Part 26

Kaikki nuo onnettomuudet herättivät Etiennessä jälleen toivoa. Hän alkoi uskoa, että kolmas taistelukuukausi vihdoin tappaisi tuon kummituksen, joka oli piiloutunut tuntemattomaan pyhäkköönsä. Hän tiesi, että Montsoun levottomuudet olivat herättäneet suurta levottomuutta Pariisin lehdissä. Hallitus ja vastustuspuolueen lehtien välillä oli noussut kova väittely. Erittäinkin hyökättiin Internationaleen, jota hallitus oli alkanut pelätä. Yhtiö ei enää voinut tekeytyä tietämättömäksi, vaan lähetti kaksi tirehtöriä paikalle tutkimaan asiaa näyttäen kuitenkin olevansa aivan välinpitämätön asiasta. Tirehtörit olivat vain kolme päivää paikkakunnalla ja lähtivät pois ilmoittaen, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta toiselta puolen kerrottiin Etiennelle, että nuo herrat olivat paikalla ollessaan toimineet kuumeentapaisella kiireellä, pitivät kokouksia, joista kukaan heitä ympäröivistä ei lausunut sanaakaan. Hän päätti, että he ainoastaan teeskentelivät olevansa rauhallisia ja että heidän pikainen poistumisensa oli pako, siksi hän taas varmistui voitosta, koska nuo vaaralliset herrat perääntyivät.

Mutta seuraavana yönä hän taas epäili. Yhtiöllä oli aivan liian luja peruste, niin ettei sitä voisi kaataa noin helposti. Mitä siitä, vaikka se nyt kadottaisikin miljoonia, se voi pian ne taas saada työläisten työstä. Eräänä iltana kulki hän Jean-Bartiin saakka ja täällä hän sai tietää asian oikean laidan. Eräs vahti kertoi, että Vandame aiotaan siirtää Montsoulle. Deneulineilla vallitsi huhujen mukaan kauhea puute, isä oli sairastunut ja vanhettunut rahahuolista, tyttäret taistelivat velkojia vastaan ja koettivat pelastaa edes vaaterääsyt. Ei työväen kylissäkään kärsitty niin paljon kuin tässä porvaritalossa, missä juotiin vettä salaa. Jean-Bartissa ei oltu uudestaan ryhdytty työhön ja Gaston-Marien piti hankkia uusi pumppu. Sitä paitsi pikaisista korjauksista huolimatta oli alkanut vedentulva, joka oli myös aiheuttanut suuria menoja.

Deneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta frankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti mursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan rakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua, ja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi taas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon kustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois. Mutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä kiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen siitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen hänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi ja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit matkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman kouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen korvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit olivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia voimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.

Onneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen. Voreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista, jonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.

Siihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi vahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän hallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas peittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien kerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän mielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi kolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.

Kun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan. Tällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki ajatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja asetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin, jos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että talonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on suurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon mahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin että jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla. Mahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla? Ja äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi kaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja antaisi kaivoksen työläisille.

Näin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi rupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän mielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi kiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi liikkumattomana.

-- Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin saamme lunta.

Sotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.

-- Niin kaiketikin, vastasi hän.

Hän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt himmeällä, harmaalla sumulla.

-- Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! -- jatkoi Etienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!... Kylläpä täällä tuuleekin, piru vieköön!

Sotamies-rukka värisi sinellissään, mutta ei valittanut. Tosin olihan siinä pieni vahtikoppi, johon Bonnemort-vaari piiloutui huonolta säältä, mutta vahtisotamiehellä ei ollut oikeutta poistua mäen kukkulalta ja hän seisoi uskollisesti pitäen jähmettynein sormin pyssyään. Hän kuului kuudenkymmenen-henkiseen osastoon, joka vartioi Voreux'ta ja hänen vuoronsa seisoa vahdissa sattui usein, jonka vuoksi hänen jalkansa olivat aivan paleltua. Heidän ammattinsa vaati sen ja hän täytti tylsällä nöyryydellä kaikki, mitä häneltä vaadittiin ja vastasi yksisanaisesti Etiennen kysymyksiin kuin torkkuva lapsi.

Turhaan koetti Etienne neljännestunnin ajan saada hänet juttelemaan politiikkaa. Hän vastasi niin ja ei, aivankuin ei ymmärtäisi, mistä on kysymys; jotkut hänen tovereistaan olivat puhuneet, että heidän kapteeninsa on tasavaltalainen, mutta hänestä se oli yhdentekevä, se ei kuulunut hänelle. Jos hänen käsketään ampumaan, niin tekee hän sen, jottei joutuisi rangaistavaksi. Etienne kuunteli häntä ja hänen sydämessään alkoi kiehua, hän tunsi työläisen vihaa sotaväkeen, noihin veljiin, joitten sydämet muutetaan pukemalla heidät punasiin housuihin.

-- Mikä on nimesi?

-- Jules.

-- Mistä sinä olet?

-- Tuolta Plogoflsta.

Hän viittasi epämääräisesti kädellään. Se oli jossain Bretagnessa, enempää ei hän tietänyt. Mutta kuitenkin kotipaikan muisto sai hänet vähän vilkastumaan.

-- Siellä on äitini ja sisareni. He varmaankin odottavat minua. Mutta en minä pääse vielä pian. Herra jumala, kuinka pitkä matka onkaan kotiini!

Hänen silmänsä kostuivat, vaikkakin hän yhä vieläkin hymyili. Autio Plogofkenttä, karu niemi, jota myrskyt pieksivät, näyttäytyi hänelle kirkkaan auringon valossa punasen kanervan peittämänä.

-- Mutta sano, luuletko että minulle annetaan kuukauden loma kahden vuoden perästä, jollei minua lainkaan rangaista, kysyi hän.

Etienne alkoi myös kertoa Provençesta, jonka hän oli jättänyt aivan pienenä. Päivä vaaleni ja lumihiutaleita yhä putoeli taivaasta. Mutta äkkiä hän pelästyi huomatessaan Jeanlinin, joka alhaalla kyyryskeli pensaissa ja teki hänelle jotain merkkejä. Poika oli varmaankin suuresti hämmästynyt nähdessään Etiennen sotamiehen seurassa. Ja tosiaankin, mitä hyödytti haaveilla veljeytymisestä sotamiehen kanssa? Vielä kestää vuosia, ennenkuin se kävisi mahdolliseksi. Häntä alkoi harmittaa hänen epäonnistunut kokeilunsa, ikäänkuin hän olisi odottanut siitä suoranaista menestystä. Mutta äkkiä ymmärsi hän Jeanlinin merkit: vahdin muuttoaika lähestyi. Silloin lähti hän juoksujalkaa mäkeä alas ja suoraan turvapaikkaansa Requillart'iin. Hänen mielensä oli alakuloinen ikäänkuin hän aavistaisi tappiota.

Patrulli saapui ja taas kaikui tavallinen huuto:

-- Ken siellä? Mikä tunnussana?

Sitten raskaat askeleet kääntyivät takaisin kumeasti kolisten kuin valloitetussa maassa.

Päivä alkoi, mutta kylässä ei liike vielä alkanut.

II.

Kahtena päivänä satoi lunta, kolmantena se lakkasi ja pakkanen jäädytti koko tasangon, joka oli nyt yhtä valkonen kuin ennen se oli ollut musta. Kylä No. 240 oli melkein kokonaan lumen peittämä. Ei ainoakaan savupyörre noussut savupiipuista. Talot, joissa ei poltettu tulta, seisoivat kylminä kuin kivet eikä lumi sulannut edes piipun ympäriltä. Kylä näytti joltakin kivilouhimolta keskellä valkosta tasankoa tai kuolleelta kylältä, joka on puettu valkoseen kuolinkaapuun. Ainoastaan sotapatrullit jättivät tielle likaisia hevosjälkiä.

Maheulla oli edellisenä iltana poltettu viimeiset hiilet eikä sellaisessa ilmassa ollut ajattelemistakaan koota hiiliä hiilikasasta. Alzire oli vilustunut itsepäisyytensä takia, kun hän kaikesta huolimatta oli heikoin kätösin kaivannut lunta, ja makasi nyt kuolemaisillaan. Äiti oli käärinyt hänet vanhaan rääsyiseen täkkiin odottaessaan Vanderhaghenia, jota hän oli jo pari kertaa etsinyt tapaamatta. Mutta tohtorin palvelija oli luvannut, että tohtori kävisi kylässä ennen iltaa ja nyt tähysteli hän häntä ikkunasta. Ukko Bonnemort istui vastapäätä torkkuen. Ei Lenore eikä Henri, jotka olivat ulkona kerjäämässä Jeanlinin kanssa, olleet palanneet kotiin. Vain Maheu kulki edestakaisin huoneessa kuin petoeläin häkissä törmäten seiniin ja kaluihin.

Portailla kuului askeleita ja sisään törmäsi Levaquen vaimo huutaen:

-- Sinäkö olet sanonut, että minä sain frankin vuokralaiseltani siitä, että hän makaisi luonani?

Maheun vaimo kohautti vain olkapäitään.

-- Mitä loruja? En minä ole mitään sellaista puhunut. Kuka on väittänyt sellaista?

-- Ja vielä lisäksi olet sinä sanonut, että sinä kuulet kaikki, mitä meidän luonamme tapahtuu ja että meillä on likasta sen vuoksi, että minä vain elostelen aina rakastajani kanssa...

Tuollaisia riitoja sattui joka päivä naisten juorujen tähden. Etenkin rinnakkain asuvat perheet vuoroin riitelivät vuoroin sopivat. Ei milloinkaan ennen nuo ihmiset ole olleet niin vihamielisiä toinen toisilleen. Täytyihän nälästä aiheutuvan vihan purkautua jollakin tavalla. Usein naisten riidasta syntyi tappeluja miestenkin kesken.

Heti vaimon perästä tuli Levaquekin vetäen Bouteloupe'a perässään.

-- Tässä hän on. Kysykää nyt häneltä itseltään, onko hän maksanut vaimolleni frankin päästäkseen hänen vuoteeseensa.

Bouteloup hämillään kielsi sopertaen:

-- No, ei, eihän toki koskaan!

Silloin Levaque pudisteli nyrkkiään Maheun kasvojen edessä.

-- Kuulitko? Minä en kärsi sellaista. Sinun laistasi vaimoa täytyy lyödä, vai uskotko itse hänen puheisiinsa, hä?

-- Perhana! huusi Maheu vimmastuneena tointuen alakuloisuudestaan. -- Mitä roskajuttuja nuo on? Eikö meillä ole kylliksi kurjuutta ilmankin? Kuka sinulle on sanonut, että minun vaimoni on sellaista puhunut.

-- Kukako? Pierron vaimo.

Maheun vaimo purskahti nauramaan ja kääntyi sitten naapurinvaimon puoleen:

-- Pierronin vaimoko? Jos tahdot, niin minä voin kertoa, mitä hän itse on sinusta kertonut. Hän on sanonut, että sinä makaat molempien miesten kanssa yht'aikaa.

Silloin nousi sellainen meteli, ettei voinut mitään ymmärtää. Kaikki huusivat kilpaa. Levaquet huusivat Pierronin vaimon kertoneen Maheusta, että he ovat myyneet Katarinan ja itse lapsineen saaneet pahan tartunnan Etienneltä.

-- Onko hän puhunut sellaisia! karjasi Maheu. Kyllä minä sitten tukin hänen suunsa, menen heti sinne.

Ja hän syöksyi kadulle. Levaquet seurasivat häntä nähdäkseen tapauksen, mutta Bouteloup, joka ei pitänyt melusta, pujahti hiljakseen kotiin. Maheun vaimo kiihotuksissaan oli myös tahtonut rientää heidän perästään, mutta silloin kuuli hän Alziren valittavan ja jäi sairaan luo.

Pierronin talon edustalla Maheu ja Lavequet tapasivat Lydian yksinään lumessa tallustavan. Tyttönen vastasi ensin hyvin hämillään, ettei hänen isänsä ollut kotona, mutta sitten hän virnisti ilkeästi ja kertoi kaikki: äiti oli ajanut hänet ulos, koska Dansaert oli siellä eivätkä he voineet puhua häiriytymättä.

Dansaert oli jo aamusta liikkunut kylässä kahden santarmin seurassa koettaen värvätä työläisiä. Hän pelotteli heikompia, että yhtiö tuo työläisiä Belgiasta, elleivät he mene työhön seuraavana maanantaina. Kun alkoi hämärtää, lähetti hän santarmit pois, koska Pierronin vaimo oli yksin kotona ja jäi tämän luo juodakseen viinatilkan.

-- Ts! hiljaa, kuiskasi Levaque pidättäen hekumallista naurua. -- Katsokaamme mitä he tekevät. Puhumme sitten asiasta. Mene matkaasi, tyttö.

Lydia meni syrjään ja hän kurkisti ikkunaluukkujen reijästä sisään. Sitten luovutti hän paikan vaimolleen, mutta tämä vain vilkasi sisään ja sanoi ettei hän tahdo katsella sellaisia ruokottomuuksia. Maheu työnsi hänet syrjään ja katsoi itse vuorostaan. Siten he vuorotellen kurkistelivat sisään. Huoneessa, joka loisti siisteydestään, paloi kirkas tuli. Pöydällä seisoi leivoksia, viinipullo ja lasit. Oikeat kemut. Toisissa oloissa he varmaankin olisivat tehneet siitä pilaa mutta nyt he äityivät sellaisesta ylellisyydestä.

-- Siinä tulee isä! huudahti Lydia ja juoksi tiehensä.

Pierron palasi rauhallisesti pesulaitoksesta kantaen vaatekoria olallaan. Maheu hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

-- Kuuleppas, sinun vaimosi kuuluu sanoneen, että me olemme myyneet Katarinan ja että me olemme kalkki sairaat. Mutta sanoppas itse mitä sinulle maksaa tuo herra, joka nyt on vaimosi luona?

Pierron hämmentyi eikä tietänyt mistä oli kysymys, kun hänen vaimonsa kuultuaan melua avasi oven katsoakseen, mitä on tapahtunut. Hän oli aivan punanen kasvoistaan, vaatteet epäjärjestyksessä ja etäämpänä koetti Dansaert pysyä piilossa. Mutta lopuksi uskalsi hän pujahtaa ovesta ulos lähtien juoksemaan pois. Hän pelkäsi kovasti, että tirehtöri saisi nyt tietää jotakin hänestä. Nähdessään hänet työläiset nostivat aika melun huutaen haukkumisia ja häväistyksiä hänen jälkeensä.

-- Sinä puhut aina meidän siivottomuudestamme. Mutta eipä ole ihme, että sinä pysyt siivona, kun saat lahjoja päälliköiltä.

-- Ja kehtaakin sanoa, että minun vaimollani on rakastaja! yhtyi Levaque. -- Vai etkö ole niin sanonut?

Mutta Pierronin vaimo oli jo ehtinyt tointua. Hän kuunteli ylenkatseellisesti kaikkia syytöksiä tietoisena siitä, että oli kaikkia heitä kauniimpi ja rikkaampi.

-- Olenpa sanonut, mitä olenkin, ja antakaa minun olla, sanoi hän. -- Mitä teille kuulun mitä minä teen? Kadehditte, että meillä on rahoja säästössä. Menkää tiehenne, mieheni kyllä tietää, mitä varten herra Dansaert kävi meillä.

Siitä nousi aika melu, joka päättyi kiivaaseen tappeluun miesten kesken. Maheu ja Levaque ryntäsivät Pierronin kimppuun, niin että piti heidät eroittaa.

Pierronin nenästä vuosi verta, kun hänen anoppinsa tuli pesutuvasta. Saatuaan kuulla, miten oli asian laita, hän lausui ainoastaan:

-- Tuo sika häpäisee minut.

Vähitellen kävi katu jälleen tyhjäksi ja hiljaiseksi ja kylä vaipui tavalliseen äänettömyyteen.

-- Onko lääkäri käynyt? kysyi Maheu astuessaan sisään ja sulkien oven.

-- Ei ole, vastasi vaimot

-- Ovatko lapset palanneet?

-- Eivät.

Maheu alkoi taas astua raskaasti edestakaisin huoneessa.

Talossa oli aivan tyhjä. Oli myyty kaikki, ei vain matrassien täytteet, vaan hurstatkin, lakanat, liinavaatteet, sekä kaikki, mikä suinkin kelpasi myytäväksi. Eräänä iltana oli myyty Bonnemortin nenäliinakin kahdesta sous'ta.

Ei ollut enää mitään, vain nahka, joka peitti luut, mutta sekin oli niin kulunut, ettei siitä kukaan antaisi ropoakaan. -- He olivat valmiit kuolemaan surren ainoastaan lasten kohtaloa.

-- Siinä hän on vihdoin! lausui Maheun vaimo.

Jokin tumma varjo sivuutti ikkunan ja astui pian sen jälkeen sisään. Mutta se ei ollut tohtori Vanderhaghen, vaan uusi kirkkoherra, apotti Ranvier, joka ei näyttänyt hämmästyvän tullessaan tuohon kuolleeseen taloon ilman valoa, tulta tai leipää. Hän kulki talosta taloon koettaen käännyttää työläisiä samoinkuin Dansaert santarmeineen ja hän alkoi heti kiihkeästi puhua:

-- Miksi ette olleet jumalanpalveluksessa viime lauantaina, lapseni? Se ei ollut oikein tehty. Kirkko yksin voi teidät pelastaa... Luvatkaa, että tulette kirkkoon ensi sunnuntaina.

Maheu katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, jatkoi vain astumistaan huoneessa. Sen sijaan vastasi vaimo:

-- Kirkkoonko, herra apotti! Mitä se hyödyttäisi? Mitä jumala välittää meistä. Mitä on tuo pikku tyttöni tehnyt hänelle, että hänellä täytyy olla kuume?

Pappi jatkoi puhettaan istuutumatta. Hän puhui lakosta, heidän kauheasta puutteestaan, keskinäisistä riidoista, puhuen innolla, kuten lähetyssaarnaaja, joka saarnaa pakanoille kristinuskoa. Hän sanoi, että kirkko on köyhien puolella, että se kerran antaisi oikeuden voittaa ja kutsuisi jumalan vihan rikkaitten yli. Ja se päivä oli lähellä, sillä rikkaat ovat unohtaneet jumalan, asettuen itse jumalan tilalle. Mutta jos työläiset tahtovat rikkauksien oikeudellista tasaamista, niin täytyy heidän uskoa itsensä papeille, samoin kuin Kristuksen kuollessa kaikki vähäiset ja köyhät olivat kokoontuneet apostolein ympäri. Kuinka suuri valta olisikaan paavilla, jos kaikki työläisjoukot tottelisivat häntä!

Kuunnellessaan häntä Maheun vaimo kuvitteli kuulevansa Etienneä, kun hän syysiltoina ennusti heidän kärsimystensä pian loppuvan. Mutta mustatakkiset aina herättivät hänessä epäluuloja.

-- Kaikki tuo on hyvin kaunista, mitä te puhutte, herra pastori, sanoi hän. -- Te ette siis ole hyvässä sovussa suurporvarien kanssa? Kaikki toiset pappimme söivät päivällistä tirehtörin luona ja pelottivat meitä helvetillä, niin pian kuin pyysimme leipää.

Silloin hän alkoi puhua siitä väärinkäsityksestä, joka vallitsee kirkon ja kansan välillä. Peitetyin sanoin alkoi hän moittia kaupunkien pappeja, jotka elivät ylellisyydessä ja nauttivat vallastaan kaikessa sokeudessaan antaen perää porvaristolle. Vapautus tulee maalaispapeilta, jotka nousevat ja kurjaliston avulla toteuttavat Kristuksen valtakunnan maanpäällä. Hän suoristi luisevaa vartaloaan, kohotti päätään, hänen silmänsä hehkuivat, aivankuin hän nyt jo kulkisi joukon edellä Evankeliumi kädessään. Innostuen puhui hän yhä lämpimämmin harhaantuen mystillisiin ilmaisumuotoihin huomaamatta, etteivät kuulijat enää jaksaneet seurata häntä.

-- Tarpeetonta on tuhlata niin paljon sanoja, murahti äkkiä Maheu, tuokaa meille mieluummin leipää.

-- Tulkaa sunnuntaina kirkkoon, huudahti pappi. -- Herra pitää huolen kaikesta.

Ja hän lähti mennäkseen Levaquen luo saarnaamaan.

Alzire torkahti ja alkoi hiljaa hourailla. Hän nauroi, hänestä tuntui, että oli lämmin ja hän leikkii auringon paisteessa.

-- Kirous! -- mutisi Maheun vaimo tunnustettuaan hänen poskiaan, -- nyt hän on niin kuuma, että palaa. Ei se sika näy enää tulevan, ei sitä kannata odottaakaan.

Hän tarkoitti lääkäriä. Mutta samassa hän hiljaa huudahti ilosta, sillä ovi avautui. Hänen kätensä vaipuivat kuitenkin taas helmoihin ja otsa rypistyi kun hän tunsi tulijan Etienneksi.

-- Hyvää iltaa, lausui tämä puoliääneen sulkien huolellisesti oven jälkeensä.

Hän tuli usein nyt Maheun luo myöhään illalla. Maheut olivat jo seuraavana päivänä saaneet tietää hänen olinpaikkansa, mutta eivät ilmaisseet salaisuutta. Eikä kukaan kylässä tietänyt, miten hänen oli käynyt. Hänestä liikkui satumaisia huhuja. Mutta häneen uskottiin yhä ja hänestä kulki salaperäinen huhu, että hän pian palaisi mukanaan koko armeijakunta ja kirstuja täynnä kultaa. He odottivat ihmettä, yhäti toivoen aatteen toteutumista tahtoen heti saavuttaa ihannemaailman, jossa oikeus hallitsee.

Mutta aikaa myöten alkoi herätä epäluottamus ja muutamat vakuuttivat, että hän piilee kellarissa, missä Mouquette pitää häntä lämpimänä. Tämä heidän suhteensa oli tullut ilmi ja vahingoitti Etienneä suuresti.

-- Onpa nyt koiran ilma! lausui hän. -- Teillä ei nähtävästi ole mitään uutta? Minulle kerrottiin, että pikku Negrel on lähtenyt Belgiaan hakemaan työläisiä. Jos se on totta, olemme me hukassa.

Äkkiä Maheu astui hänen eteensä ja huusi kiivaasti:

-- Belgialaisiako! He eivät uskalla sitä tehdä, ne naudat! Tuokootpa vaan Belgiasta työmiehiä, niin me hävitämme kaikki kaivokset.

Etienne selitti hiukan hämillään, etteivät he voi mitään tehdä, sillä kaivoksia vartioi sotamiehet. Maheu puristi nyrkkiään, häntä raivostuttivat nuo pajunetit. Eivätkö he siis enää ole omat herransa kaivoksessa. Heihin katsotaan kuin pakkotyöläisiin pakottaen työskentelemään pyssyillä. Hän oli kiintynyt kaivokseen ja oli alakuloinen, ettei saanut mennä sinne jo parina kuukautena. Ajatellessaan loukkausta, että muukalaisia tahdottiin tuoda hänen sijalleen huimasi hänen päätään. Mutta kun hän muisti, että hän oli saanut työkirjansa takaisin, kouristi hänen sydäntään.

-- Mitä minä vihottelenkaan, mumisi hän, -- minähän en kuulu enää täkäläisiin.

-- Älähän nyt, lausui Etienne, -- jos sinä tahdot, ottavat he sinut takaisin työhön vaikka huomispäivänä. Ei sitä niin vaan eroteta parhaimpia työläisiään.

Hän vaikeni hämmästyneenä Alziren naurusta. Hän ei ollut erottanut pimeässä muita kuin Bonnemortin jäykän hahmon ja nyt koko tuo toivoton puute, kylmä ja nälkä, sekä vihdoin sairaan lapsen nauru pelästyttivät hänet kerrassaan. Mentäisiin liian pitkälle, jos annettaisiin lapsen kuolla. Hän teki nopean päätöksensä ja sanoi:

-- Näin ei voi jatkaa enää. Me olemme lyödyt, meidän täytyy antautua.

Maheun vaimo, joka siihen asti oli istunut ääneti, syöksyi nyt hänen eteensä huutaen:

-- Mitä sinä sanot? Piru vieköön. Kuinka sinä taisit sanoa sellaista?

Hän tahtoi puolustautua nolattuna tuosta odottamattomasta sinuttelemisesta, mutta vaimo ei antanut hänen puhua.

-- Älä sinä toista enää, tai muuten minä niin vaimo kuin olenkin, annan sinulle päin turpaasi. Me olisimme siis turhaan kärsineet nämä kaksi kuukautta, myyneet kaikki, mitä oli, ja nähneet lastemme sairastuvan eikä mitään voittaneet sillä, ja vääryys rehottaisi kuin ennenkin. Oh, minun henkeäni ahdistaa kun ajattelen sitä. Ei, ei!

Hän viittasi uhkaavasti mieheensä sanoen:

-- Tiedätkö, jos mieheni palaa kaivokseen, niin odottaisin häntä tiellä sylkeäkseni häntä päin kasvoja ja haukkuakseni hänet kurjaksi raukaksi, ymmärrätkö?

Etienne ei nähnyt häntä, mutta hän tunsi hänen kuuman henkäyksensä ja perääntyi tuon vihan voiman edestä, jonka hän itse oli herättänyt.

-- Minä kuristaisin heidät kaikki omin käsini! jatkoi Maheun vaimo. -- Riittää jo! Nyt on meidän vuoromme, sen olet itse sanonut. Kun ajattelen, mitä mieheni, hänen isänsä ja isoisänsä ovat kärsineet ja mitä lapsemme ja mitä lastenlapsemme saavat kärsiä, niin minä olen tulla hulluksi... tahtoisin tarttua veitseenne... Me teimme liian vähän sinä päivänä. Olisi täytynyt hajoittaa maan tasalle koko Montsou jättämättä kiveä kiven päälle. Ja tiedätkö mitä? Minä kadun, että estin ukon kuristamasta sen Piolainen likan. Minun lapseni annetaan nälän kuristaa!

-- Te ette ymmärtänyt minua, sai vihdoin Etienne sanotuksi. -- Täytyisi tehdä jokin sovinto yhtiön kanssa. Kaivokset ovat tuntuvasti vahingoittuneet, varmaankin suostuttaisiin myönnytyksiin...

-- Se ei tule koskaan kysymykseen! huudahti nainen vihasesti.

Lenore ja Henri palasivat tyhjin käsin. Tosin joku herra oli antanut heille kaksi sous'ta, mutta kun sisar tuuppasi veljensä, niin pudotti tämä rahat lumeen eivätkä lapset voineet niitä löytää, vaikka Jeanlinkin oli tullut heidän avukseen.

-- Missä on Jeanlin?

-- Hän juoksi pois sanoen, että hänellä on jotain tekemistä.

Etienne kuunteli murtunein sydämin. Ei ollut pitkä aika siitä, kun hän oli uhannut kuristaa lapsensa, jos he uskaltaisivat kerjätä. Mutta nyt hän itse lähetti heidät sanoen, että kaikkien Montsoun kymmenen tuhannen työläisen pitäisi ottaa kerjuusauva käteen ja vaeltaa ympäristössä pelottaakseen porvareita.