Part 9

Tytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä hän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa välitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni kutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä lapsia.

Täällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut asuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa voisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä hän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa huoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka vuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta lämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän hoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in raunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi viereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.

Siten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa. Mouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään, ei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten partasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli nöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli hän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla sinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja kokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua varovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin. Vähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he enää häirinneet toisiaan.

Vihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten puutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin kirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se on! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi huhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle mielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen asuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.

Joka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan tavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon, tuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät yhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä aikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle, silloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa painaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja suutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin tuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten juuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut vaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen hiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika silloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta edes jäähyväiset.

Mutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort pölkyltä ja sanoi Mouque'lle:

-- Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko "Punatukkaista"?

Mouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:

-- Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!

Etienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi, vaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti hän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon surua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että tulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia työnorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen synkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset kulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla voittaa intohimot järjen.

Etiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta hänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan nuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen seuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan nurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja Chaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään ja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat vain siksi, että heitä pyydettäisiin.

Kun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä myöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli alkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä pitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei hän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei hänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten tykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma tapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten naisten seurassa kahvipannun ääressä.

Mutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan tarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen sijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei suostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä johtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle onnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.

Hän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo Montsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette kahvilan ovelta.

-- Hei Katarina, mihin sellainen kiire?

Se oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei nuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea leikkiä.

-- Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.

Katarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan kotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli jo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä Piquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun viikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista sattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.

-- Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien, että hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän kiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän maksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta kun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi Katarina taas.

-- Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo...

-- Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä on parhaimmat koko Montsou'ssa.

Kun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen pari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin krapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin pilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät pimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata ja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja nuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin...

Chaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet riipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi. Tyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle polulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval oli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle lempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä hänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän vallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat Katarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi todellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren miehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.

Katarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo ja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.

-- Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!

Häntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta naista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen antautumaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori... Odota... sitten...

Mutta Chaval lausui:

-- Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.

Eikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja tyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn alistuvaisuuden uhrina.

Etienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun he olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet. Hän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten saappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän käännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta nähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä tytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään ja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä viivytyksestä.

Silloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän kasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä kangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei aluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä hameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa? Mutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät silmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka! Selittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia tyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!

Katarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku seuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja Katarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt jälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja hänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan todistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä Katarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut rakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut tehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä, sill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui nyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.

Kävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät Voreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan luona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen täytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi tuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli säälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut mennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa heidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon neljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan kotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa Marchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta palatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.

Vasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen itselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi seuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään näkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät työmiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.

Rasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi päivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään, heitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama avara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen veristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki peittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja paloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen kaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät herenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.

KOLMAS OSA.

I.

Toisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä meni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut hänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun keskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi vuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää hiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se oli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän siitä.

Päivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin muut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää, jotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka aamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni kotiin nukkumaan, ja kotimatkalla -- Bouteloup'n, joka kulki työhön. Hänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi vilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan avojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.

Nyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n kadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa lätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden kilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman lyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina samaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan Mouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin, joka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian, jotka lykkäsivät hiilivaunuja.

Eikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin alussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut putkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut pistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki selvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä vaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin pian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua pidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut toista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan osannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän tunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet kuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan valittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä suhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana hiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua koneeksi.

Eniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin suoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin muutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen lukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan asioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä hämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia kehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon nuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn kimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin tullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä Maheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen tehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että työ tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä kannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel ilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että Etiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet tyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin keinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen tyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat nyrkkiin.

Sakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he eräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse asiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen oli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen etevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui mielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan samat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä kohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa, sillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän kauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen vihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen tyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta samalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti vastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen kenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse. Työn jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka jälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen suutelon koko kylän nähden.

Etienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti toisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö vastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta hämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen. Silloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet keskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka on tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan puhuneet keskenään.

Tuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä nuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta ilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä enemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän talven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas kaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi Voreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan ylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja leivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä auringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin rassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän värisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri hulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli kohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät, kummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.

Nyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla. Hän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän pesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja Philomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina Lydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain upeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä aina siellä täällä rukiin seassa.

Etienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän kimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari kertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa vilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät tähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin tuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin iltansa Rasseneurilla "Huvissa."

-- Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään, jalkani ovat väsyneet.

Ja hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten päänsä seinään.

-- Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?

-- Kiitos, en.

Etienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli koneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen vanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja pienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä punertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen ulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat teräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli ainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä puhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä juttuja.

Kivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä vieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului toiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut rangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli yksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet rahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku oli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen nimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä kärsimystoverin.

Ensi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai kuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan nuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan lääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota Venäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän liikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen ammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän eli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt hedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja ainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen omaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri Ranskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli hänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli hän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin viikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että päällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.

-- Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.

-- Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään, melkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.

Etienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet tytön kanssa ruispellolla lähellä "Silkkisukkaa". Mutta Suvarin vain kohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä varten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä vaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa itseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut ystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.

Joka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne hetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin kulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen hienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen katseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten valtaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä ikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä tapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti talossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut nimeksi "Puola", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä istuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi häntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin sulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen itsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita selkäkarvoja myöten.

-- Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana,

Ravintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.