Chapter 6

Miettii, muistaa pirtin pienen erämaassa yksin aivan, tuumii: »Sinne sairaan vienen, sinne hankihaudan kaivan alle hongan pilvipäisen, alle kuusen kuurakaton, panen päälle ristin jäisen, ristit kahden henkipaton.»

Löytää töllin tyhjän. Raivaa tiensä halki hankivuoren, uksenkin jo ilmi kaivaa, kantaa sisään naisen nuoren, laskee perälautsan päähän; ikkuna on iljankona, lies on kylmä käynyt jäähän, lumipeite permantona.

Etsii tulta, tuluksia; silloin Irja sairas herää, kuulee armaan askelia, raottaa jo silmäterää, haastaa hiljaa: »Missä liemme? Liekö Turunkorva tämä?» Vastaa Hurtta: »Sinne tiemme johti, sen on seinät nämä.»

Hymyy Irja itseksensä: »Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!» Kuivaa Hurtta kyynelensä, puhkee huokaus vain syvä. Silloin kuuluu kopse tieltä, hoippuu sisään Hovin renki, huutaa: »Ryssät ryntää sieltä, vaarassa on Hurtan henki!»

Miettii Hurtta hetken, mitä tehdä tilanteessa tässä. Taistellako? Voishan sitä, ellei oisi sairas lässä, lautsall' lepäis nainen norja, joka voittajille jäisi, oisi vainolaisen orja, ryssän miestä miellyttäisi.

Hurtan hurjat silmät suurtuu, mutta sydän itkee, suree, urat poskipäihin uurtuu, kun hän hammastansa puree: kiljahti hän kerran, sitten kylkirauan kylmän pisti puhki rintain ripeitten; siihen jäi se niinkuin risti.

Tappoi Hurtta kalleimpansa, karjuin talvi-yöhön karkas; mutta kauan kertoi kansa, kuinka korpi kaikki parkas tuota surmaa naisen nuoren erämaassa autiossa, alla kolkon Kotavuoren, kuolon valjun kuutamossa.

KAINUUN HÄVITYS.

Punaisessa pakkasessa, jota uhmaa Ämmän pauhut, kohoo aamun auteressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elost' ihmisien, jotka tuntee tuskan, hallan, illan itkut, päivän hien, enin kuolon kaikkivallan.

Lämpiävät liedet, talot; Kajaanissa noustaan varhain, sytytetään pärevalot, yksin porvaristo parhain vielä vetää siki-unta; toiset porttejaan jo aukoo, tarinoidaan, luodaan lunta-- silloin uni, toimi taukoo.

Herää toiset vuoteissansa: »Miksi hätäkello kaikuu?»-- Toiset rientää huoneistansa: »Mistä melske, huudot raikuu?»-- Kohta kertoo liekinhulmat idän, lännen taivahalta: »Kaupungiss' on ryssät julmat, raivoo raakalaisten valta!»

Koht' on kaikki liekkimerta; kuka ehtii, pyrkii linnaan, kalvat kalskaa, vuotaa verta; päivä koittaa kirkkahinnaan. Mutta hätäkello kaikaa! Kovin ryssät kummeksuvat: »Kellä tääll' on siihen aikaa, vaikka palaa aitat, tuvat?»

Kenpä muistaa Erkki-herran, virkaheiton, viinanjuojan? Sulki tulliportin kerran eestä kruunun sanantuojan, meni virka, arvo hältä; sai hän linnan kellarissa opin oivan elämältä, oivemman kuin juovuksissa.

Päivänvaloon sieltä pääsi, oli Erkki Luojan vanki, sentään porvaristo sääsi: »Itse työllä leipäs hanki!» Tutkittihin, huomattihin hulluks aivan rauhaisaksi, niinpä kirkon tapulihin pantiin kellonsoittajaksi.

Hoiti tointaan vuotta monta Erkki-herra hartahasti, virkavuotta moitteetonta, aina tähän päivään asti; kuuli kumun, huomas humun, tulenlieskat taivahilla, kaikki niinkuin halki sumun, jok' ol' Erkin aatoksilla.

»Maailman on tullut loppu!» tuumi Erkki hätään tähän, »siispä myöskin mull' on hoppu viranhoitoon vireähän. Saattais arkkienkel-kansa itse kirkkotielle tulla, eik' ois ketään vastassansa-- oisi eropassit mulla»

Kiipeää hän tapulihin, kohta vankuu kirkon vaski heräävähän kaupunkihin, missä roihuu ryssän kaski; moni erämiesi salon kuulee kummat äänet, älyy, mist' on suitsu suuren palon; kotiin hiihtää, taakseen pälyy.

Saapuu sana Paltamohon, alkaa kiire, touhu tuolla: »Miss' ois paras paikka, johon mennä, piillä taikka kuolla?» Kautta Kainuun korpimaita vierii viesti kirkonkellon: »Salasaunaan itses laita, rahapennit päähän pellon!»

Mutta Erkki Pehrsson soittaa keskell' liekin, kauhun merta, parastansa panna koittaa virass' ylhäisessä kerta; soittaa Herran tuomiota tälle maalle, maailmalle, jost' ei ennen pääty sota kuin on menty mullan alle.

Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu tuli kaikkeen Kajaanihin, tulikielet kasvaa, karttuu, kiipee kirkkoon, tapulihin, viriää kuin veisuu virren; kuuluu sitten kumma jyske, parsku parren, hilske hirren, palavien puiden ryske.

Putoo kello kumein äänin, mykistyy sen myrskysoitto; mutta autioitun läänin näkee toisen aamun koitto. Kaikkialle kauhun kantaa, palaa pappilat ja talot, puuntaa pitkin taivaanrantaa suuret, synkät tulipalot.

RAUHA.

Sanotaan jo, ett' on rauha; tuot' ei kukaan todeks usko. Kuinka alkais aika lauha, koittais uuden aamun rusko? Sotaa kestänyt on kauan, sukupolven suuren ajan raikunut vain valta rauan. Ken ois sille pannut rajan?

Niinkuin kysyi ennen lapset vanhemmilta: »Mik' on sota?»-- haastelee nyt liinahapset: »Mik' on rauha? Jotain, jota syödä voiko taikka juoda?» Vastaa vaimot kyyneltyvät: »Saattaa rauha senkin tuoda, jos te ootte oikein hyvät.»

Mutta rauha saapuu. Vitkaan niitut, nurmet vihannoivat, aatrat painuu ahoon sitkaan, jälleen karjankellot soivat; vilja nousee, tekee terää, helpehissä heinä kastuu, koko korven kansa herää, rauhan askareille astuu.

Monelta on maammo kuollut, veli viety, sisko poissa, monen taatto nurmen nuollut tasapäiss' on taisteloissa, vaan on joku jäänyt aina tekemähän ensi tulta, liekki naapurilta laina, peninkulmin pengotulta.

Jäip' on vielä viime siemen siittämähän köyhän lasta, eip' on suku Suomenniemen vielä kuollut maailmasta; kohoo kirkot, koulut, palaa Turun teinit, professorit. Kotimaahan tulla halaa korkeat myös konsistorit.

Seisoo ruskoss' uuden aamun Hurtta niinkuin suolla honka, niinkuin varjo haudanhaamun taikka pitkä pilvenlonka; ymmärrä ei elämätä enää uutta, alkavaista, häipynyt on sielunhätä, sure ei hän nuorta naista.

On jo niinkuin nöyräpäinen; ryösti ryssät kaiken hältä, hymy hyytyi hältä jäinen, murtui mieli miettijältä. Jäi vaan Turunkorva. Siellä kaksin kanssa Pirkon asuu, kuulee tiuvut talvitiellä; tukka kasvaa, parta kasuu.

Kovan myös on saanut koston Haerkepaeus, Hurtan appi, syypää koko kansan-noston: saip' on silmin nähdä pappi, kuinka vietiin Venäjälle Hovin valju vaimorukka kanssa lasten pienten; hälle jäi vaan musta muiston kukka.

Niinp' on jälleen kerran kevät, ruoho puussa, rauha maassa, linnunlaulut helisevät, kilkkaa karjankellot haassa. Pajassansa Hurtta takoo niinkuin itse Ilmarinen, säen säihkyy, sauhu sakoo, kauas kuuluu kalkkaminen.

Tuo on Hurtan työ nyt ainoo; on hän oiva pyssyseppä, vaan kun maa ei toista vainoo, virtaa enää miesten leppä, turhaan raukka seppo raataa: pohjan poika keihäskoura hirven hiihtää, karhun kaataa; siks on sota Hurtan houra.

Painuu silloin ukko pajaan, outo ei, vaan vanha tuttu, urho univormun vajaan, yllään repaleinen nuttu, kasvot harmaat niinkuin savi, silmät, joist' ei päivä paista; ja hän vitkaan virkahtavi: »Terveisiä kuninkaista.»

Nousee rautiolle rauan kaukomuisto Nevalaisen, miehen, muuall' olleen kauan, kuninkaalle kuuliaisen; katsoo häneen, kättä hälle tarjoo, lausuu laatuisasti: »Terve tervehyttäjälle! Minne matka? Mistä asti?»

Virkkaa Nevalainen: »Tulen Norjan tuntureilta noilta, ympär' Pohjanlahden kulen kuninkaani pakinoilta.» Suurtuu silmät kysyjältä: »Kohtasit siis valtiaamme? Sanan minkä saatat hältä, sodanko vai rauhan saamme?»

Nevalainen päänsä nostaa: »Kohtasin ma korkeuden, joka voudit väärät kostaa, tuntee Suomen surkeuden. Täss' on suojakirja sula hältä Suomen rahvahalle, josta päättyy kansan pula; puumerkkinsä piirsi alle.»

Ja hän nutun riekaleista suojakirjan kalliin kaivaa, jonka vuoks on saanut seista, juosta, nähdä nälkää, vaivaa. Tuskin tuohon katsoo toinen: _Rex Carolus_ seisoo alla. Aatos uusi, aurinkoinen paistaa Hurtan taivahalla.

»Siispä sodan saamme!» sanoo, »taasen virtaa miesten lepät; talonpoika rauhaa anoo, toista pyytää pyssysepät. Taistoon kuninkaamme tautta! Eespäin eestä Ruotsin rauan! Jälleen maan ja kansan kautta soi: _Vivat Carolus_ kauan!»

Mutta virkkaa vanhus vakaa: »On nyt kuollut kuninkaamme, sentään sanallaan hän takaa talonpoiat meidän maamme.» Painuu Hurtan pää: »Jos kuoli Kaarle kuulu, kaikki kaatui, vallitsee vain leipähuoli, voitto, maine maaksi maatui.»

Nostaa Sipo hattuansa, kuninkaalle kuuliainen. Mutta virkoo uudestansa Hurtan usko uupuvainen: »Kuningas jos kuoli; voipi hyvin Armfelt, armeijamme, vielä sotalaulut soipi, liput voiton liehutamme!»

Virkkaa vanhus kuolon-vakaa: »Saavun armeijasta juuri, joka hangen alla makaa; sortui sotajoukko suuri myrskyyn joulu-yönä kerran, tuiski tuntur-tuuli lunta; sikskuin kuuluu kutsu Herran, siellä nukkuu siki-unta.»

Vait on Hurtta. Hartiansa vain kuin alas jumahtavat, veret kaikoo kasvoiltansa, partahuulet humahtavat: »Vai jo nukkuu sankar-suku!» Kiertyi kylmään hymyyn suunsa, päättyi Hurtan päiväin luku, ampui puhki kulmaluunsa.

**

BELLEROPHON

Runotarina

(1919.)

PEGASOS.

Uron uljahan nimi oli Bellerophon. Hän mies oli muuten moitteheton, mut joutunut vihoihin jumalien jo aikoina armahan lapsuuden: näki aina hän eessänsä tuulentuvat, vain kuolematonten ihannekuvat, hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan, ei sopinut siksi hän muiden mukaan, oli kuin jokin aina ois ollut poissa; ei viihtynyt siks isän, äidin koissa, ei tyytynyt maan hän tyttäriin, hänen tahtonsa paloi taivaisiin, näin harhaili yössä ja päivässä yksin hän vain kera orhinsa ystävyksin.

Pegasos oli orhinsa oivallinen: hepo siivekäs, saalas Medusan sen, min kaamein joukossa Kauhutarten oli katse ihmisen vaivaa varten; kun Perseus hakkasi häneltä pään, Pegasos sai syntynsä verestä tään, oli varsa vauhko se pelon ja kauhun, oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun, kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens, yli kuoleman kuin elon kuilujen ens, oli ratsuna rajaton, riihaton-- hänet hillitä tais toki Bellerophon.

Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske: Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske, sen pilvissä hulmusi harja, tulta sen turpa tuiski, löi kavion kulta; toki peljästynyt ei Bellerophon, vaan huus: »Kuka kuuluisa herras on? Ja mistä on matka ja minne vie? Sun ostan, jos liika ei hintas lie.»

Hepo hirnahti: »Kuultu ei kummempaa! Olen sen, joka voi mua ratsastaa. Mun kotini tuulessa, tähdissä on, mut hintani murhe on mittaamaton.»

Hymys Bellerophon: »Siis oot oma mun! Olen syntynyt siellä, miss' on koti sun. Siis oot sinä oikea sankarin hepo, min hinnaksi liika ei mieleni lepo.»

Hepo hirnahti: »Kavahda, onneton!» Hänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon; hepo sivulle heittihe, suoraan sen hän ohjasi, ohjitta suistaen; hepo karkasi taivaan korkeuksiin, uros laikahti lietoihin laulelmiin, hepo syöksyi kuoleman kuiluihin, mies miestyi viisauden miettehin; näin kiertäen, kaartaen ylös ja alas, maan vihreän pinnalle vihdoin he palas.

»Pegasos, olet orhini oivallisin!» sana samosi ilmojen sankarin, »jos olet mun orhini nyt ja ain, kirot ankarat kilpistyy jumalain, olen onnen mies, olen miekkoinen mies, mua paina ei kohtalon kolkon ies, ei houkuta elämän riemut turhat, ei synkistä syyt, ei rikokset, murhat, kuin viaton vierin, kuin kuningas kulen, käyn halki tunnonkin tuskain tulen, Tuon lauluista ilon ma itselleni, saan soitosta lohdun ma sydämelleni, näin uhmaten unhoa Sallimusta, kun kuolen, kolkutan jumalten usta.»

Hepo hiljaa hirnahti: »Tunnehan toki ensin turmiot Salliman!»

HELIKONIN IMMET.

Oli aamun hetki. Ja Eos nousi punasormin aalloista aavan veen, jo joutui, ampui Apollon jousi maan, metsän, pilvien pimeyteen, ja niinkuin valkea niitynvilla tai liljat hempeät Heben vyön kävi keijut kummuilla kasteisilla, pois käsin käärien usmat yön.

Loi loitos silmän hän toisahanne: nous siellä siintävä Helikon, ja niinkuin Pallahan kultavanne sen palteill' yhdeksän neittä on; ne toinen toistansa hiljaa kaulaa, ne katsoo äärihin kaukaisiin, ne laulun kirkkahan hälle laulaa, kuink' kohoo ihminen jumaliin.

»Ah, nuorukainen, on tuumas turhat, et eloa vältä, et kuolemaa, sull' eessäs synkät on syyt ja murhat sun kosto Salliman saavuttaa; mut kärsimyksistä nousten, noudat Olympon korkeimman seppeleen; kuin joutsen joikuen kuolet, soudat pois unten laaksohon ijäiseen.

Oot oma meidän. Sun nähdä suomme me elon synkimmät syvyydet, sen kultakukkulat etees tuomme, sen heelmätarhat ja hyvyydet, saat maistaa maailman kaiken onnen ja onnettuuden, ah ihmislaps: me vasta murramme henkes ponnen, kun olet poikana harmaahaps!

Saat kyllin leimuta lemmen tulta, saat kyllin riemuita rikostöin, mut kymmenkertaisen tuskan sulta me tuimin vaadimme tunnon öin; sun teemme suureksi vaivaa varten, voit olla vertainen valtojen, sun suomme saaliiksi Raivotarten, ja sitten--särjemme sydämen.

Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla, mut kerjäläisenä kerran käyt, on murhe, orpous omaa sulla, ja mieron liesillä lämmittäyt: maanpakolaisena harhaellen sa antaut outojen armoihin, käyt kynnykseltä sa kynnyksellen ja kysyt leipääsi kyynelin.

Mut laulun lahjan me sulle suomme kuin kuolevalle ei konsanaan, myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme, mi loitos loistavi maailmaan; jos vihdoin viemmekin järkes valon, sun vieläi virtesi suurna soi, et pääse hehkuista henkes palon, mi ikiluojia ihannoi.»

Tuon kuulee kummana nuorukainen, tuon kuulee myös koko Helikon, hänet tempaa hurmio taivahainen: kuin laulun, miehenkin mieli on! Hän tahtoo seista jo seppel päässä, hän oivaa orhia kannustaa, kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä, jo allaan häipyvi ahdas maa.

Mut tuskin pilviin hän päästä ehti, näön hältä päivä jo huikaisee, ja niinkuin lentävä syksyn lehti hän alas ratsulta raukenee; toki ehtii Pegasos häntä ennen, hänet ottaa sirkuille siivilleen ja saattaa sankarin maahan mennen luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.

HIPPOKRENE.

Hän herää illassa lauhkeassa. »Miss' oon?» hän kysyy. Hän on kuin oudossa maailmassa, mi vaiti pysyy. Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa: »Oot siellä, missä mieli rauhan saa.»

Hän jälleen silmänsä kiinni painaa; hänen hyvä on olla, hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa; kodin kartanolla kera siskoin, veljien hän karkeloi, hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.

Ja jälleen silmänsä suuret aukee: »Miten tänne tulin? Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee? Minä kaukaa kuun, mut miks en mitään muista matkaltain?» Hepo hirnahtaa: »Oot unhoss' unelmain.»

Punertaa aurinko puiden takaa; se silmäteriin käy unten urhon, mi maassa makaa, käy sydänveriin; ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin hän kuiskii, hourii töistä sankarin:

»Mies enkö suurimman ollut onnen? Miten pienempähän ma tyydyin, mahtaja mahtiponnen, elon piiriin tähän? Mun eikö ollut taivahille tie? Nyt mulla eessä Manan ilta lie.»

Pään painaa, katsovi illanruskoon, mi hiljaa riittyy. Hän itkee, uppoo jo epäuskoon, mihin murhe liittyy sydämen linnun, varhain vaienneen; niin sanat soivat solinasta veen:

»Ei viel' oo päivies mitta pantu, ei määrä elon; tuo tietää taivahan kultarantu: ei syytä pelon, sa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon, viel' eessäs monen aamun rusko on.

Sa riensit riemuin, myös mennös murhein! Ei ikuisinta uros aina saavuta uhmin urhein, ei ihmisrinta ain ihannettaan ensi päivin, öin, vaan vasta elon pitkin päivätöin.

Mut koska huomaan sun sankariksi, mi tahtoo taivoon, sun nähdä suon ikitähdet siksi, jos katsot kaivoon, mun iski kenkä orhis kavion kun äsken läksit taivaslentohon.»

Tuon urho kuulevi äänen kumman. »Ken oot?» hän kysyy. Hän näkee vain vedenpinnan tumman, mi vaiti pysyy; mut huulillaan kuin maljan kultaisen hän tuntee, nauttii nektarista sen.

NAJAADI

Jopa sielu sankarin avautuu, uros havautuu: min kultamaljaksi luuli, se olikin impyen ihanan suu, jonk' äänen hän äsken kuuli; kuin lummekukka laineiden sen keinuu tukka keltainen, ja niinkuin rusko pilvyen sen palaa punahuuli.

Mut silmänsä suuren, himmeän kun avaa hän, se sankarin silmään vaipuu kuin syytös syyttömän, kärsivän, kuin rukous ja kaunis kaipuu, kuin pyytäis hiljaa, ettei veen hän taittais liljaa huvikseen, vaan virittäisi vitkalleen kuin jousen, joka taipuu.

Sanat humahtelee hänen huuliltaan: »Polo poika maan! Kuin lähde lietona läikyn, minä pelkään vilppiä, vihaa vaan, minä maantien tomua säikyn; oon impi laulun, soittelon, myös taltan, taulun voittelon, miss' ikään kiista kaunis on, ma siellä välkyn, väikyn.

Siks' jos oma olla tahdot mun, kuin oon ma sun, pidä puhtaana laulus siipi: monen povehen taiturin tahratun hämähäkki jo häijy hiipi; käy tietäs yksin ennemmin kuin ystävyksin ylhäisin, he sua parjaa kuitenkin tai pettää, kadehtiipi.

Pegasos vain ystävän oikea on, vaka, pelvoton, joka ei sua koskaan heitä, vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon, käy tulen kuin tuulien teitä; mut koska turtuu tuntehes tai synkkä murtuu sydämes, mun luoksein saavu murheines ja helmahain ne peitä!

Sua tahdon ma tuutia tunnelmin ikituorehin unen aalloilla armahilla, sua juotan ma huulin punaisin ilon paisuvan parmahilla: jos lienet köyrä, suortunet, jos vanha, nöyrä, nuortunet, ja vannon, täältä lähde et hapsilla harmahilla!»

Käsivartensa viileät, valkeat ylös ojentuvat kuin kaaret, kuin joutsenkaulat, hänen kuiskii huulensa hurmoisat: »Sinut vapauttaa nämä vaulat! Sun nostan taasen satulaas, vien autuaasen maailmaas, oot unelmaisi urho taas ja laveammin laulat.»

Alas aaltohon sankari tenhoutuin nyt syöksee kuin rajupilvestä ukkosen vaaja, veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin, oli verkkonsa vetreä, taaja;-- kun sieltä sousi ilmi hän, laill' lapsen nousi leikkivän näki tähdet taivaan hilpeän, ol' eessään elo laaja.

JUMALTEN KIROT.

Läks sankari elämänretkelleen, sous laulun kaikki laineet, läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen, tuta tahtoi hän alku-aineet, myös tunki hän sydänten syvyyksiin, elon ongelmat oppia tahtoi niin, tuli tuttaviin, suli suudelmiin, näki maailman kunniat, maineet.

Ei tyytynyt hän tomun maailmaan, haki kuvaa hän kuolottomuuden, oli kuullut sen piilevän kuoressaan, yhä murskasi muodon hän uuden, pian häll' oli rinnassa rikosten yö; hän vitsalla orhia virkkua lyö, hänen mieltänsä murhe synkkä syö ja etsintä ikuisuuden.

Hepo vihdoin hirnahti: »Houkkako liet? Ei paeten erkane vaiva! Se samoo sankarin kaikki tiet, on nopsempi kuin hepo, laiva; ja vaikka sun kanssasi pilvihin ma nousisin laulun lentimin, ois kaukana onni se kuitenkin, jota ontoks ei kaihosi kaiva.»

Uros vitkaan vastasi: »Tiedän sen, myös että en ikuisuutta ma löytäne juhlista jumalien, siks koitan nyt tapaa uutta: ma tunnustan haavehet haavehiks, ma aion nyt iloita ihmisiks, siell' yhtyä kesti-ystäviks, missä mielen ei rauhattomuutta.»

Luo läksi hän Tirynsin valtiaan; sai vastaan-oton hän hyvän, isännältä sai sanan iloisan, emännältä katsehen syvän. Mut kohta huomasi koito mies, miten täälläkin painoi jumalten ies, ei lepoa leimunnut linnan lies, hän tännekin toi torajyvän.

Kun vastata valtiattaren ei voinut hän hurjaan huumaan, tää joutui raivohon rakkauden, tää syttyi vihaan kuumaan, hänet lähetti viestinä Lykiaan, luo taattonsa, Lykian kuninkaan, mut pyys sanantuojan tuhoamaan, isän vihkien häijyyn tuumaan.

Mut mies oli muhkea Bellerophon, oli saanut hän suuren sulon: kun astui hän kuningaskartanohon, ois kulkevan luullut kulon, niin syttyivät sydämet impien, enin kuninkahan toki tyttären, näki kaikki hän kuin läpi terhenen, tuns tuskan ja lemmen tulon.

Hän riensi rinnoille taaton nyt: »Ken tuo oli kosija korja? Monet sulhot suuret on hyljännyt sun Sophrosynesi sorja. Jo tunnen: nyt oikea tullut on! Jos hänestä miehen ja puolison ma saan, olen nuorikko nuhteeton, olen hälle ma vaimo ja orja.»

Kovin kuuli valtias kummissaan sanat tyttären, muuten tyynen; ei ollut hän nähnyt milloinkaan noin riehuvan Sophrosynen. Hän kutsutti luokseen airuen, luki kirjehen, mietti vaieten, jo keksi keinon ja julisti sen: »Kiven kallihin kalliista myynen.

Hyvä on! Jos lie uros oiva tää, Khimairan. hän varmaan voittaa, tuon häijyn, mi maatani hävittää, kylät kylmille autioittaa. Pedon tuon jos surmaa sankari, saa Sophrosynen hän palkaksi, ja puolet valtakuntaani-- hänen kelpaa ainakin koittaa!»

Tytär kuninkahan huus huolissaan: »Hänet lähetät suoraan surmaan!» Sydän järkkymätön oli valtiaan: »Tien osoitan onneen ja hurmaan.» Sai tiedon seikasta Bellerophon; hän koht' oli valmis voittelohon, vuoks lemmen ei, vaan taistelon, tuo vaikka veisikin turmaan.

SOPHROSYNE.

Kuin leyhkä läntisen lempeän, niin sylke on sydämen lämpimän.

Kuin on suven suuren kukoistus, niin naisen nuoren on rakkaus.

Kuin ujous on puron ulpukan, niin punerrus posken on puhtahan.

Niin lemmen tuntehin, tuskineen kävi neitonen viertä nyt virran veen.

Hän tavata tahtovi armastaan, joka joella juottavi orhiaan.

Hänen mielensä laaja ja lämmin ois, jos onnensa uneen hän uskoa vois.

Mut ah! Khimairan hän tuntee tuon, jok' asuu alhossa Hornan suon.

Niin monen on surma jo sulhaisen tuo miesten päänmeno hirmuinen.

Näki Sophrosyne, kun läksi nää, ei puuntunut, kalvennut poskipää.

Meni monta urhoa kuuluisaa; tään yhden hän tahtois pelastaa.

Tään ainoan, jota hän armastaa! Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.

Hätä hällä on hengestä sankarin, siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.

Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin säde kuuhuen, varjojen tummentuin.

Hän hiipii ja kuulevi kummakseen, hepo kuinka haastavi herralleen:

»Mitä mietit? Miks olet murheinen? Sua varmaan miellytä enää en.

Mua silitä et, mua puhuta et, en tiedä, surret vai iloinnet.

Sun arvaa en sydän-aikeitas. Toki muistahan kunnon kumppanias!

Myös muista tuo, mikä eessäs lie, yli estehien sinut siipeni vie.

Ja jos sua painavi tomu ja maa, voit kanssani taivahat tavoittaa.»

Tuo vastasi vitkaan sankari: »Minä muistelen eilistä untani.

Se oli niin kaunis ja kaamea, kuin on tulivuoren purppura.

Se oli niin seijas ja hirmuinen kuin leimaus ukkosen läheisen.

Mitä merkinnee? Toki kertoa sen tahdon, jos tahdot kuunnella.»

Hän vaikeni. Solina virran veen soi tähti-yössä vain yksikseen.

Ja kaislojen vieno kahahdus, kuin kuiskaus, kuin rakkaus.

SANKARIN UNI.

Olin niinkuin linnassa valkeassa, min joskus nähnyt jo olin ma lassa.

Mut nähnyt kaukaa kuin sateenkaaren tai Hesperiidien hedelmäsaaren.

Se seisoi keskellä sypressilehtoin, sitä aurinko kultasi aamuin ja ehtoin.

Ja marmoriportaat vei virralle siitä, mut koskaan kukaan ei kulkenut niitä.

Nyt siellä olin, en tiedä, miten, en miettinyt: usein käy unessa siten.

Joku vaatinut lie, joku vartoi varmaan ... olin siellä kuin kutsusta kullan armaan.

Sisäsuojasta jostain tuon lumotun linnan kuin soittoa kuulin, kuin tarua rinnan.

Joku kärsi siellä, joku siellä suri, niin nyyhke mun poveni puhki puri.

Kuin leimaus lensin ma ääntä kohti! Kuu kylmä permannon paasiin hohti.

Ylt' ympäri aukeni autiot huoneet; oli kuin ois vainajat varjoja luoneet.

Kuin kuoleman mahtien maassa kulin ... niin vihdoin ma salihin tummaan tulin.

Pysähdyin, seisoin: sen kynnyksellä soi ääni, kuin kannel se helisi hellä:

»En outo ma lie olen ihanimpasi, kuva kuoloton omasta sielustasi!

Miks viivyt, mies? Sua kyllin jo varroin, sua murhein muistin ja haavehin harroin.

Minut vapahda vallasta hirviön, joka mun muotoni tahraa kuin saasta ja loka!»

Ma kuuntelin, katsoin, ma käänsin pääni, nyt huomasin, mistä se humisi ääni.

Salin toisella puolla oli alttaani avoin, kuunpaisteinen, hohtava hopean tavoin.

Nojas pylvästä vasten siell' impi norja, mut kahlehdittu, kuin ois hän orja.

Ma huusin: »Varro! Sun vapahdan varmaan.» Niin kaulassa tunsin kuin kädet ma armaan.

Ne irroitin, astuin jo askelen, kaksi-- jalan johonkin tunsin ma takertuvaksi.

Ma katsoin: mun polvia halasi jokin naisrinnoin, mut linnun kynsin ja nokin.

Vedin miekkani. Silloin hän huus kuin hurja: »Kas, naisen tappaa tuo urho kurja!»

Ma suutuin, ma tartuin nyt hänehen kourin. Hän kuiski: »Sua ijäti halaan ja hourin.»

Löin maahan hänet, ylös kimpos hän jälleen-- kai aamuun asti me painimme tälleen.

Mut vieläkin rintansa untuvaiset kun muistan, ma unhotan kaikki naiset.

Hänet vihdoin voitin! Hän kirkuen läksi. Mut itsekin käynyt olin kelmeäksi.

Ma horjuin, ma hoipuin ma vuosin verta-- mua sydämen kohtaan hän satutti kerta.

Ma katsahdin silloin sen toisen puoleen, min hukkuneheksi jo luulin huoleen.

Mut hän, min vuoksi sodan sodin ma ylvään, mua katseli lailla vain marmoripylvään.

Ei säälinyt, hellinyt äänin helein, ei kiittänyt ilmehin eikä elein.

Vaan riisui kahlehet kaulaltansa ja haastoi ja hymyi: »Se vain oli ansa!»

NEIEN SURMA.