Part 17

Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti talosta.

Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä suupielestä.

Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.

Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja kauheissa vaaroissa.

Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.

Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.

Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.

Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.

Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta. Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään, hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset niin raukkamaisesti murhasivat.

Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.

Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset hermot.

Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat, kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi, ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.

Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä, kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja iloinen hymyily.

Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset, joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.

"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen, minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole sovelias mielenpurkauksille."

"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen, nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.

Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.

"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja uskollinen sielu."

"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."

"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."

"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."

"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"

"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä muutaman päivän kuluttua."

"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa seurassa."

"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."

"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."

"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"

"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"

Luco pudisti surullisena päätään.

"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."

"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa, Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."

"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia, niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."

"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.

"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.

"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra; mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."

"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin, poikaseni."

"Kuka tuo luutnantti on?"

"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."

"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio kaulankatkaisia."

"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"

"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä vieressä.

"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi, ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."

"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa. Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden pariin olemme vaarassa joutua."

Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten vihlovasti kirkuen joka taholle.

"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on? Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne. Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."

Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu kasvoi joka hetki.

XVII.

PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.

Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä majatalossa oli tapahtunut.

Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.

Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä juopumisen merkkejä.

Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.

Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan tekemällä yltiöpäisiä temppuja.

Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä, heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.

Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden, varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään intohimoa kummassakaan ihailijassaan.

Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle, mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.

Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi, että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita, tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.

Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion, päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.

Niin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten, karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.

"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"

Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan, kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.

"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.

Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä vihanpurkauksesta.

Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.

Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä siitä lopun.

Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa, pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla, ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.

Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle sanoen:

"Señorita, sallikaa minun huomauttaa..."

"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."

Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.

"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero on asettanut minut etusijaan."

"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö, Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta appelsiinista."

"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen kiukku ilman näkyvää aihetta?"

"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."

"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."

"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"

"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."

"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa ympäri ja asettui taisteluasentoon.

"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.

Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.

Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti, kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten halusivat.

Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan, että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan taistelun katselijana.

Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.

"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"

"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."

"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."

"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"

"Milloin tahdot, enkelini!"

Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.

Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät syöksivät tulta.

Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen olivat yhtä vilkkaita.

Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.

Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti, kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.

Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa antama merkki.

Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan nähneet kauniimpia puukonpistoja.

Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle; muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.

"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman pilkallisella äänellä.

Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.

Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui. Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut molempien taistelijain välille.

Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat, että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian heidänkin sekaantumisensa.

Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.

"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota lurjusta?"

Tytöt olivat vaiti.

Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla äänellä:

"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet piiloittautumaan?"

Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:

"Tässä minä olen."

"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."

Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen tarkoituksen hän aavisti.

"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen, "kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista! Älkää pelätkö puhua."

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"

"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen vastasi kylmästi.

"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon molemmista?"

"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."

"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"

Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet nauroivat ja ilvehtivät keskenään.

Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.

Manongita kaatui rinta lävistettynä.

"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."

Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.

Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton, tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.

Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.

Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, auttaakseen toveriaan.

Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan niin pelätyn huudon:

"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"

Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.