Part 30

Sellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat tuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut maksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin Hennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.

Kun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa syrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.

-- Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä panit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on sinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon koiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman että minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.

II.

Sunnuntaina niin pian kun oli tullut ilta, meni Etienne kylästä. Hän meni kanavaa pitkin kulkien hitaasti Marchienneen päin.

Täällä hän ei koskaan tavannut ketään, mutta nyt sai hän harmikseen nähdä miehen, joka kulki häntä vastaan. He tunsivat toinen toisensa vasta tultuaan aivan vastakkain.

-- Sinäkö! sopersi Etienne.

Suvarin nyökytti päätään vastaamatta. Hetkisen seisoivat he liikkumatta, sitten he menivät molemmat Marchienneen kumpikin syventyneenä omiin mietelmiinsä.

-- Oletko lukenut lehdistä, mikä menestys seuraa Pluchartia Pariisissa? kysyi vihdoin Etienne. -- Häntä odotettiin kadulla, häntä ylistettiin, kun hän tuli Bellevillen kokouksesta... O, nyt hän menee pitkälle yskästään huolimatta. Hän voi edistyä niin pitkälle kuin tahtoo.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään. Hän halveksi kaunopuhujia, jotka antautuivat politiikkaan samalla tavalla kuin antaudutaan asianajajaksi ansaitakseen rahaa kielellään.

Suvarin kulki kauan pää alaspäin painuneena. Hän oli siinä määrin vaipunut ajatuksiinsa, että kulki aivan kanavan reunalla samoin kuin unissa kävijä katon räystäällä.

Mutta äkkiä säpsähti hän ilman näennäistä syytä. Hän kalpeni ja kohotti katseensa toveriin sanoen tuskin kuuluvasti:

-- Olenko kertonut sinulle, miten hän kuoli?

-- Kuka?

-- Minun vaimoni, siellä Venäjällä.

Etienne teki epämääräisen liikkeen. Häntä hämmästytti vapiseva ääni ja tuon miehen äkkinäinen tarve uskoa asiansa jollekin, miehen, joka aina oli stoalaisesti eristetty. Hän tiesi ainoastaan, että Suvarinin vihkimätön vaimo oli hirtetty Moskovassa.

-- Asia epäonnistui, kertoi Suvarin. -- Me työskentelimme neljätoista päivää asettaaksemme miinan rautatien alle, jota myöten keisarin junan piti kulkea. Mutta kun räjähdys tapahtui, ei siitä kulkenut keisarillinen, vaan tavallinen matkustajajuna... Silloin Annushka vangittiin. Hän toi meille ruokaa joka ilta puettuna talonpoikaisnaiseksi. Hän se oli myös, joka sytytti miinan, sillä mies olisi herättänyt enemmän huomiota. Kuutena pitkänä päivänä kuuntelin oikeudentutkintoa piiloutuneena joukkoon.

Hän vaikeni. Yskä ja itku tukahuttivat hänen äänensä.

-- Kaksi kertaa tahdoin huutaa, syöksyä hänen luokseen jakaakseni hänen kohtalonsa. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Yhtä ihmistä vähemmän on samaa kuin yhtä sotamiestä vähemmän. Ja minä ymmärsin, että hän kielsi katsoen minuun suurin viisain silmin.

Hän yski taas.

-- Viimeisenä päivänä olin minä myös mestauspaikalla. Satoi ja sade vaivasi heitä. Kaksikymmentä minuuttia tarvitsivat he hirttääkseen neljä henkilöä. Nuora katkesi eivätkä he voineet hirttää neljättä... Annushka seisoi odottaen. Hän etsi minua silmillään. Minä nousin kannolle ja hän huomasi minut, eikä meidän silmämme enää eronneet. Hän kuoli katsoen minuun.

Minä heilutin hattuani ja menin pois...

Tuli taas äänettömyys. Kanava valkosena juovana katosi etäisyyteen, molemmat kulkivat ääneti aivankuin vieraina toisilleen.

-- Se oli meille rangaistukseksi, jatkoi Suvarin karkeasti. -- Me teimme rikoksen rakastaessamme toinen toistamme. On hyvä, että hän kuoli, hänen verestään syntyy sankareita enkä minäkään enää tunne pelkoa mielessäni. Niin, ei saa olla vanhempia, ei vaimoa eikä ystävää, ei mitään sellaista, josta käsi vavahtaisi silloin kun pitäisi ottaa toisen tai oman henkensä!

Etienne pysähtyi väristen illan koleudesta. Hän ei ruvennut väittelemään, sanoi vain:

-- Me olemme menneet kovin kauas, eikö olisi aika palata?

He menivät hitaasti takaisin Voreux'hon. Hetken perästä lausui Etienne:

-- Oletko nähnyt uusia listoja?

Hän tarkoitti keltasia julistuksia, jotka yhtiö oli aamulla ripustanut. Nämä julistukset olivat laaditut selvemmin ja suvaitsevammin kuin edelliset, niissä luvattiin ottaa kaikki työläiset, jotka tulisivat työhön seuraavana aamuna. Kaikki olisi unohdettu, eniten syyllisillekin annettaisiin anteeksi.

-- Kyllä, olen nähnyt, vastasi koneenkäyttäjä.

-- Mitä ajattelet asiasta?

-- Ajattelen, että se on loppu. Lauma lähtee sinne taas. Te kaikki olette pelkuri-raukkoja.

Etienne alkoi innokkaasti puoltaa tovereitaan. Yksinäinen mies kyllä saattoi olla luja, mutta joukko, joka oli nääntymäisillään nälkään, oli voimaton. Askel askeleelta saapuivat he Voreux'hon ja seistessään kaivoksen mustan kummun edessä toisti hän valansa, ettei hän menisi töihin, mutta että hän soi anteeksi niille, jotka tekivät sen. Oli liikkeellä huhuja, että kirvesmiehet eivät ole ehtineet korjata laudoitusta ja hän kysyi oliko se totta. Oliko totta, että yhdessä paikassa oli maan painosta laudoitus kääntynyt ulospäin niin että häkki laskiessaan hankasi sitä vastaan viiden metrin pituudelta. Suvarin kävi taas vaiteliaaksi ja vastasi yksisanaisesta. Hän oli ollut työssä edellisenä iltana ja silloin oli häkki todellakin hangannut, niin että koneenkäyttäjien täytyi jouduttaa nopeus sivuuttaakseen tuon paikan, Mutta kaikkiin huomautuksiin päälliköt vastasivat samaa: ennen kaikkea piti saada hiiliä ja laudoitus voitiin korjata myöhemmin.

-- Luuletko todellakin, että tulee tuho, lausui Etienne katsoen pimeässä epäselvästi näkyvään kaivokseen.

-- Jos tulee tuho, niin saavat toverit sen tuntea nahoissaan, vastasi Suvarin tyynesti, -- itsehän sinä kehoitat heitä mennä kaivokseen.

Kello löi yhdeksää Montsoun kellotornissa. Etienne sanoi menevänsä nukkumaan, silloin lausui Suvarin antamatta kättä:

-- Hyvästi. Minä lähden.

-- Mitä? Lähdetkö?

-- Olen ottanut eron työstä ja lähden jonnekin muualle.

Etienne katsoi häneen hämmästyneenä. Kaksi tuntia olivat he kulkeneet yhdessä ja nyt vasta hän sanoo sen aivankuin ohimennen ja niin tyynesti, vaikka Etienneen koski syvään tuosta erosta.

-- Mihin sinä sitten lähdet?

-- Jonnekin... En tiedä...

-- Mutta tapaammehan taas?

-- Tuskin, en usko sitä.

He seisoivat ääneti tietämättä, mitä vielä sanoa.

-- No niin, hyvästi sitten.

-- Hyvästi.

Kun Etienne oli mennyt kylään, kääntyi Suvarin taas kanavan reunalle kävelemään pimeässä, kuin mikäkin häälyvä yövarjo. Toisinaan pysähtyi hän laskien kellonlyöntejä. Kun kello löi puoliyötä lähti hän Voreux'hon päin.

Tällä hetkellä oli kaivos aivan tyhjä, hän tapasi ainoastaan unisen voudin: Vasta kello kaksi alettiin lämmittää ennen töitten alkua. Ensin meni Suvarin vajaan ollen hakevinaan takkia. Tähän takkiin oli kääritty työkalut: vintilö purasimineen, pienehkö luja saha, vasara ja taltta. Otettuaan kaikki nuo kalut, meni hän kapeaan käytävään, joka johti portaille. Nyytti kainalon alla laskeutui hän alas pimeässä mitaten syvyyttä laskemalla askeleita. Hän tiesi, että häkki ottaa kiinni laudoitukseen kolmensadan seitsemänkymmenenneljän metrin syvyydellä viidennen kiemuran kohdalla aukon sisällä.

Kun hän oli laskenut viisikymmentä neljä porrasta tunnusti kädellään turvonneita lautoja. Siinä se oli.

Silloin ryhtyi hän kylmäverisesti työhön, kuten ainakin työläinen, joka kauan on pohtinut asiaa. Hän alkoi heti sahata aukon väliseinään, joka eroitti kaivon porraskäytävästä. Muutamien tulitikkujen avulla saattoi hän ottaa selvän laudoituksen tilasta ja niistä korjauksista, mitkä siinä oli tehty.

Kaivosten rakentaminen Calais'in ja Valenciennen välillä oli hyvin hankalaa, täytyi päästä maanalaisten vesien läpi, jotka olivat syvimpien laaksojen tasalla. Ainoastaan lujan laudoituksen avulla, laudat toisissaan kiinteästi kiinni kuin tynnyrissä kävi mahdolliseksi vastustaa veden painoa ja pitää kaivon vedestä vapaana keskellä maanalaisia vesiä, jotka porskuivat seiniä vastaan. Voreux'n kaivosta kaivettaessa oli täytynyt tehdä kaksinkertainen paalutus: toinen yläosassa, helposti varisevassa hiekassa, joka oli liitukerroksen vieressä ja aina täynnä vettä kuin sieni, ja toinen alimmassa kerroksessa, keltasessa hiekassa, joka oli hieno kuin jauhot ja vetelä kuin neste. Juuri tässä kerroksessa oli "virta"; tuo maanalainen meri, joka uhkasi pohjois-Ranskan kaivoksia. Se oli oikea myrskyinen meri, missä aallot hyökyivät kolmensadan metrin etäisyydessä auringosta.

Tavallisesti kesti paalutus hyvin veden painon. Ainoa vaara oli siinä, jos naapurikaivokset laskivat kun niissä tyhjennetyt käytävät täyttyivät. Maa laski täyttääkseen nuo tyhjät käytävät ja silloin muodostui lohkeamia ja rakoja, jotka saattoivat ulettua paalutukseen ja vahingoittaa sitä painaen sitä alas kaivosaukkoon. Ja siinä juuri oli suurin vaara, sillä siitä saattoi aiheutua maanvieremä ja veden paisumus, kaivoksen saattoi peittää joko multa tai veden tulva.

Istuen ratsain tekemässään aukossa havaitsi Suvarin huomattavan vahingoittumisen viidennen liitoksen luona paalussa. Laudat olivat käyristyneet, muutamat aivan irroittuneet sijoiltaan. Tervalistojen välistä tihkui vettä. Kirvesmiehet, joilla oli kova kiire, olivat ainoastaan naulanneet rautaneliöitä liistopaikalle, nekin niin huolimattomasti, etteivät edes kaikki ruuvit olleet tiivisti kiinni. Ja niiden takana tuntui "virta" olevan vallallaan.

Suvarin irroitti porallaan ruuvit rautaneliöstä, niin että veden ponnistaessa vähän kovemmin ne helposti irtaantuisivat kokonaan. Se oli uhkarohkea, mieletön teko, sillä sitä tehdessä oli hän ainakin parikymmentä kertaa pudota alas sadan kahdeksankymmenen metrin syvyyteen, aukon pohjaan. Hänen täytyi pitää kiinni rungoista, joita myöten häkki laski. Riippuen siten kuilun yllä liikkui hän edelleen näitä yhdistäviä poikkipuita pitkin nojaten ainoastaan kyynärpäähän tai polveen täysin rauhallisesti ja ylenkatsoen kuolemaa.

Kun hän oli hellittänyt ruuvit, kävi hän itse runkojen kimppuun, jolloin vaara tuli vielä suuremmaksi. Hän haki "avainta"; sitä runkoa, johon toiset olivat kiinnitetyt. Löydettyään sen, alkoi hän vimmatusti sahata ja porata sitä, jotta se ohuempana helpommin voisi antaa myöden. Kaikista hänen tekemistään koloista ja reijistä suihkusi kylmää vettä, häiriten häntä työssä. Kaksi tulitikkua sammui ja toiset kastuivat, niin että hän jäi täydelliseen pimeyteen.

Silloin hänet valtasi jokin raivo. Häntä huumasi näkymättömän leyhkä kauhu, joka ikäänkuin kohosi tuosta mustasta kuilusta; kova rankkasade kiihotti hänen hävityshaluaan. Hän hakkasi ja sahasi kaikki, mitä eteen sattui, aivankuin tahtoisi, että kaikki heti ruhjoisi. Hän iski aseillaan niin vimmatusti aivankuin hänen edessään oli elävä olento, jota hän vihasi sydämen pohjasta. Vihdoinkin hän on tilaisuudessa tappamaan tuon vahingollisen pedon -- Voreux'n --, jonka kita nielee ihmisiä!

Mutta sitten tyyntyi häh; Eikö hän voinutkaan suorittaa tehtävänsä kylmäverisesti? Kiirehtimättä palasi hän takaisin porraskäytävään peittäen aukon lautapalasella, jonka hän oli sahannut paikalta. Se riitti, sillä hän ei tahtonut herättää epäluuloa liian suurilla vahingoittumisilla, jotka heti ruvettaisiin korjaamaan. Peto oli haavoitettu vatsaan, saadaan nähdä elääkö se iltaan. Maailma hätkähtää, kun saa tietää, ettei se kuollut luonnollista kuolemaa. Hän kääri tyynesti työkalunsa takkiinsa ja meni hitaasti portaita ylös. Kukaan ei nähnyt häntä, kun hän jätti kaivoksen. Kello löi kolme. Hän jäi odottamaan tiellä.

Tällä hetkellä heräsi Etienne heikosta kahinasta, jonka hän oli kuulevinaan pimeässä huoneessa. Aivankuin joku yrittäisi nousta olkivuoteelta. Hänen päähänsä johtui ajatus, että varmaankin Katarina voi pahoin.

-- Sinäkö se olet? kysyi hän kuiskaten. -- Mikä sinun on?

Kukaan ei vastannut hänelle, kuului ainoastaan toisten kuorsaaminen. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Sitten taas kahisi olkivuode. Nyt oli Etienne varma, ettei hän erehtynyt, nousi ja meni huoneen toiseen päähän. Hämmästyksekseen tapasi hän tytön istumasta valveilla ja henkeä pidättäen.

-- Miksi et vastaa? kysyi hän. -- Mitä sinä teet?

-- Minä nousen.

-- Nouset? Näin aikaseen?

-- Niin, menen työhön kaivokseen.

Etienne tuli hyvin levottomaksi. Hän istui sängyn laitaan ja Katarinan piti selittää syyt. Hän kärsi liiaksi ollen pakotettu elämään työttä ja tuntiessaan aina moittivien katseitten olevan tähdätyn häneen. Mieluummin kärsisi hän Chavalin lyöntejä.

-- Mene, minä tahdon pukeutua. Äläkä puhu mitään. Lupaatko?

Mutta Etienne ei mennyt. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille painaen hänet luoksensa surullisena ja täynnä säälintunnetta tyttöön. Ensiksi aikoi Katarina riuhtaista itsensä irti, mutta sitten purskahti hän itkuun ja kietoen käsivartensa Etiennen kaulaan painautui toivottomasti häntä lähemmäksi. Siten istuivat he hetkisen sylitysten muistellen onnetonta rakkauttaan, joka ei ollut saanut tyydytystä. Oliko sitten kaikki lopussa? Eivätkö he uskaltaisi rakastaa toisiaan nyt, kun he ovat molemmat vapaat. Jos he saisivat vain hiukan onnea, niin varmaankin häviäisi tuo ujous, jonka syytä he eivät itsekään ymmärtäneet.

-- Mene nukkumaan, kuiskasi Katarina. -- Minä en tahdo sytyttää tulta, sillä silloin voisi äiti herätä. Täytyy joutua, laske minut...

Mutta Etienne puristi yhä lähemmäksi itseään. Hänen mielessään heräsi voittamaton halu saada onnea, asua omassa puhtaassa pikku kodissa eikä ajatella mitään.

Äkkiä yllätykseksi itselleenkin kuiskasi hän:

-- Odota, minä tulen kanssasi.

Hän hämmästyi itsekin, kuinka hän oli voinut niin sanoa. Olihan hän vannonut, ettei hän astu jalallaankaan enää kaivokseen, kuinka hän oli nyt äkkiä harkitsematta päättänyt toisin. Mutta samalla tunsi, hän rauhoittuneensa, ikäänkuin olisi päässyt kaikista ristiriitaisuuksista. Tyttö tuli levottomaksi luullen, että hän uhrautuu hänen takiaan ja pelkäsi, mitä toiset arvelisivat hänen teostaan, mutta hän ei tahtonut kuullakaan tytön vastaväitteitä. -- Olihan julistuksissa luvattu anteeksianto kaikille.

-- Minä tahdon tehdä työtä. Pukeutukaamme.

He pukeutuivat varovasti pimeässä. Katarina oli jo edellisenä iltana ottanut esille työvaatteensa ja Etienne otti kaapista housut ja mekon. He eivät peseytyneet pelosta kolista pesuvadilla. Kun he menivät käytävään, heräsi Maheun vaimo kysyen unissaan:

-- Kuka siinä on?

Katarina pysähtyi vavisten ja puristaen lujasti Etienneä kädestä.

-- Minä se vaan olen, vastasi Etienne. -- Menen hakemaan raitista ilmaa, täällä on niin tukalaa.

-- Vai niin.

Ja vaimo nukkui jälleen. Vihdoin pääsivät he alaa ruokasaliin, missä Katarina laittoi itselleen ja Etiennelle voileivän leivästä, jonka edellisenä, päivänä eräs Montsoun rouva oli tuonut. Sitten lähtivät he ulos.

Suvarin seisoi tienkäänteessä lähellä "Huvia". jo puolen tunnin ajan seurasi hän silmillään kivihiilenkaivajia, jotka kulkivat työhön. Hän laski heitä, kuten teurastaja härkiä teurastuslaitoksen käytävällä. Häntä hämmästytti heidän lukumääränsä. Vaikkakin hän ylenkatsoi ihmisiä, ei hän kuitenkaan voinut uskoa, että pelkuriraukkoja on niin paljon.

Äkkiä säpsähti hän, sillä hän oli pimeässä tuntevinaan joukossa tutun hahmon. Hän lähestyi pysäyttäen tämän.

-- Mihin sinä menet?

Etienne hämmästyi ja kysyi vastauksen asemasta:

-- Kas, etkö ole vielä lähtenyt?

Sitten tunnusti hän menevänsä työhön. Tietysti hän oli vannonut, mutta eihän voinut noin elää ja odottaa sitä, mikä mahdollisesti toteutuu sadan vuoden kurttua. Sitä paitsi oli hänellä erikoiset syyt.

Suvarin tarttui hänen olkapäähänsä työntäen hänet takaisin kylään.

-- Mene kotiisi! Kuuletko? Minä vaadin sen.

Tällä välin oli Katarina lähestynyt ja Suvarin tunsi hänet. Etienne intti vastaan sanoen ettei kellään ollut oikeutta arvostella hänen toimintaansa. Suvarin katsoi vuoroin häneen vuoroin tyttöön. Sitten vetäytyi hän sivulle tehden eleen kädellään ilmaisten sillä toivottomuutta. Kun miehen sydämeen on päässyt nainen, niin mies on mennyttä ja saa kuolla.

-- Nouse, sanoi hän lyhyesti.

Etienne seisoi hämillään hänen edessään koettaen keksiä jonkun ystävällisen sanan jäähyväisiksi.

-- Sinä siis lähdet?

-- Niin.

-- No anna sitten kättä jäähyväisiksi. Onnellista matkaa ja älä muistele pahalla.

Toinen ojensi hänelle jääkylmän kätensä.

-- Siis hyvästi ainiaaksi.

-- Hyvästi.

Jääden paikalleen saattoi Suvarin silmillään Etienneä ja Katarinaa, jotka menivät Voreux'hon.

III.

Kello neljä alkoi laskeutuminen kaivokseen. Dansaert istui itse lyhtyosaston tarkastuskonttorissa merkiten jokaisen työläisen ja käskien antaa lyhdyn. Hän otti vastaan jokaisen ilman huomautuksia seuraten yhtiön määräystä. Mutta saatuaan nähdä Etiennen ja Katarinan luukulla hämmästyi hän kovasti ja oli kieltäytymäisillään heitä vastaanottamasta, mutta rajoittui kuitenkin vain pilkalliseen huomautukseen: -- Vai niin! Tuittupäisimmätkin alkavat saapua! -- Etienne otti ääneti lyhtynsä ja meni kaivon luo Katarinan kanssa.

Täällä vastaanottohuoneessa juuri Katarina pelkäsi toverien hyökkäyksiä. Heti ovesta tullessaan huomasi hän Chavalin työmiesten joukossa, jotka odottivat häkkiä. Tämä syöksyi vimmoissaan häntä kohti; mutta huomattuaan Etiennen pysähtyi. Silloin alkoi hän virnistää kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. Mainiota! Viisi hän siitä, jos toinen otti hänen jälkeensä vapaaksi tulleen paikan. Pitäköön toisen jätteitä. Mutta tuon ylenkatseen takana tuntui mustasukkaisuutta ja hänen silmänsä säihkyivät.

Toiset seisoivat masentuneina päät riipuksissa välittämättä uusista tulokkaista.

Vihdoin häkki nousi esiin kaivosta ja käskettiin istumaan. Katarina ja Etienne sulloutuivat häkkiin, missä istui jo kaksi murtajaa ja Pierron.

Häkki hytkähti ja lähti liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta kun oli päästy noin kaksi kolmatta osaa matkaa hankasi se kovasti laudoitusta vastaan. Rautakanget jytisivät ja miehet töytivät toinen toistaan.

-- Piru vieköön! pääsi Etienneltä, tahdotaanko meidät hukuttaa? Taidamme jäädä kaikki tähän kirotun laudoituksen takia, vaikka vakuuttivat korjanneensa.

Häkki oli kuitenkin sivuuttanut esteen, laskien nyt rankkasateessa. Työmiehet tarkkasivat sitä levottomina. Liitokset ovat tainneet huomattavasti lahota.

Kysyttiin asian johdosta Pierronia, joka oli jo muutaman päivän ollut työssä. Mutta hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä, sillä sitä voitaisiin tulkita hallinnon moitteena, vaan vastasi:

-- Ei hätää. Niinhän on aina. Varmaankaan he eivät ehtineet vielä tukkia liitoksia tiiviisti.

Kova virta pauhasi heidän päittensä yllä ja he pääsivät alas nostohalliin veden kuohuessa heidän ympärillään. Ei kenenkään voudin päähän pistänyt nousta tarkastamaan, miten oli asian laita. Arveltiin, että riittää pumppukin. Seuraavana yönä voisivat kirvesmiehet tarkastaa, mikä siellä oli vikana. Käytävissä sujui työ hitaasti. Insinööri oli määrännyt, että ennenkuin murtajat alkavat hakata hiiliä, pitää kaikkien työläisten toimittaa viiden päivän kuluessa kaikki välttämättömät korjaukset. Eri paikoissa uhkasi maavieremä, käytävät olivat sellaisessa tilassa, että piti uudistaa paalutus monen sadan metrin pituudelta. Alhaalla muodostettiin kymmenenmiehisiä ryhmiä, yksi vuorivouti johtajaksi, jonka jälkeen he heti ryhtyivät työhön eniten vahingoittuneilla paikoilla. Kun laskeminen oli päättynyt laskettiin, että kaivokseen oli saapunut kolmesataa kaksikymmentäkaksi kivihiilenkaivajaa, mikä oli lähes puolet siitä, jolloin kaivos oli täydessä vauhdissaan.

Chaval joutui juuri siihen ryhmään, missä oli Etienne ja Katarina. Tosin se ei ollut sattuma, sillä Chaval oli aluksi pysynyt syrjässä ja sitten melkein pakotti vuorivoudin ottamaan itsensä. Tämä ryhmä lähti pohjosen käytävän päähän, kolme kilometriä nostohallista, puhdistaakseen maanvieremän, joka oli sulkenut tien "kahdeksantoista tuuman" kerrokselta. Alas vierinyttä multaa piti kaivaa lapioilla ja kuokilla. Etienne, Chaval ja viisi muuta kivihiilenkaivajaa kaivoi multaa, Katarina ynnä pari alaikäistä poikaa kulettivat mullan pois kuljetuskäytävään. He eivät paljoa puhuneet keskenään, työskennellen ahkerasti. Kuitenkin rattaitten lykkääjän kaksi kilpailijaa olivat ruveta tappelemaan, että täytyi heidät erottaa.

Kello kahdeksan aikana teki Dansaert kierroksen tarkastaen töitä. Hän oli pirullisella tuulella ja hyökkäsi vuorivoudin kimppuun, miksi ei heti asetettu paaluja, mistä multa oli puhdistettu. Hän lähti uhaten, että palaa insinöörin kanssa. Hän oli tätä odottanut aamusta asti eikä voinut ymmärtää, mikä oli estänyt Negrelin saapumasta.

Kului vielä tunti. Vuorivouti käski keskeyttää raivaustyöt, jotta kaikki ryhtyisivät pystyttämään tukipylväitä. Katarina ja molemmat pojat lopettivat myös työnsä kantaen ja järjestäen tukipölkkyjä.

Tässä syvässä käytävän kolkassa olivat työläiset aivankuin etuvartiojoukkona ollen kaukana muista työpaikoista. Pari kolme kertaa kuului heille jokin omituinen töminä. Mikä se mahtoi olla? Kuului aivan siltä ikäänkuin tovereilla jo olisi täysi kiire päästä ulos kaivoksesta. Mutta melu hävisi etäisyyteen ja he jatkoivat taas paalutustyötään ja sen jälkeen raivaustyötään.

Mutta niin pian kun Katarina oli vierittänyt ensimäiset rattaat, palasi hän levottomana.

-- Minä huusin, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki ovat poistuneet.

Hänen sanansa iskivät kuin salama. Kaikki kymmenen miestä nakkasivat työkalunsa ja lähtivät juoksemaan päistikkaa. He olivat menettää järkensä ajatellessaan olevansa aivan yksin kaivoksen syvyydessä. He olivat siepanneet mukaansa ainoastaan lyhtynsä ja juoksivat minkä ehtivät, Vuorivoutikin kiiti mielettömänä huutaen silloin tällöin ja kauhistuen vielä enemmän saamatta vastausta. Mikä sitten oli tapahtunut, kun käytävissä ei ollut ainoatakaan ristinsielua? Tietämättömyys oli kaiken pelottavampi, he tunsivat, että jokin kammottava vaara uhkasi heitä.

Kun he vihdoin saapuivat lastauspaikkaan sulki voimakas virta heiltä tien. Vesi nousi heti polviin saakka, niin että oli mahdoton juosta. He taistelivat epätoivoisesti vettä vastaan peläten, että jokainen viivytys uhkaa heitä kuolemalla.

-- Kaivosaukon laudoitus on mennyt puhki, huudahti Etienne. -- Sanoinhan, että me jäämme kaikki tänne!

Kun Pierron laskeutui kaivokseen, huomasi hän levottomuudekseen, että rankkasade yhä yltyy. Eniten pelästyi hän, kun huomasi, että kaivo, johon vesi virtasi, täyttyi yhä enemmän. Vesi tunki jo lattialautojen läpi, mikä tiesi, ettei pumppu enää voinut pumpata kaiken veden ulos. Hän kuuli, miten se puhki ja ähki aivankuin uupuneena. Hän sanoi siitä arvelunsa Dansaertille, mutta tämä vain kirosi ilkeästi ja vastasi, että täytyy odottaa insinööriä.

Mouque toi tallista Bataillen. Vanha hevonen, joka muuten aina oli niin tottelevainen, tuli äkkiä rajuksi, hirnui kovasti tahtomatta mennä eteenpäin. Ukon täytyi vetää sitä molemmin käsin saadakseen ylivallan.

-- No mikä sinua, vanhaa kaakkia vaivaa? Sadeko tuo? No tulehan, ei tuo kuulu meille.

Mutta hevonen vapisi ja tarrasi vastaan, niin että hänen täytyi väkisin valjastaa se.

Melkein samalla hetkellä kun Mouque hevosineen katosi käytävään, kuului ylhäältä kauhea jyske, jota seurasi jonkun kaatuvan möhkäleen jyminä. Yksi paalutuksen pölkyistä irtaantui ja lensi sadan kahdeksankymmenen metrin syvyyteen kolaten seiniin. Pierron ja kaksi muuta lastaajaa tuskin ehtivät hypähtää syrjään; niin että tammipölkky putosi vaunuun murskaten sen. Samassa muodostuneesta aukosta alkoi valua vettä virtanaan. Dansaert oli aikeessa nousta ylös katsoakseen, mikä on tapahtunut, mutta silloin irtaantui toinen pölkky. Pelästyneenä ei hän enää epäillyt vaaran uhkaavan, vaan käski nostaa työläiset lähettäen voudit pitkin käytäviä kokoomaan työläisiä.