Part 32

Maheun vaimo oli myös noussut paikaltaan ja vaivoin saatiin hän pidätetyksi menemästä alas kaivokseen. Hän jäi seisomaan aukon suulle tuiottaen pimeään aukkoon.

Alhaalla Negrel itse löi kolme kertaa painaen sen jälkeen korvansa seinään kehottaen työläisiä olemaan aivan hiljaa. Mutta hän ei kuullut vähintäkään ääntä ja pudisti päätään: poika parka oli varmaankin houraillut. Silloin Sakarias vimmastuneena koputti vuorostaan ja taas kuuli hän vastauksen. Hänen silmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa värisi ilosta. Toisetkin työläiset toinen toisensa jälkeen tekivät saman kokeen ja kaikki hyvin ilostuneina vakuuttivat kuulleensa vastauksen. Negrel painoi taas korvansa seinään ja vihdoin kuuli hänkin heikon etäisen äänen kuin tuulen huokauksen tasaisine väliaikoineen, joka on vaarassa olevien kivihiilikaivajien tavallinen merkinanto. Kivihiilen läpi kuuluu ääni kristallikirkkaana pitkän välimatkan päästä.

Yksi voudeista arveli, että heidät erotti tovereista ainakin viidenkymmenen metrin paksuinen kerros. Mutta heistä tuntui, että se oli mitätön väliseinä ja kaikki riemuitsivat. Negrel pani heti toimeen kaivaustyöt.

Kun Sakarias jälleen tuli ylös ja näki äitinsä, syleilivät he hellästi toinen toisensa.

Niin pian kuin huhu oli levinnyt Montsouhun, alkoi sieltä taas tulvata ihmisjoukkoja paikalle. Vaikkei ollut kerrassaan mitään katselemista, uteliaat eivät hajaantuneet, vaan piti heidät väkisin ajaa pois tieltä. Alhaalla tehtiin työtä yötä päivää. Peläten kohtaavansa odottamattoman esteen, käski Negrel kaivaa yht'aikaa kolme aukkoa alaspäin samaa pistettä kohti, missä arveltiin hautaantuneitten työläisten olevan. Tunnelin kapeassa aukossa taisi työskennellä ainoastaan yksi murtaja kerralla, joka vaihtui aina kahden tunnin perästä, ja hiilet pantiin koriin ja annettiin kädestä käteen pitkin työmiesten ketjua, jota pidennettiin sitä mukaa kuin aukko tuli syvemmäksi. Aluksi sujui työ nopeasti. Päivässä päästiin kuusi metriä eteenpäin.

Sakarias sai luvan työskennellä toisten paraimpien hiilenmurtajien rinnalla. Se oli kunniatyötä, josta työläiset kilpailivat ja Sakarias raivosi silloin kun toinen tahtoi vaihtaa hänet kahden tunnin työn jälkeen. Hän työskenteli toistenkin edestä eikä tahtonut päästää kuokkaa kädestään. Pian oli hänen tunnelinsa toisista edellä. Kun hän tuli esiin mustana ja likasena, väsymyksestä horjuvana, kaatui hän maahan ja hänet kierrettiin peittoon.

Pahinta oli, että hiili kävi kovaksi. Pari kertaa rikkoi Sakarias työkalunsa vimmoissaan siitä, ettei työ sujunut sen nopeammin. Hän kärsi myös kuumuudesta, joka yltyi joka askeleella kapeassa kolossa, johon ilma ei päässyt. Käsi-ilmavaihto oli kyllä käynnissä, mutta ilmavaihto kävi huonosti ja kolmasti vedettiin ulos murtajat tainoksissa, he olivat tukahtumaisillaan myrkyllisistä kaasuista.

Negrel oli kaivoksessa työläisten kanssa. Hänelle kannettiin ruoka sinne ja hän torkkui pari tuntia oljilla päällystakkiinsa kääriytyneenä. Työläisten miehuuden pysytti vireillä onnettomien lakkaamattomat avunpyynnöt, jotka kuuluivat yhä selvemmin vaatien pikaista apua. Nyt kaikuivat äänet hyvin kirkkaina kuin musiikki. Nämä äänet olivat osviittana ja kaivajat suuntasivat kulkunsa niitä kohti, samoin kuin sotamies tuntee kanuunan jyskeestä, missä käy taistelu.

Joka kerran kun hiilenmurtaja vaihtui, ryömi Negrel tunneliin ja koputti kuunnellen korva seinää vastaan. Ja joka kerran tuli vastaus nopeana ja vaativana.

Hän ei enää epäillyt, kuljettiin oikeaan suuntaan. Mutta kuinka hirvittävän hitaasti! He eivät mitenkään ehtisi ajoissa. Ensimäisinä kahtena päivänä oli päästy eteenpäin kolmetoista metriä, kolmantena hakattiin viisi ja neljäntenä ainoastaan kolme metriä. Sitten tuli hiilikerros niin kovaksi, että tuskin päästiin kaksi metriä eteenpäin.

Yhdeksäntenä päivänä ylivoimaisten ponnistusten jälkeen oli päästy kolmekymmentäkaksi metriä eteenpäin, mutta jälellä oli vielä parikymmentä. Haudatuille oli se jo kahdestoista päivä, s.o. kaksitoista kertaa kaksikymmentäneljä tuntia ilman ruokaa, ilman valoa, jääkylmässä pimeydessä! Vastaukset kävivät yhä heikommiksi ja työläiset pelkäsivät, että ne vaikenisivat kokonaan.

Maheun vaimo saapui säännöllisesti joka päivä istuen kaivosaukon luo. Hän toi Estellen mukaansa, sillä hän ei voinut jättää lastaan koko päiväksi. Hän seurasi työn edistymistä, jakoi työläisten toiveet ja epätoivon.

Yhdeksäntenä päivänä aamiaistunnilla Sakarias ei vastannut vaihtohuutoon. Hän oli aivan vimmoissaan, raivoisasti iskien kovaa hiiltä. Negrel oli hetkeksi mennyt pois eikä paikalle jäänyt kuin yksi vouti ja kolme kivihiilenkaivajaa, niin ettei kukaan voinut saada häntä tottelemaan. Varmaankin Sakarias näki huonosti ja suutuksissaan himmeästä valosta oli hän kyllä varomaton avaakseen lyhdyn. Se oli kuitenkin ankarasti kielletty, sillä kaivoskaasu oli näyttäytynyt virtaavan jostakin ja täyttävän kapeat tunnelit ilman ilmanvaihtoa. Äkkiä kuului syvyydestä kova paukahdus ja tulipatsas pursui esiin tunnelista kuin kanuunan suusta. Kaikki syttyi tuleen, ilma tunneleissa syttyi kuin ruuti. Tulen pyörre vei mukaansa kaivosvoudin ja kolme työmiestä, nousi kaivoksen aukosta ulos pursuen kuin tulivuori ja lennättäen ilmaan puupaloja ja kivilohkareita. Uteliaat ihmiset pakenivat. Maheun vaimo nousi painaen pelästynyttä lastaan rintaansa.

Kun Negrel ja työläiset palasivat, valtasi heidät epätoivoinen vimma. Ihmiset panivat kaikkensa alttiiksi pelastaakseen tovereittensa hengen ja siinäkin vielä piti koitua uusia uhrauksia! Vasta kolmen tunnin vaarallisten ponnistusten jälkeen onnistui päästä jälleen tunneliin. Ensinnä piti nostaa onnettomat uhrit. Ei vouti eivätkä työläiset menettäneet henkeänsä, mutta he olivat täynnä palohaavoja, joista levisi kärventyneen lihan haju. He vaikeroivat ja pyysivät, että heidät tapettaisiin. Joukko seisoi kalpeana ja vapisevana paljastaen päätään, kun heidät kannettiin sivu.

Maheun vaimo seisoi odottaen. Vihdoin kannettiin ylös Sakarian ruumis. Hänen vaatteensa olivat palaneet ja ruumis oli hiiltyneenä muodottomana massana. Päätä ei näkynyt, se oli murskaantunut ja irtaantunut ruumiista räjähdyksessä. Kun nämä kammottavat jäännökset oli asetettu paareille, seurasi Maheun vaimo niitä koneellisesti, silmät kuivina, kiiluvina. Kun oli päästy kylään, tuli Philomene vastaan vuodattaen runsaita kyyneleitä. Kyyneleet tuottivat hänelle helpotusta. Mutta äiti palasi samalla tavalla Requillartiin: hän oli saattanut poikansa ja palasi odottamaan tytärtään.

Kului vielä kolme päivää. Voittamattomista vaikeuksista huolimatta oli taas uusittu pelastustyöt. Onneksi eivät jo kaivetut tunnelit luhistuneet räjähdyksestä, mutta ilma niissä oli tullut niin sietämättömän raskaaksi ja myrkylliseksi, että täytyi asettaa useampia ilmavaihtokoneita. Nyt vaihtuivat hiilenmurtajat joka kahdenkymmenen minuutin kuluttua. He pääsivät sittenkin eteenpäin, heitä erotti tovereista enää tuskin kaksi metriä. Mutta nyt työskenneltiin sydän kylmänä, aivankuin kostaakseen, sillä avunpyynnöt olivat vaienneet, ne eivät kaikuneet enää metallikirkkaina. Oli jo päästy kahdenteentoista päivään töitten alkamisesta, viidenteentoista onnettomuudentapauksen jälkeen. Sinä aamuna olivat avunpyynnöt vaienneet.

Viimeinen onnettomuus oli taas kiihottanut Montsoun asukkaitten uteliaisuuden, porvarit innostuivat taas tekemään sinne kävelyretkiä ja Gregoirenkin perhe päätti seurata toisten esimerkkiä. Oli päätetty, että Gregoiret lähtevät Voreux'hon omilla ajoneuvoillaan, mutta rouva Hennebeau tulee hakemaan Lucieta ja Jeannea kääseissään. Deneulin näyttäisi heille johtamansa työt ja sitten lähtisivät he Requillartiin, missä Negrel kertoisi heille, millä kannalla olivat työt ja onko jotain toiveita. Lopuksi syötäisiin päivällinen kaikki yhdessä Hennebeaun luona.

Kun Gregoiret Cecilen kera saapuivat hävitetyn kaivoksen luo, oli rouva Hennebeau jo siellä viheriän-sinisessä puvussaan pitäen auringonvarjoa ylhäällä suojaksi kalpeaa helmikuun aurinkoa vastaan. Hennebeau itse oli myös siinä Deneulinin kanssa, samoinkuin tämän tyttäret. Rouva Hennebeau kuunteli hajamielisenä Deneulinin kertomuksen kanavan sulkujen rakentamisesta. Jeanne piirusteli albumiin raunioitten mahtavan näyn. Lucie istui hänen vieressään ja myöskin "ihaili" näköalaa.

Cecile, joka uhkui terveyttä ja nautti raittiista ilmasta, laverteli iloisesti, mutta rouva Hennebeau oli nähtävästi kyllääntynyt, hän lausui tyytymättömänä:

-- Ei tässä todellakaan ole mitään kaunista.

Molemmat insinöörit nauroivat. He koettivat huvittaa vieraitaan, kulettivat heidät ympäri näyttäen ja selittäen, miten toimivat pumppu ja juntta, joka lyö maahan pölkkyjä. Mutta naiset tulivat levottomiksi. Heitä värisytti, kun he saivat kuulla, että pumput tulisivat olemaan toimessa kuusi, seitsemän vuotta ja mahdollisesti kauemminkin, ennenkuin kaikki vesi tulee pumpatuksi pois ja uudelleen voi panna kaivostyöt käymään. Ei, mieluummin ajatella jotain muuta, sillä näitä kauhuja kuullen voisi vielä nähdä pahoja unia.

-- Lähtekäämme, sanoi rouva Hennebeau mennen kääsiensä luo.

Jeanne ja Lucie vastustivat. Miksi niin pian lähteä, eikä piirroskaan vielä ollut valmis. He tahtoivat jäädä, isä kyllä toisi heidät päivälliselle. Herra Hennebeau istui vaimonsa luo kääseihin, sillä hän tahtoi kysyä jotain Negrelilta.

-- Lähtekää edeltäpäin, sanoi herra Gregoire. Me tulemme sitten, mutta ensin käväsemme kylässä. Lähtekää vaan, me tulemme kyllä Requillartiin samaan aikaan kuin tekin.

Hän nousi kääseihin vaimonsa ja Cecilen kera ja ajoivat hiljalleen mäkeä ylös, toisen vaunun vieriessä kanavaa pitkin.

Tehdäkseen huvimatkansa täydelliseksi olivat he tahtoneet samalla tiellä toimittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Sakarian kuolema oli herättänyt heissä sääliä onnetonta Maheun perhettä kohti, josta puhuttiin koko ympäristössä. He eivät säälineet isää, tuota rosvoa, joka oli hyökännyt sotamiehiä vastaan. Hän ansaitsi kyllä kuolemansa. Mutta heitä liikutti onnettoman äidin kohtalo. Onneton nainen parka oli juuri kadottanut miehensä ja nyt odotti tytärtään, joka varmaankin jo oli menettänyt henkensä maan alla. Sitä paitsi kerrottiin raajarikkoisesta vaarista ja pojasta, joka oli tullut ontuvaksi maanvieremässä, sekä pienestä nälkään nääntyneestä tyttärestä lakon aikana. Tosin perhe oli ansainnut nämä onnettomuutensa inhottavalla uppiniskaisuudellaan, mutta Gregoiret tahtoivat kuitenkin näyttää armeliaisuutensa jalomielisyyttä, että he ovat valmiit unohtamaan kaikki ja sen osotukseksi tuovat almun. Kaksi huolellisesti käärittyä pakettia oli vaununistuimen alla.

Eräs vastaantullut eukko näytti, että Maheu asui No. 16 toisessa korttelissa. Mutta kun Gregoiret nousivat kääseistä, saivat he turhaan kolkuttaa ovelle, sillä ei kukaan avannut.

-- Ei ole ketään kotona, kuinka harmillista, sanoi Cecile pettyneenä. -- Mitä me nyt teemme kaikella tällä?

Silloin avautui viereinen ovi ja Levaquen vaimo tuli esiin.

-- Oi antakaa anteeksi, hyvä herrasväki! Anteeksi neiti! Etsittekö naapuriani? Hän ei ole kotona, hän on Requillartissa.

Ja hän alkoi syytää sanoja kertoen Maheun historian, toistaen monta kertaa, että köyhien täytyy auttaa toinen toistaan ja siksi ottaa hän Lenoren ja Henrin luokseen, että heidän äitinsä voisi käydä siellä odottamassa. Hän huomasi kääröt ja heti alkoi kertoa omasta onnettomasta tyttärestään, joka oli jäänyt leskeksi ja kuvasi omaa onnettomuuttaan silmät kiiluvina ahneudesta. Sitten mutisi hän epävarmana:

-- Minulla on avain. Jos herrasväki välttämättä tahtoo sinne. Vaari on siellä kotona.

Gregoiret katsoivat häneen hämmästyneenä. Kuinka! Oliko vaari siellä eikä vastannut heille mitään. Nukkuiko hän sitten? Kun Levaquen vaimo avasi heille oven, pysähtyivät he kynnykselle hämmästyneinä näystä.

Bonnemort istui kuin naulattu tuolillaan kylmän kiukaan luona tuijottaen eteensä suurin, liikkumattomin silmin. Huone näytti nyt vielä isommalta tyhjänä huonekaluista ja kellosta, jotka sille olivat antaneet iloisen leiman. Tyhjillä seinillä riippui ainoastaan keisarin ja keisarinnan kuvat, joitten punaset huulet hymyilivät virallisesti. Ukko ei liikahtanut eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun valo aukinaisesta ovesta sattui häneen. Hän katsoi tylsänä eteensä, ikäänkuin ei näkisikään tulijoita. Hänen edessään lattialla seisoi sylkykuppi missä oli tuhkaa ja millaisia pidetään kissoja varten.

-- Älkää välittäkö hänestä, hän ei osaa olla kohtelias, sanoi Levaquen vaimo. -- Varmaankin hänen päässään on joku ruuvi mennyt paikaltaan, sillä kahteen viikkoon jo ei hän ole lausunut sanaakaan.

Ukko liikahti ja rykäistyään sylkäsi sylky-astiaan mustaa sylkyä, hiilipölyä, jota oli hänen ruumiissaan. Sitten jäi hän taas istumaan liikkumattomana.

-- Te olette tainnut vilustua, ukkoseni? -- kysyi Gregoire ystävällisesti.

Ukko tuijotti yhteen pisteeseen kääntämättä edes päätään.

-- Mutta isä, kuiskasi Cecile, meillehän on ennenkin kerrottu, että hän on raajarikkoinen ja viallinen, mutta me emme ole sitä ajatelleet.

Hän vaikeni hämmentyneenä. Hän asetti pöydälle kaksi viinipulloa ja vähän lihalientä ja otti toisesta kääröstä saapasparin. Se oli vaarille aiottu lahja. Hän seisoi neuvottomana pitäen kummassakin kädessä saappaan ja katsoi ukon turvonneita jalkoja, jotka eivät enää voisi milloinkaan kantaa ruumista.

-- Ne ovat ehkä tulleet vähän myöhään, vaari? lausui Gregoire leikkisästi katkaistakseen epämukavan vaitiolon.

Bonnemort ei kuullut mitään eikä vastannut mitään. Hänen kasvonsa näyttivät kylmiltä ja jäykiltä.

Silloin asetti Cecile saappaat seinän viereen.

-- Hän ei sano teille kiitostakaan! huudahti Levaquen vaimo heittäen kadehtivan silmäyksen saappaisiin.

-- Yhtä vähän kuin ankka, jolle annettaisiin silmälasit, jos saan luvan sanoa.

Ja hän jatkoi juttujaan, koettaen herättää herrasväen sääliä ja saadakseen heidät omalle puolelleen. Vihdoin alkoi hän kehua Henri'ta ja Lenorea kiltiksi hyviksi lapsiksi. Ne voisivat vastata kaikkeen, mitä herrasväki tahtoisi tietää.

-- Menkäämme hetkeksi hänen luoksensa, lapseni, lausui isä iloisena, että pääsisi sieltä.

-- Kyllä minä tulen heti, vastasi Cecile.

Cecile jäi yksin Bonnemorten luo. Häntä vapisutti, mutta hän ei voinut lähteä pois, sillä hän oli tuntevinaan tuon ukon. Missä oli hän ennen nähnyt nuo leveät, tummat kasvot, jotka olivat täynnä jälkiä hiilistä? Ja äkkiä muisti hän. Hän muisti meluavan joukon ympärillään ja hän tunsi taasen kaulassaan kylmien sormien kosketuksen. Niin, hän se oli, Cecile tunsi hänet; hän katsoi ukon käsiä, jotka lepäsivät polvilla, työmiehen käsiä, joissa piili vieläkin voimaa.

Bonnemort näytti vähitellen ikäänkuin heräävän, huomasi Cecilen ja alkoi tarkastaa häntä suu ammollaan. Hänen poskilleen alkoi kohota puna, huulet värisivät ja suupielestä alkoi virrata kapea sylkivirta. Molemmat katsoivat toisiinsa voimatta kääntää pois silmiään, Cecile kukoistavana, lihavana uhkuen terveyttä ja nuoruutta, huolettoman hyvinvoivan suvun jälkeläinen, ja vaari vedestä pöhöttyneenä, surkean ja ruman näköisenä, aivankuin raajarikkoinen eläin, joka oli perinyt monen sukupolven nälkäisten työläisten kaikki viat.

Kun Gregoiren pariskunta ihmeissään, ettei Cecile tullut, palasivat Maheun luo, pääsi heiltä kauhun huudahdus. Heidän tyttärensä makasi lattialla kuristettuna, kasvot sinisinä. Bonnemort, jota horjuvat jalkansa eivät kannattaneet, oli kaatunut hänen viereensä.

Oli mahdotonta päästä selville, miten se oli tapahtunut. Miksi oli Cecile lähestynyt ukkoa? Kuinka Bonnemort, joka istui kuin naulattu tuoliin, oli voinut tarttua hänen kaulaansa? Nähtävästi oli ukko tarttunut niin voimakkaasti tyttöön, että hänen huutonsa tukehtui kurkkuun ja kun Cecile kaatui kamppaillen kuoleman kanssa, oli hänkin kaatunut mukana. Täytyi otaksua, että ukon oli äkkiä vallannut kiivas mielettömyys, voittamaton murhanhimo, kun hän sai nähdä valkosen tytön kaulan. Kaikki hämmästyivät vanhan raajarikon äkkinäisestä rajusta, joka ukko oli koko elämänsä elänyt hyvänä ja nöyränä työläisenä vastaanottamatta uusia virtauksia ja aatteita. Mikä tiedoton viha oli hänessä elänyt katkeroittaen häntä ja vihdoin päästen ilmoille? Kaikki olivat sitä mieltä, että rikos oli idiotin mieletön teko.

Gregoiren pariskunta makasi polvillaan maassa itkien, ollen menehtyä suruun. Heidän jumaloitu tyttärensä, heidän kauan odotettu lapsensa, joka oli tehnyt heidän elämänsä täydelliseksi, jota he ihailivat silloin kun se nukkui ja jota he vaalivat kuin silmäteräänsä! Mitä varten nyt elää, kun ei häntä ollut enää.

Levaquen vaimo huudahti kauhistuneena:

-- Ah, sinä vanha ukkoraato, mitä olet tehnyt? Olisiko sellaista voinut uskoa? Eikö Maheun muija tule ennenkuin illalla. Jospa menisin häntä hakemaan.

Vanhemmat surun valtaamina eivät vastanneet mitään.

-- Eiköhän se olisi viisainta? Minä lähden.

Mutta mennessään sieppasi hän saappaat, vieden ne hiljakseen omalle puolelleen, sillä Bouteloupille ne olisivat juuri parahiksi, mutta Maheullahan ei ollut miehiä kelle ne sopisi.

Requillartissa odottivat Hennebeaun herrasväki ja Negrel kauan Gregoireja. Negrel oli tullut kaivoksesta ja kertoi heille kaikki yksityiskohtia myöten. Toivottiin saavuttaa onnettomat jo saman päivän iltana, mutta epäilemättä he löytävät pelkät ruumiit, sillä siellä oli kaikki hiljaa. Insinöörin selän takana istui Maheun vaimo ja kuunteli kalman kalpeana, kun äkkiä juoksi paikalle Levaquen vaimo kertoen, mitä vaari oli tehnyt. Maheun vaimo teki kärsimättömän eleen, mutta lähti kuitenkin hänen kanssaan kylään.

Rouva Hennebeau pyörtyi. Kuinka kauheata! Cecile parka oli tänään niin vilkas ja iloinen vielä tunti sitten. Hennebeaun piti viedä vaimonsa ukko Mouque'n majaan. Hän avasi napit tottumattomin käsin, huumaantuneena myskuksen hajusta. Ja kun rouva Hennebeau kyyneliä vuodattaen heittäytyi Negrelin kaulaan, joka oli suuresti hämmästynyt tuosta kuolemantapauksesta, minkä kautta kaikki hänen suunnitelmansa naimisiinmenosta raukesivat, seisoi mies ja katseli heitä tuntien helpotusta. Tuo onnettomuus käänsi asiat paraimpaan päin, hän näki mieluummin sisarenpoikansa kodissaan, kuin jonkun kuskin.

V.

Alhaalla kaivoksessa onnettomat, kaikkien hylkääminä, turhaan huusivat apua. Vesi nousi heille jo vatsaan saakka. Virran pauhina oli korvia särkevä. Ja kun laudoituksen viimeiset jätteet lensivät maahan helvetillisellä ryskeellä, luulivat he, että maailman loppu tulee. Hirmua lisäsi vielä hevosten raju hirnuminen tallissa.

Mouque oli laskenut Bataillen suitset. Vanha hevonen seisoi siinä väristen kauhusta laajennetuin silmin tarkaten nousevaa vettä. Ja äkkiä kun jääkylmä vesi kosketti eläimen vatsaan, riuhtasi se paikaltaan ja lähti täyttä laukkaa häviten pimeisiin käytäviin.

Silloin alkoi yleinen pako, ihmiset seurasivat eläintä.

-- Täällä ei meitä mikään auta! huusi Mouque. Täytyy etsiä pelastusta Requillartin kautta.

Kaikkia elähytti toivo pelastua vanhan naapurikaivoksen kautta, jos he vaan ehtisivät sinne ennenkuin tie tulisi katkaistuksi. Kaikki kymmenen henkeä lähti juoksemaan pitäen lyhdyt korkealla pään päällä, jottei vesi sammuttaisi niitä. Onneksi kulki käytävä ylöspäin, he etenivät jo parisataa metriä eikä vesi kohonnut. Maa kosti heille, he olivat rääkänneet sen ruumista, leikanneet sen valtasuonen poikki ja siitä pursusi nyt verta.

Mutta ensimäisessä tienristeyksessä syntyi eripuraisuutta. Tallirenki tahtoi juosta vasemmalle, toiset väittivät, että voi tuntuvasti lyhentää tie menemällä oikeaan. Koko minuutti meni hukkaan.

-- No, menkää sitten hiiteen, jos tahdotte, mitä se minuun kuuluu! huusi Chaval vihasesti. -- Minä kiidän tätä tietä.

Hän kääntyi oikealle ja kaksi toveria seurasi häntä. Toiset juoksivat vanhan Mouquen perästä, joka oli kasvanut Requillartin pohjalla. Mutta hänkin epäili eikä oikein tietänyt, mihin mennä. Kaikki olivat aivankuin sekasin päästä, vanhat kaivajat eivät tunteneet tuttuja teitä.

Etienne juoksi viimeisenä, sillä häntä pidätti Katarina, joka väsymyksestä ja pelästyksestä tuskin pääsi eteenpäin.

-- Ota minut kaulasta, niin kannan sinut, sanoi Etienne nuorelle tytölle nähdessään tämän lopen uupuneen.

-- Ei, anna minun olla, mumisi tämä, minä en jaksa enää, mieluummin kuolen tähän paikkaan.

He olivat jääneet toisista jälkeen viisikymmentä metriä. Etienne nosti tytön tämän vastustuksista huolimatta, kun äkkiä ramahti heidän edessään suuri lohkare sulkien heidät tovereilta. Veden tulva pehmitti kalliota, niin että ne vierivät alas siellä täällä. Heidän täytyi palata takaisin. Mutta he eksyivät eivätkä enää voineet toivoakaan pääsevänsä Requillartiin. Ei auttanut muu kuin kavuta ylimpiin käytäviin ja odottaa siellä toverien apua, jos vesi laskisi.

Vihdoin tunsi Etienne Guilleaumen kerroksen.

-- Luojalle kiitos! sanoi hän. -- Nyt ainakin tiedän, missä olen. Peijakas, mehän olimme oikealla tiellä, mutta nyt piru meidät perii! Kuule, me menemme ylöspäin ja kiivimme tuon savutorven kautta.

Vettä räiskyi heidän rintaansa, niin että he tuskin saattoivat liikkua. Niin kauan kun heillä on valoa, on toivoakin, he sammuttivat toisen lyhdyn säästääkseen öljyä, jonka he sitten kaataisivat toiseen. He pääsivät jo savupiipun luo, kun jokin kolina sai heidät kääntymään katsoakseen oliko joitain tovereita hädässä. He huudahtivat kauhistuneina, kun he näkivät jonkun, jättiläiskokoisen massan kiitävän pimeydessä suoraan heihin kapean paalutuksen välistä.

Se oli Bataille. Sen jälkeen kuin hevonen oli lähtenyt lastauspaikalta oli se nelistänyt pitkin pimeitä käytäviä. Näytti siltä, että se tunsi tiet tässä maanalaisessa valtakunnassa, missä se oli viettänyt yksitoista vuotta. Sen silmät olivat tottuneet näkemään pimeässä. Ja se laukkasi yhä eteenpäin painaen pään alaspäin noissa kapeissa käytävissä, joista tuskin mahtui sen suuri ruumis. Katua seurasi toinen, tiet risteilivät, ilman että se epäilisi. Mihin se pyrki? Mahdollisesti nuoruuden uinalunsa luo, myllyn luo, joka seisoi Scarpe joen rannalla, missä se oli syntynyt, auringon hämärän muiston luo, joka paloi ilmassa kuin lamppu. Se tahtoi elää, sen eläinmuisti eli, se tahtoi vielä kerran saada hengittää peltojen ilmaa ja tämä toivomus ajoi sitä eteenpäin tuntematonta ulospääsyä kohti, mistä se voisi päästä valoon, kirkkaan taivaan alle. Sen nöyryys oli kadonnut, se oli vimmoissaan, että kaivos oli ensin riistänyt siltä näön ja nyt tahtoo riistää hengenkin.

Kun se oli saavuttamaisillaan Etiennen ja Katarinan, huomasivat nämä, että se oli litistynyt kallioseinien väliin. Se oli kompastunut ja taittanut molemmat etujalkansa. Ponnistaen viimeisiä voimia laahasi se itsensä eteenpäin muutaman metrin, mutta käytävä kapeni eikä se mahtunut enää. Se kurotti verisen päänsä etsien suurilla, hätääntyneillä silmillään jonkun kolon, josta se voisi pelastua. Mutta vesi peitti sen nopeasti, se alkoi hirnua samallaisella villillä, korisevalla äänellä kuin talliin kuolleet hevoset. Onnettoman eläimen kuolinkamppailu oli hirvittävä tuossa maanalaisessa kuopassa kaukana valosta. Sen toivoton, vihlova hirnuminen ei vaiennut ennenkuin vesi oli peittänyt sen. Silloin pääsi sen rinnasta viimeinen korahdus, sitten lotkahti jokin, ikäänkuin tyhjä tynnyri olisi täyttynyt ja kaikki oli hiljaa. Syntyi kammottava hiljaisuus.

-- Oi, herra jumala! itki Katarina ääneen. -- Minua kammottaa, minä en tahdo kuolla!... Vie minut pois, vie pois täältä!

Hän oli ennenkin nähnyt kuoleman. Maanvieremää kaivoksessa, vedentulvaa, mutta ei milloinkaan hän ollut tuntenut sellaista jäätävää kauhua, kuin nyt nähdessään Bataillen kamppailun kuolemaa vastaan. Onnettoman hevosen epätoivoinen hirnuminen kaikui hänen korvissaan, niin että hän värisi koko ruumiissaan.