Part 16

Tuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo istui sen viereen imettäen Estelleä.

Kun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;

-- No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?

Etienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:

-- En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy. Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen lopuksi täytyy meidän voittaa.

Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on oikeassa.

-- Ah, huudahti Etienne, -- tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki nuo yhtiön verenimijät!

-- Ei, ei, vastasi vaimo, -- ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa. Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia... Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.

Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin, niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.

Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää. Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli pitänyt silloin kestää.

-- Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, -- eikä leivänkannikkaa ja kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet kuolla kupsahtelivat.

Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, -- huoneeseen astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti hän matkalla valmistetun lauseen.

-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. -- Minä en tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!

-- Äiti, sai Katarina sanotuksi, -- tässä on kahvia... ja sokeria... Lapsille... Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.

Hän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni panna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki työtä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt tuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä aseettomaksi.

-- Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut elatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.

Ja hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli karttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja jättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin tytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta sellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty kotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu vaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.

-- Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?

Katarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha ruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:

-- Jos se riippuisi yksin minusta... minä en sitä tarvitse... Se on hän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua voimakkaampi... Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää voi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä? Pitäähän hänen naida minut.

Katarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö ainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on heidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen väkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi hänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän oli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin Etiennen nähden.

Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä, oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.

-- Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. -- Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin sinulle aika läimäyksen.

Olisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa silmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää kumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi huoneeseen kuin villipeto.

-- Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että sinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä lisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun rahoillani!

Maheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet liikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla eleellä ovea.

-- Mene ulos, perhana!

Katarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun vaimoon.

-- Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun tytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.

Hän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta ulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu paikkaansa.

-- Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle kauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!

Etiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää Katarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa meteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet seisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja kauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti siltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.

-- Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, -- kyllä minä sinulle annan.

-- Koetappa! vastasi Chaval.

Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.

-- Sellainen sika! -- huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni. Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.

-- Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta... Mutta viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, -- lausui Maheun vaimo.

Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä silmiin.

-- Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota... Minä eläissäni olen ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan, miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?

-- Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.

Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan Estellen makaamaan kahdelle tuolille.

Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan, miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin, hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.

Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä. Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.

Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat liittyisivät kansainväliseen liittoon.

IV.

Kokous oli päätetty pitää "Ilossa" leski Desirin luona seuraavana torstaina kello 2 päivällä. Leski oli hyvin kuohuksissaan niistä hävyttömyyksistä, joita tehtiin hänen lapsilleen -- kivihiilenkaivajille, ja hän pursui vihaa etenkin siitä saakka, kun hänen kapakkansa alkoi käydä yhä tyhjemmäksi. Ei vielä milloinkaan oltu juotu niin vähän kuin tämän lakon aikana. Juopot sulkeutuivat kotiinsa, jotteivät häiritsisi yleistä päätöstä. Montsou'ssa, missä tavallisesti kihisi väkeä, oli nyt kuollutta ja tyhjää. Olut ei enää virrannut kapakkojen kynnyksien yli, vaan kaikki ojat olivat kuivillaan. Kaikissa kapakoissa näkyi ainoastaan tarjoilijain kalpeat kasvot heidän turhaan odottaessa vieraita. Ainoastaan Saint-Eloi'ssa, missä kaivosvoudit söivät, täytettiin joskus tuoppeja. Vulkanissakin oli hiljaista ja sen naiset istuivat toimettomina halullisten puutteesta, vaikkakin he olivat valmiit laskemaan hintansa kymmenestä viiteen sou'hun vaikeitten aikojen tähden.

-- Piru vieköön! huusi leski Desir. -- Santarmit ovat syynä kaikkeen!

Hänen mielestään olivat kaikki päälliköt ja isännät santarmeja ja hän kutsui tällä nimellä kaikkia kansan vihollisia. Hän suostui mielihyvällä Etiennen ehdotukseen. Koko hänen talonsa oli kivihiilenkaivajain palveluksessa ja hän oli valmis itse lähettämään kutsukirjeitä, jos laki sen vaatii.

Seuraavana päivänä toi Etienne hänelle koko pinkan kirjeitä allekirjoitettavaksi. Kutsukirjeet lähetettiin sitten kaikkien kaivoksien edustajille ja työmiehille, joihin voitiin luottaa. Kokouksen tarkoituksena mainittiin olevan kysymyksen lakon jatkamisesta, mutta todellisuudessa odotettiin Pluchart'ia, jonka piti puheellaan vaikuttaa, että työmiehet liittyisivät Internationaleen.

Tuorstai-aamulla oli Etienne hyvin levoton, sillä hänen entinen työmestarinsa ei saapunut, vaikka oli sähkösanomassaan luvannut tulla keskiviikko-illalla. Mitä se merkitsi? Hän pelkäsi pahoin, ettei hän ehtisi puhua hänen kanssaan ennen kokousta. Jo kello yhdeksän lähti hän Montsou'hun toivossa, että Pluchart mahdollisesti oli mennyt suoraan sinne poikkeamatta Voreux'hon.

-- Ei, minä en ole nähnyt teidän ystäväänne, sanoi rouva Desir,-- mutta minulla on kaikki valmista.

Hän vei hänet tanssisaliin, joka oli koristettu kuten ennenkin paperikukilla ja kiehkuroilla. Vain soittolavan tilalla oli pöytä ja kolme tuolia nurkassa ja salissa rivittäin seisoi penkkejä.

-- Oivallista, sanoi Etienne.

-- Ja tietäkää, että täällä voitte olla kuin kotona. Huutakaa niin paljon kuin tahdotte. Jos santarmit tulevat, niin eivät ne pääse taloon muutoin kuin ruumiini yli.

Äkkiä sai Etienne hämmästyksekseen nähdä Rasseneurin ja Suvarinin, jotka astuivat saliin. Leski poistui jättäen heidät kolmen kesken Etiennen huudahtaessa:

-- Kas, tekin jo tulette!

Suvarin tuli pelkästä uteliaisuudesta. Hän teki työtä öisin Voreux'issa, koska koneenkäyttäjät eivät olleet yhtyneet lakkoon.

-- Pluchart ei ole vielä tullut, minä olen niin levoton, lausui Etienne.

Kapakoitsija katsoi sivulle ja mutisi hampaittensa välistä:

-- Sitä en ihmettelekään.

-- Kuinka?

-- Jos tahdot tietää, lausui Rasseneur katsoen nyt suoraan Etienneä silmiin, -- niin olen minäkin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt ettei hän tulisi. Niin, sillä minun mielestäni pitäisi meidän hoitaa itse asiamme pyytämättä sivullisten apua.

Etienne kuohahti. Vavisten raivosta ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:

-- Sinä, sinäkö sen teit! Sinä teit sen!

-- Niin, minä sen tein! Vaikka tiedät kyllä, että pidän Pluchart'ia suuressa arvossa. Mutta näetkö, minä en hyväksy teidän aikeitanne. Minä tahdon ainoastaan, että kivihiilenkaivajain elämä tulisi kevyemmäksi. Olen kaksikymmentä vuotta raatanut maan alla ja olen siinä työssä niin hikoillut, että vannoin itselleni koettaa kaikin keinoin hankkia helpotusta onnettomille, jotka siellä nääntyvät, ja olen vakuutettu, ettette te saavuta suunnitelmillanne mitään, tulette vain pahentamaan kivihiilenkaivajain kohtaloa. Kun nälkä pakottaa heidät palaamaan työhön, kepittää yhtiö heidät kuin karkurikoiran... Mutta minä tahdon estää sen, ymmärrätkö?

Hän korotti äänensä ja seisoi Etiennen edessä hajasäärin voitokkaana. Näissä sanoissa kuvastui koko Rasseneurin luonne, tuon järkevän ja kärsivällisen miehen luonne. Miten tyhmää ajatella, että yhdellä iskulla voisi muuttaa koko maailma ja asettaa työmiehet isäntien tilalle! Siihen tarvitaan tuhansia vuosia. Älköön hänelle puhuttako ihmeistä! Itse hän oli päättänyt vaatia yhtiöltä vähän parempia työehtoja työläisille, jotteivät he sortuisi aivan pysyessään vaatimuksissaan.

Etienne ei keskeyttänyt häntä. Hän ei saanut puhuttua kiihkoltaan. Mutta vihdoin huudahti hän:

-- Perhana! Mitä sinun suonissasi virtaa, verta vaiko vettä?

Hän oli valmis hyökkäämään Rasseneurin kimppuun ja rusikoimaan hänet. Tukahuttaakseen kiukkuaan alkoi hän vihoissaan astua edes takaisin salissa potkien penkkejä tieltään.

-- Sulkekaa edes ovi, huomautti Suvarin. Ei ole tarpeen, että kaikki kuulisivat.

Kun ei kukaan välittänyt hänen huomautuksestaan, sulki hän itse oven ja istui polttamaan savuketta katsoen hymyillen toisiin.

-- Turhaan sinä kiukuttelet, -- lausui Rasseneur, sillä et sinä edistä asiaa. Luulin ensin että sinulla on järkeä päässäsi. Oli kyllä hyvä, että kehoitit työmiehiä pysymään rauhallisina kotona ja käytit yleensä valtaasi pysyttääksesi järjestyksen voimassa. Mutta nyt äkkiä sinä itse tahdot saattaa heidät kiikkiin.

Joka kerran kierrettyään salin ja työnnettyään penkit sivulle palasi Etienne kapakoitsijan luo ja tarttuen hänen olkapäihinsä pudisti häntä kovasti huutaen hänelle vastauksensa päin kasvoja.

-- Perhana sinut vieköön, kyllä minä pysyn tyynenä. Niin, minä olen todellakin vaatinut heiltä hyvää kuria enkä neuvo ketään metelöimään. Mutta niin pitkälle ei saa mennä, että meidät vedettäisiin nenästä. Hyvähän sinun on, kun osaat pysyä kylmänä. Mutta minusta tuntuu toisinaan, että olen menettämäisilläni järkeni.

Se oli myös tunnustus hänen puoleltaan. Hän pilkkasi uskoaan siihen, että pian koituisi oikeuden valta ja että kaikki ihmiset tulevat veljiksi. Ei auta istua kädet ristissä ja odottaa, kunnes ihmiset ahmivat toinen toisensa kuin sudet. Ei! Täytyy itse toimia, muuten vääryys jää ikuisiksi ajoiksi, rikkaat tulevat aina juomaan köyhien verta. Eikä hän voinut suoda itselleen anteeksi sitä, että hän alussa oli kyllin tyhmä vastustaakseen politiikkaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Siihen aikaan ei hän ymmärtänyt mitään, mutta sen jälkeen oli hän lukenut ja oppinut paljon. Nyt oli hänen katsantokantansa kypsynyt, hänellä oli oma järjestelmänsä. Mutta hän ei kehittänyt järjestelmäänsä selvästi ja siinä näkyi mitä erilaatuisimpien teoriojen suuntia, jotka hujan hajan olivat sommitellut yhteen.

Ylimpänä hänen järjestelmässään komeili Karl Marxin aate: pääoma, joka on vieraan työn riistämisen tulos. Työllä on täysi oikeus jopa velvollisuuskin palauttaa itselleen tuo varastettu omaisuus. Käytännössä hän Proudhonin esimerkin mukaan innostui suureen vaihtopankkiin, joka perustettaisiin kaikkien välittäjien sijalle. Sen jälkeen olisi osuusyhdistyksiä, jotka olisi rakennettu Lassallen suunnitelman mukaan ja nauttisivat valtion kannatusta. Heidän täytyisi vähitellen muuttaa koko maapallo yhdeksi teollisuuskaupungiksi. Näitä yhdistyksiä hän kantoi mielessään pitkän aikaa, mutta sitten hän pettyi ja pelästyi valvonnan vaikeutta. Viimeisiin aikoihin hän innostui joukkotuotantoon vaatien, että kaikki tuotantovälineet olisivat yhteistä omaisuutta. Mutta kaikki tuo oli vielä hyvin epämääräistä. Hän ei tietänyt, miten toteuttaisi tuon uuden aatteen, sillä häntä pidätti tunteet ja järki äärimmäisistä keinoista, joihin lakkolaiset ryhtyvät. Hän rajoittui vain vaatiakseen hallitusvallan valtaamista. Ja sitten saataisiin nähdä.

-- Mikä sinun on tullut? jatkoi hän. -- Miksi sinä äkkiä olet mennyt porvarien puolelle? Olethan itse puhunut, että täytyy kerran puhjeta!

Rasseneur punastui vähän.

-- Niin olen. Ja jos tuo tapahtuu, niin saat nähdä, etten minä jää toisista jälelle. Mutta minä en tahdo liittyä niihin, jotka tahtovat saada toisten päät pyörälle hankkiakseen siitä itselleen aseman.

Tällä hetkellä Etienne puolestaan punastui. He lakkasivat kerrassaan huutamasta, heissä äkkiä heräsi vanha kilpailukiihko ja sanat kaikuivat vihasesti ja pisteliäästä. Juuri tuo kilpailukiihko pakotti kummankin menemään pitemmälle kuin hän olisi tahtonutkaan, toinen kallistui vallankumoukselliselle tielle, toinen pakosta puolusti liikanaista varovaisuutta. Suvarin kuunteli heitä kasvoissa ylenkatseellinen ilme. Hän itse kuului ihmisiin, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa uhraamaan henkensä vaatimatta palkaksi edes marttyyrin mainetta.

-- Mitä tarkoitat? Minuako? kysyi Etienne. Oletko kateellinen?

-- Kateellinenko? vastasi Rasseneur, -- Mistä syystä? Enhän minä pidä itseäni suurena miehenä enkä ajattele liitto-osaston perustamista Montsou'hun tullakseni sen sihteeriksi.

Toinen tahtoi keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut, vaan jatkoi:

-- Tunnustapa suoraan, että viisi sinä välität kansainvälisestä liitosta, sinä ajattelet vain sitä, että pääsisit meidän johtajaksemme ja voisit olla kirjevaihdossa kuuluisan pohjoisen liittoneuvoston kanssa.

Syntyi äänettömyys, Vihdoin Etienne alkoi puhua koettaen voittaa levottomuuttaan.

-- Se on hyvä... Tähän asti olen luullut, etten tarvitse mistään syyttää itseäni. Neuvottelin aina sinun kanssasi, koska tiesin, että sinä olet taistellut täällä ennen minua. Mutta sinä et kärsi ketään rinnallasi ja siinä tapauksessa minä alan toimia yksin. Ennen kaikkea ilmoitan sinulle, että kokous pidetään kaikesta huolimatta, vaikkei Pluchart'kaan saapuisi ja että toverit liittyvät liittoon vastoin tahtoasi.

-- Oh, kyllähän he voivat liittyä, mutta heidät täytyy pakottaa maksamaan jäsenmaksut.

-- Ei ollenkaan. Kansainvälinen liitto antaa lykkäystä työläisille, jotka ovat lakossa. Me maksamme tulevaisuudessa, mutta nyt liitto sensijaan tulee avuksemme.

Nyt Rasseneur kuohahti.

-- Vai niin... No, saadaanpa nähdä. Olenhan minäkin kutsuttu kokoukseesi ja tulen käyttämään puhevuoroa. Minä en salli sinun saattamaan tovereitten päät pyörälle, minä aion selittää heille, mikä on heille tosihyödyksi. Saadaan nähdä, ketä he seuraavat, minuako, jonka he tuntevat jo kolmekymmentä vuotta, vai sinua, joka vuoden aikana olet kääntänyt kaikki nurin. Taistelkaamme, katsokaamme, ken voittaa!

Ja hän meni ulos paiskaten oven kiinni.

Suvarin istui edelleenkin yhtä levollisena polttaen savukkeitaan. Etienne astuskeli kauan huoneessa, sitten alkoi hän keventää sydäntään. Olisiko se hänen syynsä, jos toverit pitäisivät tuota lihavaa laiskuria häntä parempana. Hän puolustautui syytöstä vastaan, että hän muka etsi mainetta. Ei hän tietänyt itsekään, miten hän oli saavuttanut kylän luottamuksen ja yleensä vaikutusvallan, mikä hänellä tällä hetkellä on. Häntä harmitti syytös, että hän muka kiihoittaa tovereita henkilökohtaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi.

Äkkiä pysähtyi hän Suvarinin eteen ja huudahti:

-- Tiedätkö, jos minun tähteni tulisi vuotamaan edes yksi verenpisara, niin minä pakenisin heti Amerikaan.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään ja hymähti taas.

-- Oh, mitä siitä? vastasi hän. -- Maa tarvitsee verta.

-- Kuule, sanoi Etienne hetken kuluttua, -- mitä sinä tekisit minun sijassani? Enkö minä ole oikeassa tahtoessani toimia?... Eikö ole järkevintä meidän puoleltamme yhtyä tuohon liittoon?

-- Pelkkiä tyhmyyksiä, vastasi Suvarin. -- Vaikka voisihan sitä tehdä parempaa odotellessa. Muutoin tulee Internationale pian menemään eteenpäin. Hän on ryhtynyt siihen käsiksi.

-- Kuka?

-- Hän!

Suvarin lausui tämän puoliääneen kiihkeästi heittäen katseen itään. Hän tarkoitti mestaria, Bakuninia.

-- Hän yksin voi antaa tarpeellisen sysäyksen, mutta kaikki sinun oppineet "kehitysoppineen" ovat pelkureita... Kolmen vuoden kuluessa on Internationale hänen johtonsa alla musertava vanhan maailman.

Etienne kuunteli tarkoin. Hänen teki mieli tietää kaikki, oppia tuntemaan tuonkin hävityksen teorian, josta koneenkäyttäjä tavallisesti puhui vain katkonaisin sanoin, ikäänkuin hän pitäisi tiedot omana salaisuutenaan.

-- Mutta selitähän toki! Mikä on teidän tarkoituksenne?

-- Hävittää kaikki. Jottei enää olisi kansallisuuksia, hallituksia, omaisuutta, ei jumalaa eikä uskontoa.

-- Sen ymmärrän. Mutta mihin se johtaa?

-- Alkuperäiseen muodottomaan kommuniin, uuteen maailmaan, kaiken uudistamiseen.

-- Ja millä keinoin te aiotte saavuttaa sen?

-- Tulella, miekalla ja myrkyllä. Ryöväri -- se on todellinen sankari, kansan kostaja, oikea vallankumouksellinen, joka ei toimi kirjoista luettujen fraasien mukaan. Täytyy panna toimeen koko joukko hirvittäviä murhayrityksiä, jotta vallassaolijat pelästyisivät ja kansa heräisi.

Tätä puhuessa Suvarin kävi pelottavaksi; hän kohosi tuoliltaan, silmissä paloi kiihkon tuli ja kädet puristivat pöydän kulmaa.