki muutkin, mutta älkää koskaan sanoin taikka teoin harjoittako mitään vääryyttä. Pitäkäämme siitä huolta, että toimemme ovat esi-isäimme arvon mukaisia.

Seuraavana vuonna puhui hän Spartan tekemää ehdotusta vastaan, että ryöstettäisiin Thebeltä osa sen aluetta sen määräyksen perustuksella, että muutamat valtiot luopuisivat alueista, jotka vanhastaan niihin oikeastaan kuuluivat. Lakedaimonilaiset, väitteli hän, menettelivät hyvin kavalasti: he sanovat, etteivät voi pysyä kiitollisuudessaan hädän hetkenä saamastaan avusta, jos te ette nyt salli heidän tehdä tätä vääryyttä. Mutta meille on paljon suuremmaksi kunniaksi vastustaa heidän ahneuttaan, sillä minusta näyttävät he sotaan ryhtyneen, ei itseään suojellaksensa, vaan entistä valtaansa takaisin voittaakseen.

Athenalaiset eivät tahtoneetkaan asiaan sekaantua, ja seurauksena oli, että Thebeläiset pyysivät apua Filippolta ja Makedonia siten pääsi vaikuttamaan Kreikan asioihin.