Chapter 7

Ei Sophrosyne nyt enempää voi itseänsä pidättää, hän kaislain kätköstä syöksähtää, on hulluksi tulla aivan; hän tarttuvi kätehen sulhaisen, tätä silmihin katsoo rukoillen, näin virkkavi halki kyynelten nyt vankina surun ja vaivan:

»Äl' lähde Khimairan kiistahan, sua vaikka, raukka, ma rakastan se tahto on taaton ankaran, ei koskaan, koskaan minun! Jos hirviön voittais voimasi, se oisi suurin onneni, mut murhe mulla ois suurempi, jos surma kohtais sinun.»

Ja syvään huokaa synkkä mies, jota paatinen painaa jumalten ies, mut rinnassa liekki lemmen lies vain taruja, taistoja varten: »Pois luotani, immyt puhtoinen, sua että erheessä surmais en, en syöksyisi syyhyn uutehen ja valtahan Raivotarten!»

Tuo vastaa neitsyt valkea, kuin kuoleman kukka kalpea, kuin vainaja syytön, soutava päin ijäisyyden rantaa: »Mun onneni moinen kuolo ois, en siks sun luotasi lähde pois, mut ettet multa sa kuolla vois, voit mulle sa surman antaa.»

Mies katsovi häntä miettien: tuo lie siis liekkiä rakkauden, sen kaikuja kultakantelen, mi kätkevi kuolottomuuden? Sävelsoiton tuon jos särkisin, salat ehkä ilmi ma saisinkin joit' etsin haavehin hehkuvin ma äyräiltä ikuisuuden.

Hän vastaa: »Ah, kaunis kassapää! Khimairako noin sua säikyttää? Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää, hänen hurmeensa pilviin purskaa. Mut muista, kun saapuvaks mun näät, sull' eessä on itsellä Hymen ja häät, on lemmen leimut ja myrskysäät, jotk' onnesi lauhan murskaa!»

Tuo helkähti itku impyen kuin joiku kuolevan joutsenen, kuin sointu särkyvän soittimen tai kilven, mi saanut on vamman: »Äl' lähde Khimairan kiistahan! Sua liioin, raukka, ma rakastan, saat ruumiini kainon, kukkivan ja sieluni kukkivamman.»

Jo pilvehen peittyy kalvas kuu, hääruusut poskien ruskottuu, käsi kättä kohtaa ja suuta suu, pyhä hetki on Hymenin taian! Niin kuolematonten kuoro soi: »Se lempi, min Salliman tahto loi vain tähtien heimona heiliä voi, ei lie se liljoja Gaian.»

Ja tahdosta valtojen taivaisten nyt rannalle neien rakkauden nous virpi korkea viisauden ja kauneuden hyveen kainon; ken siitä oksan otti hän löys keinot kestää elämän, löys lohdut sydämen kärsivän sai sielulleen tasapainon.

KHIMAIRA.

Sill' aikaa sankari karkaa pois, kuin jäljissä ois koko kauhujen kansa vankka, hän ratsuin vaahtisin ratsastaa, vaka vaappuvi maa, tult' iskevi ilma sankka, ja vaikka hän piukoo pilvihin, lyö kuitenkin hänt' tuntonsa raippa rankka.

Jo eessänsä aukee Hornan suu, hepo kauhistuu: »Nyt, ystävä, mielesi malta! Ketä kerran tuimivi tunnon syy, hän synkistyy, niin säännyt on Salliman valta; vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo, ei rauhaa suo tää rankaisun ankaran alta.»

Mut hurjana huutaa Bellerophon: »Kenen kohtalo on näin kytkenyt kiinni Khimairaan, jos hän sitä välttää, hän väärään käy, polun päätä ei näy, hän hoippuvi harhaan ja hairaan, mut jos pedon voittaa, hän toipua voi taas toiseksi, oi, saa terveeksi sielunsa sairaan.»

Hän syöksevi Hornan kuiluhun, pedon kohtaa, kun tää nälkäänsä ärjyen yöhön on lähdössä saalista samoamaan yli metsän ja maan, joka-yöllisehen tuhotyöhön; hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt hepomieheen nyt se ampautuu asevyöhön.

Kuin leijona kohta hän karjahtaa: »Hyvä saalis, haa! Tulit kanssani kamppaelulle. Väkivaltaani nousitko vastahan? Sua varoitan! Olen turmion tuoja ma sulle. Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon: väkevämmän on ens isku, se kuuluu mulle!»

Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen, toki eelle sen uron ehtivi raikuva rauta, tuli tutkaimesta sen leimuaa, pedon tavoittaa, ei enää voima sen auta, alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää; näin päättyvi tää, oli Horna hirviön hauta.

Ah, ei! Pian hahmossa huikean pukin puskevan se sankarin kimppuun täyttää, on leveä, luiseva otsa sen kuin tuhmuuden, kaikk' iskut se kestävän näyttää, se sokkona eespäin ryntää kuin yhä voimistuin, se sarvea kymmentä käyttää.

Päin häntä on voimaton Bellerophon: hepo pelvoton toki tuohonkin keinon tiesi: hän taapäin kääntyy ja potkaisee, peto parkaisee-- hän sai, mitä pukki siesi! »Hyvin potkaistu!» huutaa Bellerophon, »sun kunnia on; hepo taisi, mit' tainnut ei miesi».

Mut muodossa käärmeen kähisevän pedon kuulee hän jo purskuvan kuoloa, turmaa, kuin kaikki henget nyt häijyyden ois suussa sen, kuin kaikki ne suitsuis surmaa; toki peljästy tuosta ei Bellerophon, hän voitokas on, hänet taistelon touhu jo hurmaa.

Hän laulavi: »Viihtynyt milloinkaan en päällä maan niin hyvin kuin keskellä vimman; kun näin minä vastaani kiiltävän vihan viiltävän, tulet tuikkivat kiron ja kimman, taas sain minä sieluni nuoruuden, sydänsuoruuden ja urhouden uhmaavimman.»

Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään; mut myrkkyään kyy ehti jo kyllin valaa: uron eessä nyt nainen on suloinen, uros huomaa sen, hän naista jo lempii salaa, hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo, joit' tarjoo tuo-- sydän hällä ja pää jo palaa.

KIUSAUS.

Ja nainen virkkavi naurusuin: »Minun nimeni soipa on Phryne. Kuten huomaat silmin sa huikaistuin, olen sorjempi Sophrosyne; olen aistien hurma ja armaus. elon pimeän valtoja vastaan, kun painavi päivien harmaus, yö, kuolema liioin lastaan.

Olen vaistojen virta ja välke veen, olen viettien vienous hellä; mitä haavoitti taisto, sen terveeks teen ma hetkien hempeydellä. Olen tuokio kiitävän tunnelman, kisan kultaisen kirjava perho, kuin morsiushuntu ma huiskahdan, olen ijäisen ilmiöverho.

Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet, olet herjannut, hävennyt mua, minä eelläsi tanhusin elosi tiet, minä kutsuin ja kiehdoin sua; sinä peitit mun syömesi syvyyteen, minä kuplana kultaisna nousin, sinä heitit mun huolehen ijäiseen, elonriemuna esiin ma sousin.

Mua turhaan sa väistelet, välttelet, olen, kaunis, ma kaikkialla, mut sentään sa konsana saavuta et mua varsalla vaahtoavalla; olen vilkahdus, olen välkähdys, kuva kulkeva elämänpiiris, jumal-hetken juhla ja helkähdys, läpi ilmojen välkkyvä Iris.

Joka syksyn ruusu, mi ruskottaa, joka illan pilvi, mi palaa, mun lempeyttäni leimuaa, mun helmaani sammua halaa, joka meri, mi taivasta heijastelee, joka manner, mi silmääs kohtaa, mun vaippani solkea somistelee, mun hopeavyötäni hohtaa.

Sa luulet mahtavas maailman, kun tunnet sa tahdon ja taiston: nyt tunne--niin sua armastan-- myös vallat vietin ja vaiston! Naiskauneuden, naisrakkauden rajutuulet sun tuntea annan, kunis armoille Moirain ylhäisten sinun sielusi kartena kannan.»

Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois kuin aalloilla valkea vahto, mut oli kuin myötä sen vierinyt ois myös sankarin tarmo ja tahto hänen ruumiinsa rautainen raukeaa, saa sairaus hiipivä sieluun-- hän ratsua raisua kannustaa ja syöksyvi Hornan nieluun.

HORNAN HOVI.

Luo viedään hän Hornan valtiaan, tää tytärtänsä kiittää: »Jo tuonut mont' olet lasta maan, mi täällä nyt sukua siittää, mut tuonut sa konsana tämän et moista, niin uljasta, armasta, aurinkoista.

Vähän meitä hän vielä kuin vierastaa: lie outoa hälle lika! Mut viikon kun täällä hän viettää saa, pian sielultaan hän on sika; hänet syötämme; heitämme sikojen seuraan, hyvän hänestä juotamme juhlateuraan.

Kai ensin hälle sa karkeloit, jos armaakses hänet aiot, hänet sitten hulluksi haltioit, alakärsäksi käännät ja taiot, ja varmaan hän röhkivä meille on monta häävirttä ja kuoroa kuolematonta.

Mut orhinsa korskuvan, ylpeän panen lantakuormien vetoon, siks kuin on vanha ja vaivainen hän ja kepertyy Manan ketoon, näin heistä kun hyötyä, huvia saamme, alamaisia olkoot he mainion maamme.»

Hän viittaa sankarin lähestymään; tään katse ympäri kiitää, Khimairan on vain sulot silmissään, mi permannon palkkeja liitää kuin liehuva liekki, kuin lempivä liha, kuin alaston, armoton, viiltävä viha...

Hänen lanteensa läikkyy ja lainehtii, hänen rintansa nousee ja vaipuu, hänen varpaansa väijyy ja vaaneksii, hänen vartensa kaarena taipuu, kuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu, sen latvassa huultensa hehkuva valmu.

Uros enää ei paikkaa, sen kansaa nää, hän näkee yksin Khimairan, mi Phrynen hahmossa viehättää hänet teille nyt tenhon ja hairan, mut juuri kun silmänsä tulena tuiskii, hän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:

»Mitä arvelet? Eiköhän kannattais tuo kauneus laulua uutta, joka varjohon virtemme vanhat sais, sois aistien kuolottomuutta, ja, kiittäen auvoa kiitävän hetken, ihannois ikirientoa ihmisen retken?»

Uros päätänsä nyökkää. Hän kitaran saa, sen koskee kielihin soipiin, sävel outo Hornassa ouruaa, käy miesten mieliin ja koipiin, soi naisten naurussa, kantapäissä; pian kaikki he hyppii Khimairan häissä.

Hänet saavansa jos ivasaaliikseen oli luullut Hornan väki, heti huomas he herransa erehtyneen: runoniekan he hänessä näki, mi soittanut, laulanut lailla ei sian, vaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.

Hän lauloi, kuink' elon armaus kuin virta vierivä haipuu, jää jälkeen vaan kukan kuihtumus ja murhe ja muisto ja kaipuu, mut sentään on elänyt, laulanut iki, ketä kerran Khimaira on liikkunut liki.

Hän lauloi, kuink' ilot ihmisten ovat laatua, muotoa monta, yks niistä on yksin taivainen, sukukuntaa kuolematonta, on lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo, kun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.

Hän lauloi, kuink' ovat onnelliset, jotk' onnensa omaksi saavat, ei sentään hukkahan huoannehet, joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta, kenen kättä Khimaira on koskenut kerta.

Hän lauloi--laulusta kiihtyen Khimairan kimma nyt laukee, hän heittää huntunsa viimeisen, hänen sylinsä sykkivä aukee, ja kuumemman kuin aron polttava tuuli, saa suudelman hältä nyt sankarin huuli.

Huus huohottaen nyt valtias: »On syntynyt Orpheus uusi! Jos tahdot mun tappaa laulullas, tuki suusi ja korjaa luusi! Mut jos sävelsurmalta säästänet minut, hovirunoilijakseni nimitän sinut.»

Tuo tuumi sankari tuokion, kaks, hänen silmänsä siirtyi Khimairaan: »Ma Hornan jään hovirunoilijaks, teen terveeksi sieluni sairaan, elon entisen toivot ja muistotkin epään, Khimairan kun lempeän vierellä lepään!»

POLYHYMNIA.

Kakskymmentä vuotta jo ollut on Khimairan kahleissa Bellerophon, hän tuskin tuntevi itseään, ei muista entistä elämätään.

Mut lupaustansa ei Runottaret ole unohtaneet, ei pettänehet: kuin muinen, mahti on harmaapään, säen outo on hänen silmissään.

Siks uskoo hän itse vieläkin, ett' on hän heimoa sankarin, ett' istuu hän täällä vain iltikseen, kuin Herakles orjana Omphaleen.

Eik' enää hän huomaa, ett' aistien hän vanki on vallassa vaistojen, jota itse Khimaira jo halveksii, hovi Hornan riemulla tervehtii.

Ties, kuinka ois hänen käynytkään, tarun tähän jo päättyä täytynyt tään, jos säälinyt häntä ei Helikon ois, Polyhymnia vieno ei viitannut pois.

Tuli kerran keskelle juhlien tää hahmossa Hornan neitosen, hänet hurmasi silmin hän syntisin, mut kanssansa tahtoi taivaihin.

Näin lausui: »Lapsesta asti lien ain halannut kukkia taivas-tien, vain sille mun lempeni leimuta voi, ken niistä kiehkuran päähäni toi.

Ja lapsesta saakka jo sankarin näin unessa haavehin hehkuvin, mi vieläi sen seppelen tuoda vois, hän ellei himmennyt, hävinnyt ois.»

Tuon kummana kuulee Bellerophon, se soi kuin kuiluista kohtalon, hän neittä katsoo ja kauhistuu: Polyhymnia onhan se siveä-suu!

Miten keskelle Hornan hovia on tuo joutunut joutsen kuolematon? Hän untako näkee nyt valveillaan? Kuink' astunut taivas on alle maan?

Hän muistavi, kuinka jo vanhastaan oli kiintynyt hän Polyhymniaan, miten rakkain neidoista runouden tuo' hälle ol' immyt ijäinen.

Siks, kuin meren saartavi myrsky-yö, nyt häntä tuska ja häpeä lyö, ja kuin yölongat ukkosen, urat kaartuvat urhon kulmien.

Ja salama pilvestä singahtaa: »Ken arvokas on, hän seppelen saa! Mut miksi et tullut sa ennemmin, kun taistelin, eksyin ja epäilin?

Nyt vain olen uupunut, vanha mies, jota paatinen painaa jumalten ies, jo jäähtynyt henkeni hehku on, lien outo jo uhmaan ja taistelohon.

Mut kun sinut näen taas silmissäin, kun soi sun äänesi helkähtäin, ma nousen taas, sun tahtos teen, tuon sulle taistoni seppeleen.»

Ja niinkuin vuori, kuin harmaa paas, hän kasvoi mittaansa täyteen taas kuin lukinlangat haurahat Khimairan kahlehet kirpoavat.

Hovi Hornan huutaa: »Hän hullu on!» Päälakensa koskee jo laipiohon. Polyhymnian käteen hän hiljaa käy, salin poikki samoo, hänt' enää ei näy.

Kohos korkeuteen Polyhymnia, ei viipynyt sankari Hornassa, hän orhinsa oivan viheltää, pois rientää kuin tuli, kuin tuulispää.

TAHTI-YÖ.

Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen. Alla palavien ikitähtien hepo seisoo ja mies nyt huurteinen Runotarten katsoen kaivoon.

He siinä vaieten seisovat kuin vainajat, kuin patsahat, monet muistaen muistot suloisat, monet toivot, noussehet taivoon.

Ja sankarin tippuu kyyneleet: »On vaienneet kesän kaikki veet, myös Lähtehettäret mykistyneet ja karkelot kauneustaikain. Vain tahto tieni nyt ohjatkoon! Ma valmis oon käyn taisteloon, en enää kuin voittoon vaan tappioon vuoks armasten nuoruus-aikain.»

Mut kylmyys kyynelet jäätävi, surut häätävi, hänet säätävi vain haaveensa hyisimmän urhoksi, jolle outo on onni ja kaipuu. Hän vaipuvi vaivaansa miettimään, hepo vierellään luo tunkee pään, kuin hyytäis hänenkin elämätään, joka hyödyttä tyhjiin haipuu,

Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon: »Miten laita on runon Pegason? Hänet kerran tunsin, hän pelvoton oli kumppani vaaran tiellä. Mut lie jo rampa ja raihnas hän; hän hämärtyvän näki elämän, veti kuormia Hornan hirveän, lie voimansa voipunut siellä.»

Hepo hiljaisesti hirnahtaa: »En ratsastajaa ma toista saa, en rohkeampaa, en raisumpaa, kuin Bellerophon oli ennen. Mut häntä painoi jumalten ies, hän paljon sies, lie mennyt mies, lie kuollutkin jo kukaties hän vuosien pitkien mennen.»

Tult' iskevi silmä sankarin: »Liet sinäkin kuin minäkin, mut kerran sun tavata tahtoisin taas taivaalla, auringon alla. Ne, luulevat, ett' emme jaksane, pilapuhett' on se: me jaksamme! me pilkalla pilkan maksamme tai kuolemme kunnialla.»

Hepo hirnahtaa: »Uros uhmaava! Mitä käsket sa, sen täytän ma, jos tunnenkin, ett' on se kuolema-- toki tautihin ei, ei vaivaan. Se olkohon kuolema vaivaisien! Sun päähän vien ma taivas-tien, niin totta kuin untesi orhi lien ja tahdot sa nähdä taivaan!»

Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen. Käy viiltäen läpi jäsenien kuin jäinen henkäys ijäisen, kuin halla, mi surmaa haaveet. He kumpikin lähtehen veestä juo; on kylmä vuo, värisyttää tuo, he virralle viimeisen katseen luo-- ja lähtevät niinkuin aaveet.

TAIVASRATSASTUS.

Mik' on ilmassa jyske? Mi pilvissä ryske? Mi taivaankannella kauhu? Mies orhilla kiitää, kuin lintu hän liitää, ylt'ympäri liekki ja sauhu. Hän Kuusta jo jatkaa, Mars-tähtehen matkaa, hän tähdestä tähtehen karkaa, on kuin valovyössä hän vyöryisi yössä, ei muistaisi Maaemo-parkaa.

Hän rientää, hän ryntää, kuin aura hän kyntää, kuin Kointähti itse hän koittaa, hepo henkivi tulta, uros kiiltää kuin kulta-- ah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa! Hän laulaa: »En onnen mies ollut, vaan ponnen, en voiton, vaan taiston ja tarmon, jumal-liekkien hulmat myös tunsin ma julmat, en valtoja säälin, en armon!»

Soi taivaalla kumu, käy huiske ja humu, valot suuret ja pienet jo suuttuu: »Ken on hepomiesi? Lie hullu kentiesi?» He itsekin hulluiksi muuttuu. He hyörii, he pyörii, he jäljestä vyörii, hevon harjasta kiinni he rippuu; hepo korskuen karkaa kuin kuoleman sarkaa, taas vainoojat tielle jo tippuu.

Ja sankarin soitto soi lieto ja loitto: »Pian, Juppiter, valtasi vaipuu! Olet ihmisten turma, titaanien surma pian taivahat tahtooni taipuu. Ma heimon nostan, Prometheun kostan, ja valtasi vaipuvan tuhkaan ma pystytän toisen, mun mieleni moisen-- sua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!

Minä Hornasta tulen, kuin tuomio kulen, kuin rankaisuraippa ma laulan! Minut hellänä näki vain hellyyden väki, mut muilta ma katkaisen kaulan. Väkivaltaiset murskaan, mut säästän vanhurskaan, teen kullekin oikeuden mukaan: olen sellainen, miksi kukin uskoo mun, siksi mun voimaani vältä ei kukaan.»

Hän laulaa, hän soittaa, hän syöksee, hän voittaa, jo Helikon hempeä säikkyy; Runotarten jo rukkain väri poskien kukkain kuin kalma jo kalpeena väikkyy; kuin kuolon on kuilun ään' Euterpen huilun: »Menet meistä jo loitolle liian!» Eraton sydän sykkää vain murhetta mykkää, kädet tuskasta vääntyy Thalian.

Mut kuin elon pirtain, kuin kultaisten virtain, Polyhymnian soi sävelhyrsky yli yön valosaarten, ali taivahan kaarten, ei kuin kivun, kyynelten tyrsky, vaan kuin elon vaikeus, kuin haaveiden haikeus, kuin kauneus sankarin murheen, tai kuin suru neion, mi sulhon ja veion isänmaalle on uhrannut urheen.

SANKARILAULU.

Polyhymnia urhouden uskoa laulaa: »Ei maan päällä kahletta, pilvissä paulaa, mitä katkoa voisi ei kauneuden kaipuu, kuin Okeanos, joka nousee ja vaipuu; kuin ylpeä, purppura- purjeinen laiva, niin aaltoja kyntävi sankarin vaiva, veet valtavat, lyijyiset lyö emäpuuta, karit karttaa hän, seuraten päivää ja kuuta, ja vaikk' yli kannenkin karkaa jo vahto, on valkama varma kuin ruorissa tahto.

Ja kuin vähä tähti, mi välkkyvi yössä, on yksilö maailman tuskassa, työssä, hän rientää, hän ryntää, hän sammuu, hän haihtuu, ei Henki, mi maailman mahdiksi vaihtuu, ei parhain, mi etsijän askelet johti, pyhin ei, jota astui ja pyrki hän kohti, vaan kuin valojuova käy kannella taivaan, niin jälkensä jää iki ihmisten vaivaan, jumaloit' yhä juhlien, suuruutta siittäin, viel' uhmassa taivahan valtoja kiittäin.

Näin urhon, mi miekkaa ja kannelta kantain kuin aurinko nous yli maailmanrantain, mi lens yli paikan ja piirin ja rajan, kuin lempi, kuin leimaus, ahtahan ajan, hän, ääretön, rientäjä riemua vailla, hän, määrätön, uhmaaja ukkosen lailla, joka näytti, min ihminen maan päällä mahtoi, maan alla ja taivaalla, koska hän tahtoi: hän suur' oli erheissä, sankari töissä, nyt tähtenä kiitää hän kaikkeuden öissä.

Ma seppeltä hältä, maan lapselta, anoin-- Se tähtien tarhoista poimi! ma sanoin; hänet nähdä mä tahdoin taivaalla kerta, niin totta kuin hän oli sankarin verta, niin totta kuin häntä ma rakastin, raukka; minut säikytti äsken jo orhinsa laukka, ei enää, hän vaikk' ijät kiitäisi tälleen, ei konsana koituisi maan päälle jälleen, hän on mun, hän on mun, minun lempeni vuoksi hän läksi, hän poistui, ei palaa mun luoksi!»

Polyhymnia urhouden uskoa laulaa; hänt' itkien, säälien siskonsa kaulaa, sanan lohtua montai on Melpomenella, vain tanhunsa tenho on Terpsikhorella, sen hurmalla siskon hän huolta nyt lientää; mut laulu, mi taivahan rantoja rientää, vie tähtihin outoihin viestiä uutta, miten kaipasi kuoleva kuolottomuutta, kuink' kuolottomalle hän lempensä antoi ja kuink' iki-immyt kaihonsa kantoi.

MOIRAT.

Mut päältä pilvein Olympon vallat jo katsoo miestä, mi uhmin, ilvein näin välttää tahtovi taivaan iestä; Zeus kulmakarvoin jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa, ja turhaa harvoin Apollon jousi jo joikuu surmaa.

Hän katsoo, kysyy: »Tuon maahan ammunko uskalikon?» Zeus vaiti pysyy. Hän nähnyt on monen haaksirikon. Mut tää on uutta: ei koskaan etsinyt lapsi ajan noin ikuisuutta. Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?

Mut korvissansa nyt Moirain synkkien laulun kuulee Olympon kansa; sen ensin kuoroksi kuolon luulee. Se on niin loitto, niin himmee kuin Manan manner ankee, miss' aamunkoitto ei koskaan nouse, ei ilta lankee.

Vaan virsi varttuu, se soi kuin värttinä suuri vääntyis, se kasvaa, karttuu, kuin langat harmajat laulain ääntyis; jo hyytää harmaus Olympon kukkivan onnen kummut, maan tummuu armaus, inehmoin kuolevat unten ummut.

Näin Moirat: »Meidän on valta, voima ja voitto täällä yli kaikkein teidän maailman lasten, maan alla, päällä, niin ihmisien, vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät, kuin jumalien: Olympon kerran myös kaatuu pylväät.

Ei kestä mikään. On loppu sillä, mill' alkuhetki; käy ijäst' ikään maailmain kiitävä kiertoretki. Sukukunnat kulkee, taivaiset seuraavat Sallimustaan, kunis kaikki sulkee yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.

Mut mahti meill' on tuo kautta kuolonkin kuiluin iki: ken elonteill' on ijäistä pyrkinyt, päässyt liki, hän saa, mit' tahtoi, saa ijäisyyksien ihanuutta, mink' ottaa mahtoi hän hetkein kullasta kuolottuutta.

Me sääli emme: tuon urhon, ken ikitähtiin lähti, me tuomitsemme ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti, ei enää vaivaan, vaan tunteen järjenkin tuollepuolen, valomerkiks taivaan, yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.

Sinis orhiansa siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää Olympon kansa ja ihmisheimojen harput helää; sinis nähkööt sieltä hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan, kunis ihmismieltä tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.

Hän kiitäköhön kuin kylmyys siellä, kuin talven taika: hän liitäköhön ain eemmäs, että ei paikka, aika hänt' enää estä tajusta viisauden taivahaisen: ei kukaan kestä ken hylkää Maan-elon kukkivaisen.»

Soi laulu Moirain, kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa, kuin Hadeen koirain sois haukku, saalista vartoin varmaa; sen kautta saavat salat julmat julki, sen kauhuin kuulee avaruudet aavat; vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.