Part 9

"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.

"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."

"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä on liian paljon kuin liian vähän."

Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten lävitse kiilsi paljon kultarahoja.

"Tuo nyt hevoseni, Pablito."

Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.

"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin varomattomuus voisi maksaa henkenne."

Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat kylään.

Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät pelvon kalvistamat kasvot.

Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mumisten puoliääneen:

"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on hyödyllistä kuunnella joskus!"

"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.

"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.

"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja astuen avonaiselle paikalle.

"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te kuuntelitte siis myös?"

"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."

"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää mitä hänestä ajattelette."

"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."

"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.

"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"

"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat koko aavikolla."

"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen levottomaksi."

"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."

"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"

"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja kuoleman välillä."

"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä minkä tunnen?"

"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla, mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa, jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."

"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."

"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"

"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."

"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa, lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen vaquero!"

"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."

"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."

"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä Tonillo el Zapote?"

"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on toverini!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi pelkäämättä luottaa."

"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."

"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las Minas'iin."

"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."

"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."

"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut salavihkaa."

"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"

"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."

"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."

"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin olemme siellä molemmat."

"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."

"Se on oikein. Mille taholle te menette?"

"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."

"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."

"Miksi niin, Verado?"

"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."

"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä palveluksen tahdon tehdä hänelle."

"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."

"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"

Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä, heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:

"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa nähdä, tuhat tulimmaista."

IX.

DOÑA HERMOSA.

Kivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana aavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi, joka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin nopeaan kuin hevoset voivat juosta.

Pari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta kehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.

Pian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.

Estevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi herransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden tapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan päättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut etsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.

Ilman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata Kivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat samalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä etsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät aikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja hirveän murhenäytelmän.

Don Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita he eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin palattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.

Tuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen olevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.

Päästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin rauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia hänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen vaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka huoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.

Nuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin aikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan muu kuin Jumala voinut kuulla.

Vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki viimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle puolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin bengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.

Hän vaipui syviin mietteisiin.

Mitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö, jonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa ilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla katumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa rypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi melkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?

Ei kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin vaikea selittää sitä.

Tekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui doña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi vilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien aatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista pyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.

Epämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen ärtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.

Pidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja tulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset huulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten aiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka askarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa jälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän kenties ainiaaksi oli menettänyt.

"Oi", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, "minä tahdon tuntea hänet!"

Nuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun. Häntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus hänessä puhkeamaisillaan.

Tuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui ja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta kainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen tätä peittämään tarkoitettua esirippua.

Pyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa, ei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa uhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili itseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin rajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen kaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli uskonut kaikki.

Levollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa tietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen suojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi entiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.

Tämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja intiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta kysyvin ilmein.

"Tule sisään, chica", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä tulemaan lähemmäksi.

Chola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki mestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen häntä suurilla mustilla silmillään.

"Mitä haluatte, niña?" hän kysyi hymyillen.

"En mitään Clarita", toinen vastasi vältellen, "tahdoin vain nähdä sinut ja puhella kanssasi hetkisen."

"Oh, miten hauskaa!" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään, "siitä on jo kauan kun näin teidät, niña."

"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?"

"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin sisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa."

"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.

"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen tietoja. Hacienda on mullin mallin."

"Todellakin!"

"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."

"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.

"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."

"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."

"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."

"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"

"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."

"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä, on yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta."

"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa tämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että hän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta."

Doña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.

"Don Estevan on hölmö", hän sanoi; "hänen ystävyytensä minua kohtaan johtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta sinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme poistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää tuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?"

"Luullakseni, señorita."

"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin pyydä häntä tulemaan luokseni."

Kamarineito nousi ja meni ulos.

"Koska hän tuntee hänet", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen, "niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää."

Ja hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.

Tämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän kiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.

Don Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea kuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä, vapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.

Hän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen pitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme oli nähnyt hänen syntyvän.

"Ah, Estevan, ystäväni", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle kätensä, "oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme."

"Niin puhelkaamme", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan iloisuuteen.

"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt."

Kamarineito totteli vastaamatta.

"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!" nuori tyttö alkoi.

Estevan Diaz hymyili.

"Ensiksikin", tyttö jatkoi, "saat antaa anteeksi, että juoksin matkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani."

"Käsitän sen, rakas Hermosa."

"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?"

"En vähintäkään, sen vakuutan."

"Oikeinko totta?" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.

"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on alttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on pitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena."

"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken sanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin suuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan."

Nuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta vakuutettu.

"Te erehdytte, niña", hän sanoi, "nuo vaarat ovat päinvastoin olleet vakavampia kuin luulettekaan."

"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita olemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä vieraanvaraisuutta."

"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan kysymyksen."

"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen."

"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä sydämellistä vieraanvaraisuutta?" Estevan sanoi, pannen painoa viime sanalle.

"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan kysyä häneltä sitä."

"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä on Tiikerikissa."

"Tiikerikissa!" tyttö huudahti kalveten, "tuo kauhea rosvo, joka niin monta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan erehdytte, Estevan, hän se ei voi olla."

"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot, joita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään epäilykselle tässä suhteessa."

"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät vastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen sattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?"

"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä osoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan ovat ajaneet teitä takaa?"

"Se on totta, mutta me olemme päässeet pakoon heiltä oppaamme uskollisuuden kautta", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.

"Aivan oikein", nuori mies sanoi ivallisesti, "mutta tiedättekö kuka tuo opas sitten on?"

"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt sanomasta meille nimeään."

"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi saanut teidät vapisemaan kauhusta."

"Mutta kuka tuo mies sitten on?"

"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi."

Nuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua osoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Voi, mutta sehän on mahdotonta!" hän huudahti. "Tuo mies ei voi olla sellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava, ja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni."

"Kuinka!" nuori mies sanoi vilkkaasti; "mitä tarkoitatte, onko hän pelastanut henkenne?"

"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?"

"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä."

"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa, niin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin, siitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä."

"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!"

"Kun harhailimme ympäri metsässä", tyttö jatkoi vilkkaasti, "äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka ei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen käärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani, jotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta."

"Voi", Estevan huudahti, "siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja rohkeaksi."

"Niin", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, "mutta kuulkaahan edelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät huolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni sen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi työkseen avukseni."

"Sepä kummallista!" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä myrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää tuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on häntä kiittäminen hengestäni?"

"En", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, "sillä hän on todellakin pelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota en voi arvata."

"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan yksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen kylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme pelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä."

"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta käsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun näen."

"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä niin huonot ajatukset?"

Estevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen vaitiolo.

"Puhukaa, ystäväni", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, "sanokaa minulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa kiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen."

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa", nuori mies vastasi viimein. "On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis kaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat teille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen miehen pariin."

"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen."

"Hermosa", nuorukainen sanoi, "pitäkää varanne, älkää antako sydämenne kehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako itsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen maininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille antaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut liian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin hänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt pojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka on tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni kuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy tunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja iljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti esittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta voimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä iljettävimpiä juttuja."

"Ah", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, "ne eivät ole tosia."

"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että jokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo se ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa tapauksessa hänen hurjaa luonnettaan."

"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten harjoittaa?"

"Kivisydän on mehiläismetsästäjä."

"Kuinka! Mehiläismetsästäjä", tyttö keskeytti nauraen; "mutta siinä minä en huomaa mitään niinkään vaarallista."

"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti sellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo sivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset anastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä pääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä pyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja rautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta rohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa."

"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä minulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä on sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin vaaralliseen ammattiin."