Part 27

Kylmässä huoneessa ja pimeässä kävi olo kolkoksi. Lapset tulivat nälkäisinä kotiin ja pyysivät ruokaa. Miksi ei saanut ruokaa? Äiti ei voinut kestää enää, vaan purskahti itkuun vaipuen lattialle kuolevan tyttärensä viereen puristaen kaikki kolme rintaansa vastaan. Hän Itki kauan toistaen yhä samat sanat:

-- Jumalani, jumalani, sääli meitä, ota meidät luoksesi, sillä me emme jaksa enää!

Ukko istui yhä liikkumattomana kuin vanha puu, mutta isä astui edestakaisin huoneessa.

Ovi avautui jälleen ja tällä kertaa tuli tohtori Vanderhaghen.

-- Piru vieköön sellaista pimeyttä. En luulisi, että kynttilä pilaisi näköänne. Pian, minun on kiire.

Hän murisi kuten tavallisesti väsyneenä paljosta työstä. Onneksi oli hänellä tulitikkuja, joita isän piti sytyttää toinen toisensa jälkeen sillaikaa kuin hän tarkasteli sairasta. Pienokainen raukka, jonka yltä peite oli nostettu, värisi kuin pieni lintunen lumessa. Mutta hän hymyili kuolevan hymyä, silmät selkoselällään. Äiti kysyi epätoivoissaan lääkäriltä, oliko oikein, että häneltä riistettiin ainoa lapsi, joka kykeni auttamaan kotona ja joka oli niin viisas ja kiltti. Mutta lääkäri suuttui.

-- Hän kuolee kohta, sinun tyttösi! Kuolee nälkään. Eikä hän yksin. Näin tässä vieressä toisen samallaisen... Te kaikki kutsutte minua, mutta mitä minä voin? Ei tässä tarvita muita lääkkeitä kuin lihaa.

Maheu pudotti tikun, joka poltti hänen sormensa. Pimeys peitti jälleen pienen, vielä lämpöisen ruumiin. Lääkäri meni kiireesti pois. Kylmässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin äidin nyyhkytys ja hänen toivoton valituksensa:

-- Jumalani, nyt on minun vuoroni, ota minut. Oi, Jumalani, ota meidät, kaikki -- mieheni ja lapseni, jotta tulisi hippu!

III.

Eräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin "Huvissa" tavallisella paikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta ollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan oluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti tiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona seurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä huoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä, sillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui hänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi ylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän tunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.

-- Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. -- Teidän on mukavampi keskustella täällä kuin kadulla.

Etienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti oluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:

-- Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin vakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko takaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.

-- Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet sinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti kunnioittaa toinen toistaan.

Taas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.

Etienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:

-- Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.

-- Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.

-- Kumpa ei tulisi tappelua.

Sitten lausui hän korottaen äänensä:

-- En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin päättyy kaikki huonosti... Teidän asianne laita on aivan samoinkuin Internationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä käydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.

Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko maailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että porvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat, jotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja kunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet sosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen päämäärä -- palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.

-- Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, -- jatkoi Rasseneur. -- Sitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä huolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme kertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.

Etienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän puhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä epäilyksiä häntä kohtaan -- mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä merkkejä.

-- Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, -- sen tiedän yhtä hyvin kuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme vastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme sillä kukistaa yhtiön.

-- Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo tovereille järkeä?

Etienne loi häneen terävän katseen.

-- Kuuleppa, riittää... Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani. Tulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä uskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme tulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun järkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan sydämeeni, kuinka onnellinen olisin!

Hänen silmänsä kostuivat, tähän huutoon purkautui voitetun salainen toivo paeta kidutuksiaan.

-- Hyvin sanottu! hyväksyi rouva Rasseneur heittäen halveksivan katseen mieheensä.

Suvarin istui haaveellisen näköisenä nähtävästi kuuntelematta mitä tapahtui. Hänen hienoissa tytön kasvoissa kuvastui mystillinen näky, verisiä hahmoja.

Hän alkoi haaveilla ääneen.

-- Kaikki he ovat pelkuriraukkoja. On ainoastaan yksi mies, joka voisi Internationalesta tehdä hirveän hävityskeinon.

Hän jatkoi valittaa vastenmielisyydellä ihmisten tyhmyyttä, toiset kuuntelivat häntä hämillään aivankuin unenhorroksissa puhuvaa. Venäjällä oli kaikki seisattunut, sieltä saapuvat tiedot saattoivat hänet epätoivoon. Hänen entiset toverinsa olivat antautuneet politikoimaan. Kaikki nuo pappien, kauppiaitten, porvarien pojat, nuo kuuluisat nihilistit, joitten edessä koko Europa vapisi, ajattelevat ainoastaan oman maansa vapauttamista. He toivovat vapauttavansa maailman, jos he tappavat yhden hirmuvaltiaan.

-- Tyhmyyksiä... He eivät pääse mihinkään sellaisilla tyhmyyksillään.

Hän alensi äänensä ja alkoi kehittää oman teoriansa yleisestä veljeydestä. Hän oli luopunut asemaataan, rikkaudestaan, tuli työläiseksi siinä toivossa, että vihdoinkin toteutuu uusi yhteiskunta, joka perustuu yhteistyöhön. Hän kohteli työläisiä veljellisesti, koettaen voittaa heidän epäluottamuksensa. Mutta tähän asti ei hänen ollut onnistunut sulautua heihin, vaan pysyi hän vieraana heidän joukossaan eivätkä he ymmärtäneet hänen ylenkatsettaan kaikkiin suhteisiin, hänen kieltäytymisensä kaikista elämän iloista. Sinä aamuna oli etenkin eräs tapaus, jonka hän oli lukenut lehdistä, suututtanut häntä.

Hänen äänensä muuttui ja silmät hehkuvina kääntyi hän Etiennen puoleen:

-- Voitko käsittää sen? Nuo Marseillen hatuntekijät, jotka voittivat satatuhatta frankia, ostivat valtiokupongin ja ilmoittivat, etteivät he nyt enää tahdo tehdä mitään. Ja niin te kaikki, ranskalaiset työläiset, ajattelette, kuinka voisitte löytää jonkun aarteen ja sitten nauttia siitä yksikseen jossakin maan kolkassa. Vaikkakin hyökkäätte rikkaitten kimppuun, niin ei teillä koskaan riitä miehuutta antaa köyhille rahoja, jotka sattumalta saatte... Niin kauan kuin teillä on omaisuutta, ette ansaitse tulla onnellisiksi. Teidän vihanne porvareita kohtaan johtuu yksinomaan hurjasta toiveestanne päästä heidän tilalleen.

Rasseneur ratkesi nauramaan. Hänestä tuntui hullulta ajatus, että Marseillen hatuntekijäin olisi pitänyt kieltäytyä voitostaan. Mutta Suvarin aivan kalpeni ja kävi pelottavaksi häntä vallanneesta fanatismista.

-- Te tulette kaikki hävitetyiksi maan tasalle. Tulee mies, joka hävittää teidän pelokkaan ja nautinnonhimoisen rotunne. Katsokaa tässä käteni! Jos minä voisin niillä nostaa maan, niin pudistaisin sitä, niin että te kalkki hautaantuisitte mullan alle!

-- Hyvin sanottu! lausui taas Rasseneurin vaimo tavallisella ystävällisellä ja varmalla äänellään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Sitten alkoi Etienne puhua belgialaisista työmiehistä kysyen Suvarinilta, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty Voreux'ssa. Mutta koneenkäyttäjä oli taas vaipunut mietiskelyihinsä ja vastasi vastahakoisesti sanoen vain, että kaivosta vartioiville sotilaille on annettu patruuneja. Hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja vihdoin huomasi hän, ettei Puolaa ollut hänen polvillaan.

-- Missä on Puola? kysyi hän.

Ravintoloitsija nauroi taas ja heitti katseen vaimoonsa. Sitten lausui hän:

-- Puola! Se on ilmakaapissa.

Siitä asti kuin lapset olivat kiduttaneet sitä, ei se voinut parantua, vaan synnytti aina kuolleita poikasia. Siksi oli päätetty tehdä siitä paisti.

Toiset eivät ehtineet kiinnittää huomiota Suvarinin mielenliikutukseen, sillä samassa aukeni ovi, josta astui sisään Chaval työntäen edellään Katarinaa. Häh oli jo maistellut kyllikseen Montsoussa, kun äkkiä oli hänen mieleensä tullut lähteä ryyppäämään Huviin näyttääkseen entisille tovereilleen, ettei hän pelkää ketään. Hän astui huoneeseen ärjyen rakastajattarelleen:

-- Kyllä sinun pirun täytyy juoda täällä yksi tuoppi minun kanssani ja siltä, joka uskaltaa katsoa kieroon minuun, lyön minä naaman verille.

Huomattuaan Etiennen Katarina kalpeni. Kun Chaval vuorostaan huomasi hänet, virnisti hän ilkeästi:

-- Rouva Rasseneur, kaksi tuoppia! Me juomme työn uudistamisen maljan!

Emäntä tarjosi olueen sanomatta sanaakaan, sillä hänen tapanaan ei ollut kieltää ketään juomasta. Kaikki olivat hiljaa liikahtamatta paikaltaan.

-- Kyllä minä tiedän, kuka on sanonut minua urkkijaksi, jatkoi Chaval uhmaten, -- toistakoot he syytöksensä suoraan minulle, niin teemme välit selviksi.

Kukaan ei vastannut. Miehet käänsivät päänsä pois katsoen seiniin.

-- On kyllä joutilaita, mutta on työkykyisiäkin, jatkoi hän yhä äänekkäämmin. -- Minun ei tarvitse salata mitään. Olen jättänyt Deneulinin kuopan ja menen huomenna Voreux'hon kahdentoista belgialaisen kanssa, jotka on uskottu minulle siksi, että minua pidetään arvossa.

Kun ei hän vieläkään saanut uhmailuilleen vastausta, hyökkäsi hän Katarinan kimppuun:

-- Etkö tahdo juoda, perhana, juo minun kanssani kaikkien niitten heittiöitten malja, jotka eivät tahdo tehdä työtä.

Tyttö kilisti, mutta hänen kätensä vapisi. Chaval veti esiin taskustaan kourallisen hopearahoja ja helisten niillä kerskui, että oli ansainnut ne hiellään ilmaisten halveksumisensa niitä kohtaan, joilla ei ollut kymmentä sous'takaan. Toverien vaitiolo raivostutti häntä yhä enemmän, niin että hän alkoi jo käydä suoraan hyökkäämään.

-- Vai ryömivät myyrät esiin koloistaan yöllä? Varmaankin santarmit nukkuvat, koska tapaa rosvoja.

Etienne nousi tyynenä, mutta päättäväisenä.

-- Kuule, sanoi hän, sinä väsytät minua. Sinä olet urkkija, sinun rahasi haisee kavaltamista, niin että minua ilettää koskea sinuun. Mutta kuinka onkaan, toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan.

Chaval pui nyrkkiä.

-- Tule sitten. Paljonpa tarvitsitkin, ennenkuin sinun vetelä veresi kuohahti.

Katarina riensi heidän väliinsä kädet rukoilevasti ojennettuina, mutta he eivät edes huomanneet häntä ja hän itsekin ymmärsi, että tappelu on välttämätön. Hän vetäytyi syrjään seinän luo katsellen kauhistunein silmin, miten nuo miehet heti rupeavat tappamaan toinen toisensa.

Rouva Rasseneur korjasi tyyneesti tuopit tiskiltä, jottei ne särkyisi. Sitten istui hän jälleen paikalleen osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta. Rasseneurin mielestä ei saisi entisten toverusten antaa tappaa toisiansa, jonka vuoksi hän tahtoi sekaantua, mutta Suvarin otti hänet käsivarresta ja vieden hänet sivulle sanoi:

-- Se ei kuulu sinulle... Toinen heistä on liikaa. Voimakkaampi jää eloon.

Chaval alkoi jo uhmaavasti huitoa nyrkillään ilmassa. Hän oli vastustajaansa tuntuvasti pitempi ja tähtäsi suoraan vastustajansa kasvoihin heiluttaen käsiään kuin kahta sapelia. Samaan aikaan hän lakkaamatta kiroili kiihottaen itseään.

-- Ah, sinä senkin nauta, minäpä lyön nenäsi lässäksi. Tuo tänne se, niin minä väännän sinulta naamasi nurin, saadaanpa sitten nähdä, josko likat enää juoksevat sinun perässäsi.

Ääneti kiristetyin hampain seisoi Etienne hänen edessään suorana, suojaten nyrkeillään kasvojansa ja rintaansa. Hän tarkkasi vastustajan liikkeitä ja sopivan hetken tullen iski notkeasti ja sattuvasti.

Aluksi he eivät vahingoittaneet toinen toistaan. Toisen meluava hyökkääminen ja toisen kylmä itsensä hillitseminen pitkittivät tappelun, He kaatoivat tuolin nurin, hiekka narisi heidän raskaitten saappaittensa alla, verisuonet heidän kasvoissaan pullistuivat ja silmät verestyivät. Kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä.

-- Nytpä minä murskaan kallosi! mölisi Chaval.

Hänen nyrkkinsä tosiaankin laskeutui ylhäältä raskaana, mutta sattui toisen olkapäähän. Tämä painoi huudahduksensa kivusta ja vastasi iskien suoraan rintaan, joka isku olisi kaatanut, ellei Chaval olisi ehtinyt hypähtää sivulle. Isku sattui kuitenkin hänen vasempaan kylkeensä, niin että hän horjahti ja tuskin saattoi vetää henkeä. Hänet valtasi raivo ja hän ryntäsi päin Etienneä kuin härkä potkaisten häntä vastaan.

-- Minäpä nujerran suolesi ulos, katsotaanpa minkälaisia ne ovat, sähisi hän.

Etienne tuskin vältti potkun, mutta vimmastui tuosta tappelun sääntöjen rikkomisesta.

-- Vait, nauta! huusi hän. -- Älä koetakaan potkia, taikka perhana, minä otan tuolin ja lyön sinut kuoliaaksi.

Tappelu kävi yhä tuimemmaksi.

Vihdoin Chaval alkoi väsyä, hiki tippui hänestä virtanaan ja hän löi mihin sattui. Raivostaan huolimatta Etienne yhä edelleenkin puolustautui ja torjui toisen iskuja, vaikkei luonnollisesti kaikkia. Chaval repäisi hänen toisen korvansa ja raapaisi kynnellä palasen nahkaa hänen kaulastaan, niin että veri pursui haavasta. Kiroten kivusta ryntäsi Etienne vastustajaansa vastaan iskien häntä taas rintaan. Chaval vältti iskun, mutta oli sattunut kallistamaan päätänsä, niin että nyrkki sattui hänen kasvoihinsa, sattui nenään ja toiseen silmään. Nenästä pulppusi verta ja silmä pöhöttyi ja kävi siniseksi. Onneton mies täristyksestä tajuttomana huitoi ilmassa käsillään, kun uusi isku suoraan rintaa mursi hänet. Hän kaatui romahtaen lattialle kuin lattialle paiskattu jauhosäkki.

Etienne odotti.

-- Nouse! Jos tahdot lisää, niin jatketaan!

Chaval vastaamatta alkoi liikkua lattialla oikaisten rikkilyötyjä jäseniään. Hän kohosi hitaasti, jäi hetkeksi polvilleen tunnustellen jotain taskussaan. Päästyään jaloilleen ryntäsi hän karjaisten vastustajaansa vastaan.

-- Varo itseäsi! Hänellä on veitsi! huudahti Katarina.

Etienne tuskin ehti lyödä takaisin ensimäisen iskun. Veitsi ratkoi ainoastaan hänen villanuttunsa. Hän oli tarttunut Chavalin ranteeseen ja puristi sitä voimansa takaa ja nyt syntyi kiivas ottelu. Hän tiesi olevansa hukassa, jos laskisi Chavalin ranteen, mutta toinen ponnisti vapauttaakseen kätensä voidakseen lyödä vastustajansa. Molempien jänteet alkoivat väsyä, pari kertaa tunsi Etienne kylmän terän kosketuksen ihoansa vastaan. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja puristi Chavalin rannetta, niin että tämä pudotti veitsen. Molemmat heittäytyivät lattialle sen perästä, mutta Etienne sai veitsen käteensä ja heilautti sitä vuorostaan. Hän painoi polvellaan Chavalin rintaa uhaten leikata hänen kurkkunsa poikki.

-- Petturi, nyt et pääse enää.

Jokin hänen sisältään kohoava hirvittävä, raju tunne jyskytti hänen ohimoihinsa, vaati mielipuolen tavoin verta, murhaa. Eikä hän kuitenkaan ollut juovuksissa. Hän taisteli epätoivoisesti tuota perittyä hurjuutta vastaan ja vihdoin voitti hän itsensä, viskasi veitsen pois ja sähisi hampaitten välistä:

-- Nouse ja mene matkaasi!

Chaval nousi, pyyhki kädellään nenästä vuotavan veren ja lähti laahustavin askelin, kasvot verisinä, silmä turvonneena. Katarina tahtoi vaistomaisesti seurata, mutta silloin hän oikasihe ja purki sisuaan raakuuksiin ja kirouksiin.

-- Älä yritäkään, minä en sitä salli! Jos sinä tahdot hänet, niin makaa hänen kanssaan, sinä kelvoton lutka! Äläkä tule minun silmieni eteen, jos henkesi on sinulle kallis.

Hän meni paiskaten oven perästään. Huoneessa tuli haudan hiljaisuus, vain hiilet rätisivät kamiinissa. Lattialla makasi nurin kaadettu tuoli ja verilätäkkö, jonka hiekka imi itseensä.

IV.

Lähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.

Etienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle eikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet mukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain luo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea muuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin hän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä täynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.

-- Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin. -- Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni...

Jokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli heidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt heidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta. Oliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen? Muisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä, vaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä luonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.

-- No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä määrin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?

Tyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.

-- Minulla on ilmankin surua kylliksi, -- mutisi hän puoliääneen, -- älä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on rakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.

Hän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän kanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut totta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin he seisoivat sylitysten tiellä.

-- Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt tapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. --

-- Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!

Tyttö vavahti.

-- Älä sitä sure, sanoi hän, -- et ole siinä paljoakaan menettänyt. Jospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule koskaan kunnollista naista!

-- Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.

He olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin etteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt ottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta samassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla seisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina ehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan saakka liejuun.

-- Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.

-- En, vastasi tyttö, -- sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu taasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!

-- Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. -- Enhän minä voi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.

-- Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä minulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.

-- Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!

Tyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän hän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei monellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.

Etienne ja Katarina lähestyivät äänettöminä Montsou'ta. He olivat aivan kuin vieraat toinen toisilleen. Etienne ei löytänyt sanoja saadakseen tytön taivutetuksi, vaikka häntä kiusasi se, että hän taas menee Chavalin luo. Hänen sydäntään kouristi, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjottavaa tytölle, vain puutetta ja lymyilemistä, eikä mitään toivoa tulevaisuudessa, mahdollisesti jo huomenna häneen osuisi sotamiehen kuula. Mahdollisesti oli todellakin viisaampaa kärsiä yrittämättä uusia kärsimyksiä. Pää riipuksissa saattoi hän hänet rakastajan luo. Tien käänteessä noin parinkymmenen askeleen päässä Piquettesta tyttö pysähtyi sanoen:

-- Älä mene edemmäksi, jos hän saa nähdä sinut, voisi taas syntyä tappelu.

Kirkon kello löi nyt yksitoista. -- Hyvästi, mutisi tyttö.

Hän ojensi Etiennelle kätensä, jonka tämä pidätti omassaan, niin että tytön täytyi irroittaa omansa. Kääntämättä päätään katosi tyttö sivuovesta. Mutta Etienne ei mennyt pois ajatellen kauhulla, mitä siellä nyt tapahtuu. Hän ponnisti kuuloaan kuullakseen lyödyn naisen valitushuutoja. Mutta kaikki oli hiljaa ja pian ilmestyi valoa ensimäisen kerroksen ikkunassa. Samassa avautui ikkuna ja siitä kurottautui hoikka vartalo. Etienne lähestyi.

Katarina kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-- Hän ei ole vielä tullut. Minä käyn makaamaan. Ole hyvä, mene, minä pyydän...

Etienne meni. Kun hän lähestyi kumpua, valaisi kirkas kuu koko ympäristön. Hän kohotti katseensa taivaaseen, missä selveni, missä pilvenhattaroita kiiti kilpaa milloin kuulakkoina rientäen kuun ohi, milloin häipyen ja häviten näkyvistä.

Katse täynnä tuota kirkkautta käänsi hän silmänsä kummulle, missä kummallinen näky kohtasi hänet. Vahtisotamies melkein jäätyneenä kylmästä kulki edes takaisin milloin Marchienneen päin, milloin taas Montsouhun päin. Mutta eniten kiinnitti Etiennen huomiota jonkun varjo, joka piileskeli Bonnemortin entisessä vahtikopissa. Se näytti ryömivältä pikkupedolta, joka vaanii saalistaan, ja Etienne tunsi heti varjon Jeanliniksi, mutta vahtisotamies ei voinut häntä nähdä. Varmaankin tuolla pikkuroistolla oli jokin koiruus mielessä, sillä hän vihasi noita sotamiehiä, jotka oli tuotu sinne tappamaan ihmisiä.

Etienne aikoi huutaa hänelle estääkseen häntä toimittamasta koiruutta. Joka kierroksella sotamies astui koppiin saakka, kääntyi ja kulki kaksikymmentäviisi askelta päinvastaiseen suuntaan. Äkkiä hyppäsi Jeanlin sotamiehen hartioille ja iski veitsensä hänen kurkkuunsa. Kaikki tuo tapahtui niin nopeasti, että sotamies vain heikosti huudahti ja pyssy kalisten putosi maahan. Hetkeksi pilviin peittyneenä valaisi kuu jälleen kirkkaasti.

Etienne jäi kauhusta liikkumattomaksi. Huuto oli tarttunut hänen kurkkuunsa. Sitten juoksi hän nopeasti ylös mäelle, missä Jeanlin seisoi kaikilla neljällä raajallaan ruumiin edessä, joka makasi selällään kädet ojennettuina. Punaset housut ja harmaa takki kuvastuivat räikeinä valkosella lumella. Ei ainoakaan verenpisara päässyt vuotamaan, veitsi oli syvällä kurkussa vartta myöten.

Aivan vaistomaisesti antoi Etienne nyrkkinsä pudota poikaan huudahtaen:

-- Miksi sinä tämän teit?

Jeanlin sävähti ja ryömi edemmäksi.

-- Miksi sinä teit tämän, perhana!

-- En tiedä, teki mieleni.

Eikä muuta vastausta hän voinut antaa.

Etienneä kauhistutti tuo rikoksellisuuden kehittyminen lapsen aivoissa ja hän potkasi pojan pois luotaan kuin saastaisen elukan. Häntä pelotti, että Voreux'n vahti olisi kuullut sotamiehen huudahduksen ja katsoi joka kerran ympärilleen, kun kuu valaisi. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän kumartui ja tunnusteli sotamiehen kylmiä käsiä, kuunteli sydäntä, joka oli lakannut tykkimästä. Veitsestä näkyi ainoastaan luuvarsi, missä oli lyhyt kirjoitus "Rakkaus."

Hänen katseensa siirtyi sotamiehen kasvoihin. Äkkiä tunsi hän pikku sotamiehen. Sehän oli Jules, jonka kanssa hän oli jutellut eräänä aamuna. Katsellessaan noita lempeitä, kalpeita kasvoja, valtasi hänet syvä säälintunne. Hänen siniset silmänsä katsoivat taivaaseen, kuten silloinkin, kun hän muisteli kotiaan. Ja siellä Bretagnessa varmaankin kaksi naista katsoo pauhaavaa merta ja odottaa sydänkäpyään, saavat odottaa ijäti. Kuinka kauheata, että köyhät raukat noin tappavat toinen toisensa rikkaitten takia!