Part 14

Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."

"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne valinnut, caballero."

"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa, muuttanut mielipidettänne, caballero."

"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne kohtaan, joita Jumala teille lähettää."

"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille kaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette voivanne pysyä vaatimuksessanne."

"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta", don Fernando vastasi kärsimättömästi. "Aurinko on ollut nousseena vähän aikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä viipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät kaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi."

"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä, yhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa mukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi kertoa täällä."

Don Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät vajaan ja satuloivat hevosensa.

"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa parhaiten voimme rauhassa keskustella", don Estevan sanoi hypäten satulaan.

Tämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun se soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon kostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli aikomus tehdä pilkkaa hänestä.

Vastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat rinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.

Aamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan maiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut livertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit hajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta laidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen, iloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.

Jatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat puoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään köynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon peittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka, vaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo oli hyvin painostava.

"Pysähtykäämme tähän", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten äänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, "meidän olisi vaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa."

"Niin, pysähtykäämme", don Fernando vastasi välinpitämättömästi. "Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa minulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja vilpitön."

"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en voi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen kertomus."

"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun tarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain..."

"Anteeksi", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, "se, mitä minulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan. Saatte siitä heti todisteen."

Don Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.

"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!" hän sanoi. "Koska niin hyvin kuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää, että minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla tapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua."

"Kuka tietää?" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja tyytyväisesti huoahtaen.

Samoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi herätä.

Heti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi läpitunkevan katseen seuralaiseensa.

"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta", hän sanoi äkkiä.

Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.

"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro de Lunan tyttärestä, eikö niin?"

"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain muutamia päiviä sitten pelastitte."

"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."

"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä, päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka oli niin paljon velkaa teille."

Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.

"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne ovat aivan perusteettomia."

Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.

"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain minuutin, sekunnin ajan."

"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."

"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta teitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu yhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain alituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka tähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta milloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska teidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt niiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa muutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin sanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña Hermosaa."

"Luuletteko niin?" hän vastasi teeskentelemättä. "Sitäkö siis sanotaan rakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa", hän sanoi enemmän itsekseen kuin majordomolle, "aiheuttaa se sangen suurta tuskaa."

Don Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:

"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta epäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan teidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä siitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut jokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut, sallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja että olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka seurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen ehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan. Silloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa, johon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän päivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus niin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi olen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut teidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä", hän lisäsi, "tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen käsi."

Don Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle ojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.

"Kiitos!" hän sanoi. "Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten sanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa luonnettanne."

"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä ajatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on don Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen vakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan hacienderon perhettä vastaan."

"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni", huomautti metsästäjä. "Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen tyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja johon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te olette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta hänen olla varuillaan."

"Älkäämme hätiköikö!" don Estevan huudahti. "Olkaamme päinvastoin varovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia tahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi vastustettava."

"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de San-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään ja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin hyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan näyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi."

"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne, jos tarvitaan."

"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana te, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka hetki."

"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä hänet teille."

"Teettekö niin todellakin?" hän huudahti iloissaan.

"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska johtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla tuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen pistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän luulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka rakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän tiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne."

"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää suunnitelmaa."

"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari sanaa."

"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?"

"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen teille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette."

Don Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen hartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän ajatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.

"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito, millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa; tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani, että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."

"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen suunnitelmansa."

"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"

"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti, ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen salaperäisyydet!"

"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"

"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin. Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä, koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta, joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta kantaa sitä."

"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että suvaitsette jatkaa."

Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon laskiessakin hän puhui vielä.

Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.

Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.

XV.

DON GUSMAN DE RIBEYRA.

Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö maksoi hänelle hengen.

Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.

Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu vastoinkäymisten sinetillä.

Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä heidät.

Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu, saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia kaupungeita.

Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta. Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.

Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua. Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839, toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta, joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.

Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.

Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten rohkenivat olla toimessaan.

Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa, ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.

Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita, sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.

Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa alakerrasta.

Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä, jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:

"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."

Yövartiat lausuivat säälien:

"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä vangitaan."

Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle, täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.

Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo, levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.

Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.

Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä. Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.

Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille eduille.