Part 19

Etienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven väliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja huolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin. Tämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja pölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli kaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin ryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli tarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat näpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita aarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.

-- Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi meidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.

Jeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun hän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.

-- Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. -- Palasen paistettua kalaa? Eikö se maistuisi?

Hän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti perata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä muistokirjoitus "rakkaus."

-- Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.

-- Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä, että Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta Montsou'ssa.

Sitten jatkoi hän arvokkaana:

-- Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi kuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.

Etienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei enää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja toimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli tasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen kangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä kaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi hieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet kauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla vaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli valkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.

-- Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.

Jeanlin katsoi häneen ihmeissään.

-- Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.

Kala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä halstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman suolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.

Etienne otti osansa.

-- Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme. Mutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä lainkaan ajattele toisia?

-- Hm, miksi he ovat tyhmiä?

-- Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että sinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.

-- Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina. Kun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän on meille velkaa.

Nuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä ruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä silmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana ollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan. Kaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien hänen jalkansa.

-- Tuotko Lydiankin tänne? -- kysyi Etienne taas.

Jeanlin hymähti ylenkatseellisesti.

-- Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!... Naisväki on liian kielevä.

Ja hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka olivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin käsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti mietelmiään lausuen ääneen:

-- Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.

Etienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään vilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta ottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten päinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin tarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää, mahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille tarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä siihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän pojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään talon-toimiaan.

Mouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin pölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen heittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun sydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään Mouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut häntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen ja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän tytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä toverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö hämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja politiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen tuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan luonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien nähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut. Kunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan hetkiseksi.

Mouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa kaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia. Etienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi järkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän kuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet Montsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten kirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka huomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.

-- Kuka se on? kysyi Etienne.

Se on Katarina, vastasi Mouquette, -- hän palaa Jean-Bart'ista.

Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.

-- Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän erotessa. -- Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.

Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin. Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme kiitivät pois minkä ehtivät.

Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.

Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli, sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin, jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen epätasaisella jäätyneellä pellolla.

Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa, joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.

Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat haukkumisia.

Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun. Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä, milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan, jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.

Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli, aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat niveleet.

Kello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen metsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi. Sakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan metsään kokoontuneitten keskelle.

Jeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan ilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan salaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois kokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta olisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että laskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä siihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi siiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.

Kaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi kivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä olisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä huomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He kaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa silmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen Sakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu pallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.

Hämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua harmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset ryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla siintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja lapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä tuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan satojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä hiljaisia ääniä.

Herra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin, koetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli tiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas lähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa painavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta ainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo houkkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin nauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta rakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi alottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen antautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt lohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän hiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä äänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.

VII.

Kokous oli määrätty Plan des Dames'illa, mistä puut oli vasta hakattu pois. Tämä metsäpolku kulki loivasti suurten pyökkipuitten reunustamana. Metsän jättiläisiä makasi vielä maassa, mutta toisella puolen kohosi jo sahattu pölkkykasa. Pakkanen yhä kiihtyi ja jäätynyt sammal narisi jalkojen alla. Oli jo aivan pimeä ja suuret oksat kuvastuivat harmaata taivasta kohti, missä täysikuu jo alkoi nousta.

Kokouspaikalle oli kokoontunut lähes kolme tuhatta kivihiilenkaivajaa, suuri työläisjoukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka vaelsivat edes takaisin metsän siimeksessä. Pidätettyjen äänien kumea kohina muistutti tuulen huminaa äänettömässä metsässä.

Metsäpolun yläpäässä seisoivat Etienne, Maheu ja Rasseneur. Heidän kesken oli syntynyt väittely ja heidän vihaiset äänensä kaikuivat äreästi yli joukon murinan. Heitä ympäröivät miehet kuuntelivat. Levaque puristi nyrkkiään. Pierron kääntyi selin levottomana, koska hänen tällä kertaa ei ollut onnistunut enää kuumeen tähden jäämään pois. Siinä seisoivat myös ukko Bonnemort ja vanha Mouque syviin mietelmiin vaipuneina. Ja taaempana seisoi Sakarias, Mouquet ja heidän toverinsa, jotka olivat saapuneet kokoukseen tehdäkseen tovereista pilkkaa. Naiset taas olivat hartaan ja vakavan näköisiä kuin kirkossa. Maheun vaimo pudisti ääneti päätään kuullessaan Levaquen kirouksia. Philomene oli kylmän tullessa taas saanut keuhkokatarrin ja yski. Ainoastaan Mouquette nauroi iloisesti, sillä häntä huvitti kuulla, miten la Brule haukkui tytärtään siitä että tämä ajoi äitinsä pois kotoa voidakseen syödä kyllikseen kaniinin paistia, -- senkin katala tiainen, joka myö itsensä ja elää rennosti, koska mies on kehno raukka. Jeanlin oli kiivennyt hirsipinolle ja vetänyt sinne perässään Lydian ja Bebert'in ja nyt istuivat he kolmisin korkealla kaikkien muitten yläpuolella.

Rasseneur oli alkanut väittelyn vaatiessaan, että oli alettava puheenjohtajan ja kirjurin vaaleista. Häntä raivostutti hänen tappionsa Ilossa ja hän oli päättänyt kostaa ollen vakuutettu siitä, että hän voisi voittaa takarisin entisen valtansa, kun esiintyy itse työmiesten eikä heidän edustajiensa eteen. Etienne oli kiihkoissaan tuosta, sillä hänen mielestään oli järjetöntä valita toimihenkilöitä täällä metsässä.

Kun hän huomasi, että väittely ei vie mihinkään tulokseen, päätti hän katkaista sen yhdellä iskulla. Hän hyppäsi äkkiä kannolle ja huusi lujalla äänellä:

-- Toverit! Toverit!

Äänten kumina hiljeni vähitellen kuollen pois kuin syvä huokaus, sill'aikaa kuin Maheu koetti tyynnyttää Rasseneuria. Etienne jatkoi:

-- Toverit! Meidän ei sallita puhua, meidän kimppuumme lähetetään santarmeja, ikäänkuin me olisimme ryöväreitä. Mutta jos niin on, niin puhukaamme täällä. Täällä me olemme vapaat, täällä me olemme kotona, täällä ei kukaan voi estää meitä puhumasta yhtä vähän kuin metsän petoja ja lintuja.

Vastaukseksi nousi myrskynä huutoja ja kirkuntaa.

-- Niin, niin, metsä on meidän... täällä voimme puhua... Puhu!

Hetkisen seisoi Etienne hiljaa kannolla. Kuu oli vielä matalalla taivaanrannalla valaisten ainoastaan puun latvoja. Joukko seisoi tummana massana, jonka yli Etienne kohosi liikkumattomana varjona.

Sitten kohotti hän hitaasti kätensä ja alkoi puhua. Mutta nyt ei hänen äänensä enää kaikunut kiihkeänä kutsuna, vaan hän puhui tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin tekisi tiliä väkijoukolle. Hän lausui saman puheen, minkä poliisikomisarius oli estänyt hänen lausumasta Ilossa. Hän alkoi yleiskatsauksesta lakkoon, jolloin hän pyrki olemaan niin kaunopuhelias kuin suinkin tuoden esiin pelkkiä tosiseikkoja. Mainitsi, että hän itse oli lakkoa vastaan eivätkä kivihiilenkaivajat myöskään tahtoneet lakkoa, mutta yhtiö oli sen aikaansaanut uudella palkkajärjestelmällään. Sitten mainitsi hän edustajien ensimäisen käynnin tirehtöörin luona. Siihen aikaan hallinto ei uskonut heitä, mutta myöhemmin, kun jo oli liian myöhää, myönsi se virheensä ja lupasi antavansa takaisin kaksi centimea, jotka se oli tahtonut varastaa heiltä. Siirtyen nykyoloihin todisti hän numeroilla, että säästökassa oli tyhjä, teki selvää, mihin lähetetty avustus oli käytetty ja ohimennen sanoi muutaman sanan Internationalesta Pluchart'in sekä muitten puolustukseksi. He olivat maailman valloittamishommissa eivätkä siis voineet tehdä enempää heidän hyväkseen. Asema kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi, yhtiö uhkasi erottaa kaikki työstä ja värvätä uusia työmiehiä Belgiasta. Sitä paitsi pelotti se arkoja ja oli saanut muutamia työmiehiä ryhtymään työhön. Hän puhui yksitoikkoisella kumealla äänellä painostaakseen noita huonoja uutisia, nälän voittoa, masentunutta rohkeutta ja taistelua, joka käy ylivoimaiseksi. Ja hän lopetti äkkiä korottamatta ääntään.

-- Tällaisissa oloissa, toverit, täytyy meidän tänään tehdä ratkaiseva päätös. Tahdotteko jatkaa lakkoa? Ja siinä tapauksessa mitä ajattelette tehdä voittaaksenne yhtiön?

Syntyi syvä hiljaisuus. Nuo synkät sanat olivat masentaneet joukon. Kuului ainoastaan huokauksia pimeydestä.

Mutta Etienne alkoi taas puhua ja nyt kaikui hänen äänensä toisessa äänilajissa. Nyt ei hän enää ollut yhdistyksen sihteeri vaan kansan johtaja, totuuden apostoli.

Olisiko heidän joukossaan todellakin sellaisia, jotka tahtoisivat rikkoa sanansa? Kuinka? Oliko nyt kuukauden ajan kärsitty turhaan, pitäisikö palata kaivoksiin nöyrtyneenä ja taas alkaisi sama kurjuus. Eikö sitten ole parempi kuolla heti yrittäessään lopettaa kapitalin vallan, joka pakottaa työläisiä kärsimään nälkää? Hän kertoi kivihiilenkaivajain sietämättömästä tilasta, sillä he yksin kantoivat liikepulien kauheita seurauksia. Niin pian kuin työnantajan tulot alenevat, ovat työläiset pakotetut näkemään nälkää. Ei, mahdotonta on hyväksyä uusi maksutapa, sillä se on vain epäsuora palkan alennus; jokaiselta työmieheltä yhtiö varastaa tunnin työn päivässä. Mutta riittää, jo on aika käsissä, jolloin työmiehet on saatettu äärimmäisyyteen ja jolloin he itse hankkivat itselleen oikeuden.

Hän pysähtyi kädet koholla taivasta kohti.

Sana "oikeus" puistatti joukkoa, se lainehti ja ratkesi kättentaputuksiin.

-- Oikeutta! oikeutta! Aika on tullut!

Etienne innostui yhä enemmän. Häneltä puuttui Rasseneurin taito puhua pitkälti, häneltä puuttuu usein sanoja ja vaivoin sommitteli hän lauseita, mutta hän teki eleitä käsin ikäänkuin työntäisi niitä olalla. Tällaisina hetkinä löysi hän voimakkaita kuvaannollisia ilmaisumuotoja, jotka vaikuttivat kuulijoihin. Kaikki hänen liikkeensä olivat työmies-murtajan liikkeitä, hän puristi kyynärpäänsä kylkeen ja sitten äkkiä ojensi käden eteen voimakkaaseen nyrkkiin puristettuna, samaan aikaan kurottaen kaulaansa ikäänkuin tahtoen purasta jotakuta.

-- Palkkajärjestelmä on orjuuden uusi muoto, jatkoi hän helisevällä äänellä. -- Kaivosten täytyy kuulua kivihiilenkaivajille, kuten meren kalastajille ja maan talonpojille... Kuulkaa! kaivokset kuuluvat teille, kaikille, jotka jo vuosisatoja olette maksaneet sen verellänne ja hiellänne!

Hän sotkeutui pelkäämättä selittämään oikeudenkäsityksiä ja erikoisia lakeja kaivoksista, joista asioista ei hän itsekään ollut oikein selvillä. Maan syvyyksien samoinkuin itse maankin täytyy kuulua kansalle. Yhtiöt omistivat ne väärien etuoikeuksien nojalla, minkä lisäksi Montsou'hun nähden heillä oli aivan laittomia sopimuksia entisten tilanomistajain kanssa. Kivihiilenkaivajain täytyi palauttaa itselleen omaisuutensa, -- ja hän viittasi kädellään yli tasangon metsän toisella puolen. Samassa silmänräpäyksessä nousi kuu puitten takaa ja loi valoa puhujaan. Kun joukko näki hänet siten valaistuna ja ojennetuin käsin jakavan heille rikkauksia, alkoi se taas ihastuksissaan taputtaa.

-- Hyvä, hyvä! Oikein!

Etienne siirtyi nyt puhumaan lempiaiheistaan työvälineitten siirtämisestä yhteisomistukseen, jota hän toisti useamman kerran, sillä yksin nuo oudot sanat miellyttivät häntä. Hänen ensimäinen perustelunsa oli se, että vapaus on saavutettavissa ainoastaan nykyisen valtiomuodon hävittämisen kautta. Sitten kun kansa saa vallan käsiinsä, alkavat uudistukset. Silloin palataan alkuperäiseen kantaan, nykyisen orjuutetun perheen sijalle tulee tasa-arvoisten ihmisten vapaa perhe, tulee vallitsemaan täydellinen kansallinen, valtiollinen ja taloudellinen tasa-arvo. Yksilön vapaus tulee turvatuksi tuotantovälineitten yhteisomistuksesta ja vihdoin kaikki tulevat saamaan ilmaisen opetuksen.

Siten tulee vanha lahonut yhteiskunta uudistetuksi juuriaan myöten. Hän hyökkäsi myös avioliittoon ja perintölakiin, määräsi jokaisen omaisuuden, kumosi kerrassaan koko rakennuksen, joka oli perustettu vääryydelle, yhdellä käden käänteellä kuten heinämies viikatteella niitti ruohon pellolla. Ja sitten toisella kädellä alkoi hän rakentaa tulevan ihmiskunnan rakennuksen, joka perustuu oikeuteen ja kohoo korkealle kahdennenkymmenennen vuosisadan ruskossa. Tässä aivojen ponnistuksessa kieltäytyi jo järki toiminnasta ja jälellä oli kiihkoilijan usko. Kaikki vastaväitteet, jotka terve järki oli asettanut, katosivat eikä mikään ollut helpompaa kuin tuon uuden maailman luominen. Kaikki oli jo edeltäpäin määrätty, hän puhui siitä ikäänkuin koneesta, jonka voi panna pystyyn parissa tunnissa, eikä tuli eikä veri voineet pysäyttää häntä.

-- Meidän vuoromme on tullut, huusi hän innon valtaamana, -- valta ja rikkaus on kuuluva meille!

Yleisen riemastuksen hyväksymishuuto keskeytti hänet. Täysikuu valaisi nyt koko metsäpolun, valaisten tuon joukkomeren, joka täytti sen aina puitten runkojen väliin. Kasvot hehkuivat innostusta, silmät välkkyivät, suut ammottivat, koko tuo nälkäinen joukko, miehet, naiset ja lapset olivat valmiit heti hyökkäämään vallatakseen kaikki ne rikkaudet, jotka siltä olivat vääryydellä ryöstetyt. He eivät tunteneet pakkasta, tuo tulinen puhe oli lämmittänyt heidät. Heitä innostutti toivo totuuden pikaisesta voitosta. Mikä ihmeellinen unelma! Päästä herroiksi, lakata kärsimästä ja saavuttaa vihdoinkin nautintoa!

-- Niin juuri, peeveli! Nyt on meidän vuoromme. Alas sortajat!

Kaikista eniten olivat naiset huumaantuneet. Maheun vaimo oli aivan kadottanut tavallisen tyyneytensä, Levaquen vaimo kiljui, la Brule pudisti laihoja käsiään ilmassa, Philomene huusi niin että ratkesi yskimään ja Mouquette ihastuksissaan ei voinut pidättäytyä, vaan huusi puhujalle helliä sanoja. Miehet olivat myös innostuneet, Maheu päästeli vihaa pursuvia huudahduksia, Levaque'en suu kävi lakkaamatta, Sakariaskin ja Mouquet olivat ihmeissään, että mies voi puhua noin kauan ottamatta välillä yhtään olutkulausta. Ainoastaan Pierron vapisi. Mutta eniten melusi Jeanlin hirsipinolla. Hän hyppi, huusi kiihottaen Bebert'ia ja Lydiaa ja heilutti koria, niissä onneton Puola vikisi.

Suosionosotukset alkoivat taasen. Etienne nautti vaikutusvallastaan. Hänellä oli valta noitten kolmen tuhannen hengen yli, joilla sydän alkoi nopeammin sykkiä yhdestä hänen sanastaan. Ainoastaan Rasseneur kohautti olkapäitään halveksivasti ja vihasesti.

-- Anna toki minun puhua! huusi hän Etiennelle.

Tämä hypähti kannolta.

-- Puhu, saa nähdä haluavatko he kuulla sinua.