Kivihiilenkaivajat

Part 2

Chapter 23,026 wordsPublic domain

-- Tietysti, -- myönsi vaimo, -- sammuta kynttilä. Voin ajatella ilman kynttilääkin.

Mies puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui alas, jonne Sakarias ja Jeanlin jo olivat menneet.

Katarina oli alhaalla tehnyt tulen hellassa. Se oli pieni hella, varustettuna molemmin puolin kaapeilla ja keskeltä häkillä. Yhtiö antoi joka perheelle kahdeksan hehtolitraa huonompia hiiliä, jotka vaivoin syttyivät palamaan. Siksi Katarina peitti ne iltasin tuhkaan, niin että hän aamulla tapasi hehkuvat hiilet tuhan alta.

Huone oli jotenkin avara ja hyvin siisti. Seinät vihreiksi maalatut ja kivilattia puhtaaksi pesty ja siroteltu valkoisella hiekalla. Seinillä riippui yhtiön lahjoittamia kirjavia kuvia pyhimyksistä, keisari Napoleon III:nnen ja keisarinnan ynnä sotamiesten kuvia. Puhtaudesta huolimatta huoneessa haisi sipulille ja ilma oli ummehtunut.

Katarina istui kaapin edessä mietteissään. Kaapissa oli vain leivänkannikka, melkoinen juustopala ja hiukan voita, mutta piti valmistaa voileipiä neljälle hengelle. Hän leikkasi leipäpalan, pani siihen juustoa, toiselle voiteli voita ja pani ne yhteen; se oli tavallinen aamiainen, jonka jokainen työmies vei mukaansa kaivokseen. Pian olivat nuo voilevät, joita työmiehet kutsuivat "sytykkeiksi", valmiina pöydällä tarkassa järjestyksessä, alkaen isommasta isälle ja päättyen pienimpään Jeanlinille.

Sill'aikaa alkoi vesi kiehua. Kahvia ei enää ollut, vaan piti kaataa vettä eilisten porojen päälle. Samassa tulivat veljet ja isä.

-- Oho, -- huomautti Sakarias, haistellen juomaa, -- oivallista kahvia, se ei suinkaan nouse päähän!

-- Hyväkin, että on jotakin kuumaa, -- lausui Maheu nöyränä.

Jeanlin noukki kaikki muruset. Heidän juotua, kaasi Katarina loput pulloihin. Kaikki joivat seisoalta himmeän kynttilän valossa.

-- No, oletteko valmiit, -- murahti isä. -- Kuhnivat kuin mitkäkin kapitalistit!

Portaitten yläpäästä kuului äidin ääni:

-- Ottakaa kaikki leipä, minulla on vähän makaroonia lapsille.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Katarina.

Hän peitti taas tulen, asettaen häkille padan liemijätteineen, jotta isoisä palattuaan saisi jotain lämmintä. Kukin otti puukenkänsä, ripusti kahvipullon olalle ja pisti voileivät poveensa. Sitten lähtivät ulos, miehet edellä, tyttö perässä. Katarina sammutti kynttilän ja lukitsi oven.

He kohtasivat Levaquen, joka tuli viereisestä ovesta. Katarina hämmästyi, naurahti ja kuiskasi Sakarialle:

-- Katsos tuota! Bouteloup ei edes odota siksi kun mies lähtee kotoa!

Tulet sammuivat ikkunoissa. Vaimot ja pienet lapset jäivät nukkumaan vuoteisiin, missä nyt oli enemmän tilaa.

Kumisevan kaivoksen luo kulki kylästä jono haamuja. Kivihiilenkaivajat kulkivat työhön. He värisivät kylmästä työpuseroissaan, mutta astuivat hitaasti kuin lauma tietä pitkin hajallaan.

III.

Etienne oli vihdoin päättänyt mennä Voreux'n kaivokseen. Kaikki miehet, joitten puoleen hän kääntyi kysyen työtä, pudistivat päätään ja sanoivat, että hän odottaisi vanhinta vuorivoutia.

Hän asteli yksin keskellä huonosti valaistuja rakennuksia, loppumattomine käytävineen, huoneineen ja portaineen. Viimein saapui hän johonkin, missä oli niin pimeä, että hän kulki kädet eteenpäin ojennettuina. Äkkiä vilahti pimeässä hänen edessään kaksi suurta keltaista silmää. Se oli kaivoksen aukko.

Eräs vuorivouti, setä Richome, lihava pitkäviiksinen ukko, joka oli hyväntahtoisen santarmin näköinen, lähestyi juuri vastaanottokonttoria.

-- Eikö täällä tarvittaisi työmiestä, saman tekevä mihin työhön? -- kysyi Etienne taas.

-- Odottakaa vanhinta vuorivoutia, herra Dansaertia, vastasi Richome.

Neljä lyhtyä valaisi kaivoksen aukon, rautaiset käsipuut, pultit ja köydet, joilla häkki nousi ja laski. Työ oli juuri uudistunut, malmilaattoja myöten jyrisivät lakkaamatta rattaat täynnä hiiliä, hääri työläisiä, jotka niitä lykkäsivät. Lakkaamaton pyrinä peitti kaiken.

Etienne pysähtyi kivettyneenä, huumaantuneena ja soaistuna tästä kaikesta. Hän värisi vilusta, jäätävä tuuli puhalsi vajassa. Muutaman askeleen päässä hänestä kiilui koneen teräksiset osat, hän lähestyi sitä. Se oli kahdenkymmenen metrin päässä kaivosaukosta lujalla tiilijalustimellaan eikä sen liikkeestä tärisseet edes seinät, vaikka se oli neljänsadan hevosvoimainen ja täydessä käynnissä. Suuri vipu kohosi tasaisesti ja laski kuin voideltu ilman sysäyksiä.

Koneenkäyttäjä seisoi ylhäällä moottorin luona, tarkaten merkinantoja, silmät kiinni kaivoskartassa, jossa oli kuvattuna koko kaivos kaikkine kerroksineen uurteen muodossa, missä nuoralla liikkui tinapalasia, jotka kuvasivat nostohäkkejä. Kun kone alkoi käydä, alkoivat molemmat jättiläiskokoiset pyörät, joilla teräsköysi oli kiedottu, pyöriä vastakkaisiin suuntiin sellaisella nopeudella, ettei erottanut muuta kuin tomupilveä.

-- Välttäkää! -- huusi kolme työläistä, yhdestä suusta, kantaen suuria tikapuita.

He olivat vähällä tallata Etiennen jalkoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, hän katsoi ylös ja näki, miten köydet luistivat kolmenkymmenen metrin päässä kuten teräksiset nauhat. Ne kiitivät ylös, kietoutuivat väkipyörän ympäri ja taas kiitivät alas kaivoksen pohjaan siepaten häkin. Väkipyörät olivat kiinnitetyt teräksisiin poikkitelineisiin siihen tapaan kuin kelloja kiinnitetään kellotapuleissa. Köydet luistivat kevyesti kuin linnut ilman vähintäkään rähäkkää ihmeellisellä nopeudella. Teräksinen köysi, jolla nostettiin kahdentoistatuhannen kilogramman paino, liikkui kymmenen metrin nopeudella sekunnissa.

Etienne palasi hitaasti vastaanottokonttoriin. Häntä puistatti vedosta, mutta hän seurasi tarkkaavaisena häkkien nousua ja laskua ja rattaitten lakkaamatonta räminää. Kaivosaukon vieressä oli merkinantolaitos. Se oli raskas moukari, joka nousi ja laski vivun avulla. Nuora, joka kulki kaivoksen pohjasta, nosti ja laski sen metallilevyyn. Yksi lyönti merkitsi -- seis, kaksi laske, kolme -- nosta. Nämä iskut kaikuivat lakkaamatta, kuten kuokan iskut, peittäen kaiken muun melun, niiden ohella kilisi vielä selvästi kello. Työmies, joka ohjasi nostokonetta, lisäsi vielä yleistä melua, huutaen puhetorveen käskyjä koneenkäyttäjälle.

Kaikesta tästä ymmärsi Etienne vain yhtä: kaivosaukko nieli yhdellä kertaa kaksikymmentä-kolmekymmentä henkeä. Työmiesten laskeminen oli alkanut kello neljä. He tulivat vajasta avojaloin, lyhdyt kädessä ja odottivat pienissä ryhmissä kunnes kokoontuu riittävä määrä. Hiljaa kuin yövaras kohosi rautahäkki pimeästä: kaikki sen neljä kerrosta olivat täynnä rattaita hiilineen. Työläiset, seisoen eri silloilla, odottivat sitä. He vetivät rattaat ulos, työntäen tyhjät sijaan. Tyhjiin rattaisiin istuivat työmiehet, kuhunkin viisi, yhteensä neljäkymmentä.

Hiljaa ja epäselvästi kuului joku määräys puhetorveen, neljä kertaa vedettiin alinta nuoraa, mikä oli merkki "lihasta", s.o. ihmislihan lastista.

-- Onko siinä syvää? -- kysyi Etienne työmieheltä, joka uneliaan näköisenä odotti vuoroaan.

-- Viisisataa viisikymmentä metriä, -- vastasi tämä. -- Mutta siinä on kolme pysäkkiä, ensimäinen kolmensadan kahdenkymmenen metrin syvyydessä.

Molemmat vaikenivat seuraten silmillään köyttä.

-- Mutta jos se repeytyy?

-- No, jos kerran repeytyy...

Työmies lopetti lauseensa paljon ilmaisevalla eleellä. Tuli hänen vuoronsa. Hän kiipesi toverineen häkkiin, joka jälleen katosi pimeyteen ja noin neljän minuutin perästä jälleen oli siinä, valmiina taas nielemään muutaman kymmenen ihmistä.

Etiennen valtasi taaskin epäilyksen tunne. Hän meni höyrykattilaosastoon. Avonaisesta ovesta näkyi seitsemän höyrykattilaa sekä kaksi uunia. Hän ilostui tarjoutuvasta tilaisuudesta lämmitellä ja meni lähemmäksi uunia. Tällä hetkellä tuli vajaan uusi ryhmä hiilenkaivajia. He olivat Maheu't ja Levaque't. Edellä kulki Katarina, joka miehenpukimessaan näytti hyväntahtoiselta pojalta. Hänet nähdessään vilahti Etiennen päässä taikauskoinen ajatus, että hänen täytyisi koettaa onnea vielä viimeisen kerran. -- Sanokaa, toveri, eikö täällä tarvittaisi työmiestä johonkin työhön, mihin tahansa.

Katarina säpsähti odottamattomuudesta ja katsoi häneen ihmeissään. Mutta Maheu vastasi jo hänen selän takaa jutellen hetkisen. Ei, täällä oli työmiehiä kylliksi. Tuo vieras nuorukainen herätti hänen mielenkiintoaan. Kun tämä etääntyi, sanoi Maheu seuralaisilleen:

-- Tuollaista voi sattua kelle hyvänsä... Ei pidä valittaa, ei työtä ole liikaa...

Kun Maheu tuli vajaan, kaikui sieltä äänekästä naurua. Noin kolmisenkymmentä henkeä lämmitti selkiään uunin luona ja nauroi iloisesti. Tänne poikkesivat kaikki varustautuakseen lämmöllä mennessään alas kosteaan kaivokseen. Tänä aamuna oli erittäin hauskaa: työläiset tekivät pilaa eräästä kahdeksantoista vuotiaasta työläisnaisesta, Mouquettesta, joka oli niin paksu, että hänen takkinsa ja housunsa olivat haljeta. Hänen isänsä oli kuski ja veli hiilirattaitten lykkääjä. Mutta heillä oli eri työaika, niin että tytön täytyi tulla yksin kaivokseen. Matkalla -- kesällä pellolla tai talvella jossain loukossa -- huvittelihe hän tilapäisen rakastajansa seurassa. Hänen suosiotaan nauttivat melkein vuorotellen kaikki työmiehet, toverillisesti väistyen toinen toisensa tieltä. Mutta kun kerran joku sanoi, että oli nähnyt hänet Marchiennen naulasepän seurassa, oli tyttö haljeta kiukusta. Hän huusi, että hän kunnioittaa itseään ja antaa kätensä pantiksi, jos joku voi todistaa, että oli hänet nähnyt toisen eikä hiilenkaivajan seurassa.

-- No, onko pitkäkoipinen Chaval jo saanut virkaeron? kiusotteli häntä virnistäen eräs työmies. -- Ja sinä vaihdoit hänet tuohon kääpiöön? Hänhän tarvitsee tikapuita, ylettyäkseen syleilemään sinua? Minä näin teidät Requillartissa. Hän seisoi pölkyllä, kautta Jumalan?

-- No, mitä se sinuun kuuluu? -- vastasi Mouquette hyväntahtoisesti. -- Eihän sinun apuasi tarvittu.

Kaikki purskahtivat nauruun tästä raa'asta vitsistä. Mouquette nauroi itse äänekkäämmin, kävellen heidän keskessään vähän sopimattomassa ja naurettavassa puvussaan, joka kuvasti selvästi hänen uhkuvia muotojaan.

Mutta yleinen ilo hiljeni yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Nyt kertoi Mouquette Maheulle, että Florence ei enää tule työhön. Hän löydettiin kuolleena vuoteeltaan. Joku arveli, että se oli sydämenhalvaus, joku taas, että hän oli nauttinut likaa viinaa.

Maheu oli epätoivoissaan. Aina joku onnettomuus; nyt heillä ei ole rattaitten lykkääjää ja kenen nyt saisi äkkiä tilalle! Heitä työskenteli neljä hiilenhakkaajaa yhdessä, hän, Sakarias, Levaque ja Chaval. Jos heillä on Katarina yksin lykkäävänä, niin viivästyy työ.

Äkkiä huudahti hän:

-- Mutta missä on se mies, joka haki työtä?

Samassa astui Dansaert vajan ohi. Maheu kertoi hänelle tapahtuman ja pyysi lupaa saada ottaa työmiehen. Hän painosti sitä, että yhtiö oli jo kauan sitte halunnut ottaa lykkääjiksi miehiä naisten asemesta, samoin kuin Anzinissa. Vanhin kaivosvouti hymähti: hän tiesi, että kivihiilenkaivajat ovat hyvin tyytymättömiä yhtiön aikeesta kieltää naisilta maanalaisen työn: he ajattelivat enemmän tytärtensä ansiota kuin siveyttä ja terveyttä. Epäröiden antoi hän suostumuksensa, mutta ilmoitti olevansa pakotettu kysymään pääinsinöörin, Negrel'in, mieltä.

-- Hän on mahtanut jo aikoja mennä tiehensä, huomautti Sakarias.

-- Ei -- sanoi Katarina -- minä näin, että hän pysähtyi höyrykattilain luona.

-- Niin juokse hakemaan hänet, nahjus, -- huusi Maheu.

Tyttö riensi etsimään häntä, sivuuttaen työläisiä, jotka laskivat kaivokseen, jättäen paikkansa tulen luona uusille tulokkaille. Jeanlin odottamatta isäänsä meni lihavan tyhmähkön pojan Bebert'in ja laihan kymmenvuotiaan tytön Lydian kanssa hakemaan lamppuansa. Pimeillä portailla saavuttivat he Mouquetten ja heti alkoi sieltä kuulua naurua ja huutoja. Mouquette haukkui heitä uhaten lyödä heitä, jos he nipistävät häntä.

Etienne jutteli höyryosastossa lämmittäjän kanssa, joka ajoi hiiliä pesään. Häntä värisytti ajatellessaan kylmää säätä, johon hänen täytyy mennä. Hän oli jo lähtemäisillään, kun jonkun käsi laskeutui hänen olalleen.

-- Tulkaa! -- sanoi Katarina, täällä on jotakin teille.

Ensin ei hän tahtonut ymmärtää häntä. Sitten valtasi hänet ilon puuska ja hän puristi lujasti tytön kättä.

-- Kiitos, toveri! Te olette todellakin kelpo poika!

Tyttö nauroi tarkastellessaan häntä liekkien valossa. Häntä huvitti, että Etienne luuli häntä pojaksi. Etienne nauroi myös ilosta ja hetkisen seisoivat he siten vastakkain punasessa valossa.

Maheu silläaikaa istuen kirstullaan riisui kenkiään ja villasukkiaan. Kun Etienne tuli, oli kaikki jo sovittu: kolmekymmentä sou'ta päivässä, työ raskas, mutta siihen on helppo tottua. Hiilenmurtaja neuvoi häntä olla riisumatta saappaitaan ja lainasi vanhan nahkalakin, joka suojeli hänen päätään iskuista. Hän itse ja hänen lapsensa eivät välittäneet tästä varovaisuudesta. Kirstusta otettiin esille kaikki työkalut, myöskin Florencen lapio. Lukittuaan heidän kenkänsä, sukkansa ja Etiennen nyytin, alkoi Maheu rientää.

-- Missä se nauta, Chaval, taas viipyy? Kiemailee jossain likkojen kanssa. Olemme tänään myöhästyneet kokonaista puoli tuntia.

Sakarias ja Levaque lämmittelivät kaikessa rauhassa uunin luona. Viimein sanoi Sakarias:

-- Odotatko Chavalia! Hänhän tuli ennen meitä ja laskeutui heti.

-- Kuinka! Sinä tiesit, etkä puhu minulle mitään. Pian sitte, pian!

Katarinan, joka lämmitteli käsiään, täytyi seurata mukana. Etienne päästi hänet edelle ja meni hänen jälestään. Ja taas kulettiin pimeitä portaita ja käytäviä, missä paljaat jalat polkivat kuin kuluneet tohvelit. Etäällä valkeni lyhtyosasto, jonka seinät olivat lasista ja minkä hyllyillä paloi rivissä davylaisia tarkastettuja varmuuslyhtyjä kuin kynttilät kirkossa. Jokainen työmies vastaanotti luukusta lyhdyn, mihin oli merkitty hänen numeronsa, tarkasti ja sulki sen, sillä aikaa kuin merkittiin aika, jolloin hän laskeutui kaivokseen. Kun uuden hiilirattaitten lykkääjän vuoro tuli, täytyi Maheu'n auttaa häntä. Sen jälkeen vaelsivat työmiehet mestarin ohi, joka tarkasti olivatko lyhdyt hyvin suljetut.

-- Uh, eipä täällä ole lämmin, mutisi Katarina, väristen kylmästä.

Etienne pudisti vain päätään. Hän oli taas kaivosaukon luona suuressa hallissa, missä tuuli puhalsi vapaasti. Hän oli mielestään rohkea, mutta hänen selkäänsä karmi tästä vaunujen jyrinästä, merkinantomoukarin kumeista iskuista, puhetorven huudoista sekä nähdessään köyden lakkaamatonta vilkkumista, joka hämmästyttävällä nopeudella kiertyi ja purkautui pyöristä. Häkki nousi ja laski liukuen kuin villipeto yöllä yhäti niellen ihmisiä, jotka katsoivat kaivosaukkoon. Tuli heidän vuoronsa; hän oli vaiti levottomuudessaan, Sakariaan ja Levaquen vitsaillessa hänestä. Nämä eivät hyväksyneet, että tämä muukalainen oli otettu työhön. Katarina oli iloinen, että edes isä puhelee hänen kanssaan, selittäen kaikkea mikä ympäröi heidät.

-- Näettekö tuolla ylhäällä häkin yläpuolella suojeluslaitosta. Jos köysi katkeaa, niin nuo rautapuristimet tarttuvat pylväisiin... mutta ei ne ole aina toimessa. Kaivos on jaettu kolmeen osastoon, joitten välillä ylhäältä alas on lautaseiniä; keskeltä kulkee häkki, vasemmalta portaat...

Mutta hän keskeytti itseänsä ratketen haukkumiseen, uskaltamatta kuitenkaan korottaa ääntään.

-- Peeveliäkö me tässä seisomme. Ne juukelit tahtovat palelluttaa ihmisiä!

-- Varo pitkiä korvia! huomautti hyvänsuopaisesti kaivosvouti Richome. -- Hän oli entinen työmies ja säilytti hyviä välejään entisiin, tovereihinsa. Hän oli aiheessa myös laskeutua ja seisoi siinä lyhty kiinnitettynä ha'alla lakkiin.

-- Kaikessa täytyy olla järjestys, jatkoi hän. No, nyt on vuorosi, kapua väkinesi.

Todellakin häkki odotti heitä, kiinnitettynä lujasti säpillä paikalleen. Maheu, Levaque ja Katarina istuivat takimmaisiin rattaisiin. Etienne seurasi heitä, koska rattaissa piti olla tilaa viidelle. Hyvät paikat olivat jo otetut, jonka vuoksi hänen täytyi lyöttäytyä nuoren tytön viereen. Tämän kyynärpää osui hänen vatsaansa. Lyhty oli hänen tiellään. Hänelle neuvottiin kiinnittämään se takin nappiin, mutta hän ei kuullut ja piti sitä tottumattomasti kädessään. Ylhäällä ja alhaalla ihmiset jatkoivat sijoittautumistaan kumein meluin kuten nautakarja, joka ajetaan läävään. Hänestä tuntui että hän istuu siinä hirmuisen kauan. Vihdoin sattui sysäys ja ympärillä kaikki ikäänkuin kääntyi nurin, kaikki esineet hävisivät. Hänen sydämensä hytkähti ja päätä alkoi huimata. Kun he laskeutuivat syvään pimeyteen, kaikki hämmentyi, eikä hän enää käsittänyt mitään.

-- Niinpä lähdettiin, -- lausui Maheu rauhallisesti. He nähtävästi kaikki olivat hyvällä tuulella, mutta Etienne ei edes käsittänyt, laskeutuuko hän vai nousee. Toisinaan tuntui hänestä että hän seisoi paikallaan, kun häkki laski suoraan. Mutta kun sattui sysäyksiä ja vavahduksia, oli hän varma, että heti tapahtuu onnettomuus. Hän ei edes erottanut kaivoksen tukipylväitä litistäessään kasvonsa häkin seinään. Lyhdyt valaisivat himmeästi ihmisryhmän hänen ympärillään. Vain kaivosvahdin kirkas lyhty kiilui kuin loistotorni.

-- Aukon poikkileikkaus on neljä metriä, -- jatkoi Maheu, häntä opastaen. -- Laudoitus olisi pitänyt aikoja korjata, sillä vettä tunkeutuu kaikkialla... Nyt olemmekin juuri sillä kohdalla. Kuuletteko?

Etienne oli juuri kysynyt itseltään, mikä sohina se mahtoi olla, joka muistutti sadetta. Ensin löi häkin kattoon muutamia suuria sadepisaroita, sitten sade kiihtyi ja valui kuin vedenpaisumus. Varmaankin katossa oli reikä, sillä hieno vedensuihku valui Edennen olkaan ja selkään. Kylmyys kävi jäätäväksi, äkkiä kiitivät he kirkkaasti valaistun käytävän ohi, missä hääri joitakin ihmisiä. Ja taas vajottiin alas pimeyteen.

-- Se oli ensimäinen pysäkki. Nyt olemme kolmensadan kahdenkymmenen metrin syvyydessä... Katsokaa, kuinka kiidämme.

Vielä kolme pysäkkiä kiiti ohi odottamattoman valon kirkastamina. Pimeässä rummutti sade lakkaamatta kattoon.

-- Kuinka syvää! -- lausui Etienne.

Hänestä tuntui, että tämä laskeminen jatkuu tuntikausia. Häntä vaivasi epämukava asento, mutta hän ei rohjennut liikahtaa. Eniten vaivasi häntä Katarinan kyynärpää. Tämä ei puhunut mitään, hän vain tunsi lämpöä. Kun häkki vihdoin pysähtyi viidensadan viidenkymmenen neljän metrin syvyydessä, sai hän ihmeekseen kuulla, että lasku oli kestänyt tasan yhden minuutin. Salpojen avaamisen melu, sekä tunne lujasta maaperästä jalkainsa alla palautti hänelle reippaan mielialan ja hän kääntyi nauraen Katarinan puoleen:

-- Mitä sinulla on nahan alla, kun sinä olet niin lämmin? Sinun kyynärpääsi on aivan puhkaissut vatsani.

Tyttö nauroi myös. Sepä tyhmyri, kun yhä luulee häntä pojaksi! Missä on hänen silmänsä?

-- Minun kyynärpääni on varmaankin sattunut silmiisi, -- vastasi tyttö kaikkien nauraessa, jota naurua Etienne ei ymmärtänyt.

Häkki tyhjeni, työmiehet astuivat suuren pysäkkihuoneen läpi, joka oli hakattu vuoreen kiviholvineen, ja valaistu kolmella kirkkaalla lampulla. Malmista valettuja lattiapaaseja myöten lykkäsivät työläiset melulla täysinäisiä rattaita. Seinistä huokui kellarin kostea haju, johon sekaantui lähellä olevien tallien lämpö. Tästä alkoi neljä käytävää.

-- Tätä tietä, -- sanoi Maheu Etiennelle. -- Meidän täytyy vielä astua kolmatta kilometriä.

Työmiehet hajosivat ryhmittäin kadoten noiden käytävien pimeisiin aukkoihin. Noin viisitoista henkeä kääntyi vasemmalle: Etienne kulki viimeisenä Maheun jälessä, edellä kulki Katarina, Sakarias ja Levaque. Se oli mainio kuletuskäytävä, joka oli hakattu poikittain hiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain siellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat ääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies kompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut vaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman humina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se maanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa heidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo ja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit painautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin kulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin hiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen toverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.

Jatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi uutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä käytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten pehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven hienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli himmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä, kulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten hevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat hiljaa.

Heidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja matalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita kumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi ollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa. Hän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä kulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan työläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen puun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.

Ei myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä kosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin että vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen lämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta pääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki, puhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän kulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni tuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.

Maheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä Etienneen lausui hän ohimennen:

-- Tuo on Guillaumen kerros.

Siinä oli heidän työpaikkansa.

Kalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea kyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten raoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä katosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin kapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.

-- Täytyy kiivetä tästä ylös -- sanoi Maheu -- kiinnittäkää lyhtynne nappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.

Sen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea käytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki työläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o. kuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi hän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin, kulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli ensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu tovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten he nimittivät sitä.

Sivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen lopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella olevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa olivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen purskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä sivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette, jotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki valui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi ehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein eteenpäin.

-- No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.

Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:

-- Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!

Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen, lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti hämmästyneenä: