Part 11

"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"

"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.

"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."

"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te tekisitte minun sijassani, don Estevan?"

"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista."

"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi viittauksestaan."

"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."

"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää mielensä mukaan."

"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."

"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta, niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"

"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"

"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset kirjoitusvehkeet."

"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään jää huomaamatta, hyvä herra."

Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa käytetään kapsäkkeinä.

Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don Torribion eteen.

"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."

"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.

"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17 päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y Morelos.... Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi minulle."

Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen johdosta.

Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti luettuaan pisti sen povitaskuunsa.

"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra, ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."

"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."

"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."

Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.

"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.

"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla myöhäinen."

"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"

"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."

"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."

"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.

"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.

Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.

Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.

XI.

RANCHO.

Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa, jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi, oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta. Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.

He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme, että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko, joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.

Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei heillä ole mitään pelättävää.

"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.

"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.

"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.

"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun tapasitte hänet: minä olen el Zapote."

"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo? Tule tänne, poikaseni."

Toinen ratsasti heti paikalle.

"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?"

"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään."

"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys."

"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies."

"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä niinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!"

"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen tavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja, etenkin kun juuri etsin teitä."

"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin äskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa, mikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen menestys."

"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen jälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on kiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa toimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen caballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin senvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan teidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli vaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On aivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan."

"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun", don Fernando sanoi nauraen.

"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä olevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita..."

"Niin, etenkin kun tiedän sen."

"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni caballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän sopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun valmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi minulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te olitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria pienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut."

"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?"

"Niin, jätin hänet juuri äsken."

"Hyvä, jatka ystävä."

"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin olen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne jos tahdotte käyttää minua."

"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman päivän kuluttua."

"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut aina varmasti erään..."

"Älä ole levoton sen takia", don Fernando keskeytti vilkkaasti. "Kun hetki on tullut löydän sinut kyllä."

"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille että tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne."

"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!"

Lepero jatkoi iloisena matkaansa.

"Señor", don Estevan sanoi nyt, "muutaman minuutin kuluttua olemme perillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi."

"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko tämä rancho kaukana las Norias'ista?"

"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä haciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä asuntooni."

Ratsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen reunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien haukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta, jotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.

Noin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta kodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita henkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.

He pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja annettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he astuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä talossaan.

He tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria nojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle henkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan kauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.

Ijäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet, vaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä, seisoi keskellä huonetta.

"Äitini", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, "salli minun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka on luvannut jäädä tänne yöksi."

"Hän on tervetullut", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen, "koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään."

Don Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:

"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta."

Doña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain vaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös koskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta hetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut erehtyneensä, ja virkkoi sitten:

"Olkaa hyvä ja istukaa", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän ääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, "aivan heti tarjotaan virvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu tekee vähemmän huomattavaksi."

Doña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen vasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä peonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen päähän.

Ateria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja ryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja maissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.

Molemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät kuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan, voivat tehdä.

Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin tyydyttämään ruokahaluaan.

Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu, joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä, vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.

Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.

"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.

"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."

"Miksi niin, señor?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen syntynyt."

"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"

"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi sitä vannoa."

"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"

Varjo peitti don Fernandon otsan.

"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.

Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.

"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"

"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään haciendassa."

"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo ['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."

"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä haciendaan."

"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain aijo lähteä aavikolle?"

"Miksi kysytte minulta sitä?"

"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis, ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata kulkunne."

"Oikeastaan aijonkin erämaahan."

Don Estevan teki ihmettelevän eleen.

"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen", hän sanoi, "mutta te ette luultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?"

"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin."

"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?"

"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor", don Fernando vastasi, monimielisesti hymyillen, "että minä rohkenen paljon."

"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan hurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän kuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta."

"Hulluutta, señor, ah, se on kai liian paljon sanottu! Lieneeköhän päättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä mitään pelättävää intiaanien taholta?"

"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja vastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin, señor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä punaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan kanssa?"

"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä hituistakaan."

"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on tuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän päällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään ihmisiä."

"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta kaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Niin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton, luullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet."

"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia rosvoja."

"Niin", doña Manuela huudahti, "muiden muassa hänen poikansa, jonka väitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin."

"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään varmaa Kivisydämen suhteen."

"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?"

"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä varmaan sanoa."

"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?"

"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa, jotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan ja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita."

Hetken puna peitti don Fernandon kasvot.

"Palatkaamme Tiikerikissaan", hän sanoi; "mitä minun on pelättävää tuolta mieheltä?"

"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka kallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien kimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat, jotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat viritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään. Uskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette hukassa."

"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua kohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että tulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin eteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni."

"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten."

"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut matkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee minulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin huoneen."

"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen tulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa sitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon teille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne hevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on herännyt."

"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni teille ennen lähtöäni."

Vaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don Fernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.

Hänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin tavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt säästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.

Amerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä ja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat parveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin olevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein viettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä paahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet saunoiksi.

Don Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin avaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä vielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi huoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando voisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.

Doña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.

Vanha rouva näytti levottomalta.

"No niin", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, "mitä sinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?"

"Minäkö, äiti?" tämä vastasi ihmettelevin elein, "mitä tahdotte minun arvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran."

Vanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.

"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän kahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja muodostamaan mielipiteesi hänestä."

"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen seurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut mahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi hänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään mielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies, kykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa sydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa hänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä mikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä, jota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä on läpipääsemätön salaisuus."

"Estevan", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa käsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, "salainen aavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla ennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän tuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan muiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen kasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen henkilön kanssa." Hän huokasi. "Hänen puhuessaan hänen äänensä soi kipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden, jonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka tahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties onnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja minun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta, niihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen täällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme alle."

"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei kukaan voi kieltäytyä."

"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi mukaan."

"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä aikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen suunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän, tahtoisi meille jotakin pahaa."

"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi."

"Kenenkä takia sitten, äiti?" poika huudahti vilkkaasti.

"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?" äiti sanoi surullisesti hymyillen.

"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta. Muuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja pyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan."