Part 18

Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten, tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla, raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän pakonsa.

Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen, kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.

Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.

Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain pelastumistaan teurastuksesta.

Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja koristen verilätäköissä.

Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don Torribioon.

Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.

Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.

"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."

Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.

"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää? Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään, kun hän herää."

Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä verilöylyn päättämiseksi.

Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.

"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja, sinäkin?"

Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän heilutti uhkaavasti:

"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa, te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"

"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."

"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo kärsivällisesti kuulla moitteita."

"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."

"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."

Roisto hymyili tyytyväisenä.

"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa roskaväkeä."

"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua rangaistustaan."

Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.

"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.

"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi, kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."

Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.

Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.

Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.

Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään liikettä.

"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku, Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."

Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.

"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt kuului merkki."

Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi onnettomuus heitä taas uhkasi.

"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"

Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään vastarintaan.

Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.

Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen, antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.

Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi uhkaavalla äänellä:

"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun tielleni?"

"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.

XVIII.

PETOS.

On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan raukkamaisuuteen.

Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.

Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko erotus.

Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi, mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa.

He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka eivät väistyisi tuumaakaan.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät haastavan heitä otteluun.

Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun saastuttamaa ilmaa.

Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:

"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"

Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin, niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen joukkonsa etupäähän.

Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.

Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.

Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein. Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua, äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.

Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset, tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä, huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.

Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet, asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.

Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.

Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään vihollisrivien tiheimpään kohtaan.

Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon kokonaan.

Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen peoninsa.

Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista, olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes huomattiin.

Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin, otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä loukkauksen.

Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.

Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta, taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa peräytymistä.

Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan jälkeen.

Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä, ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.

Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.

Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan, heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara, joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.

Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys, pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi, heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen viimeinen taistelunsa alkaisi.

Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä hyökkäyksen keskeyttämiseen.

Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren palveluksen.

Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.

Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin, olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.

Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet syrjään.

"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.

"Onko hän suostunut tulemaan?"

"Hän on itse tahtonut niin."

"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."

"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun hän luulee kunniansa niin vaativan."

"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on seurannut sinua."

"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"

"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."

"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.

"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni..."

"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."

Don Gusman epäröi.

"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista, sitten ajattelen vain onneani."

"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.

Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.

Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään vasten.

Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet rintaansa vasten.

Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.

Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan, vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.

"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.

"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."

"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."

"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän lisäsi.

"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"

"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."

Don Gusmanin silmät salamoivat.

"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa meitä."

Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta, onnistunut peittämään.

Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja kysyi kiivaasti'.

"Mitä me teemme?"

"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli hänelle ilmoittanut.

Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan, rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:

"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."

"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu vähimpäänkään vaaraan."

"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don Gusmanin kättä.

Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä syliin.

"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo jotakin petosta meitä kohtaan."

"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."

Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.

Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.

Vihdoin don Gusman kohotti päätään.

"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin kauan."

Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta veli jatkoi:

"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä antautumaan."

"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän ovat mashorkalaisia."

"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he kokonaan halveksivat."

"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että vain hukkaamme kallista aikaa."

Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja, jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.

Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.

Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.

"Rauhanhieroja!" hän huudahti.

Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.

"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.

"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.

"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."

"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."

"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella äänellä.

"Vähemmän kuin luulettekaan."

"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."

"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä vastaus."

"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu; onko mitään muuta?"

"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään ehdotusta?"

"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."

"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"

"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä vallassanne, hitto vie."

"Se on totta, mutta pian saamme teidät."

"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt. Onnea yrityksellenne!"

Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.

Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.

"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut oikeassa?"

"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia kaikessa rauhassa."