Chapter 5

Kerran keski-yöllä havaa: näkee liekin liikkuvaksi. haamu sala-uksen avaa, astuu askeleen ja kaksi, istuu kangaspuille, alkaa kutomaan kuin varjo, vainaa; tuskin kättä käyttää, jalkaa, polkusinta tuskin painaa.

Kohoo Irja vuoteessansa, katsoo suurin silmin naista: kumpi heist' on valveillansa, kumpi haamu kuolon maista? Liekin Tuonen tytti, tullut kutomahan kuolemaani, että päättyis haaveet hullut, saisin sadun onnelaani?

Kuiskaa hiljaa: »Kuka olet? Miksi istut kangaspuille? Miksi polkusinta polet? Kudot mulle vaiko muille?» Nainen kangaspuissa kääntyy, katsoo häntä kynttilällä, vihdoin hiljaa huulet ääntyy, vaan on kuolleen ääni hällä:

»Olen Hurtan valju vaimo. Miks et, nurmilintu, nuku? Oli mulla mieskin aimo, koti kuulu, suuri suku, vaan nyt nukun nurmen alla, luona Manan herran jäisen; pirtti pieni Tuonelalla, yökin pitkä yksinäisen.»

Katsoo Irja kauhun lyömä, kysyy: »Mitä kudot? Kelle?» Vastaa vaimo surun syömä: »Vaippaa vainaan sydämelle; nidon niidet huolistani kesä-öisin kehrätyistä, loimet muista murheistani, kuteet elon kurjan syistä.

Istuin kerran illan suussa luona lammen päilypinnan, käkö kukkui rannan puussa riemut, kaihot nuoren rinnan, mieli muita mietti, kutoi, aalto paistoi aurinkoinen-- kohahtipa korpi, putoi multa kultakuontaloinen!

Katoi syviin sydänvesiin; mennessään vei mieleniki, sielt' ei enää nouse esiin mulle elämässä iki. Ohi korskui Hurtan hepo, pärskyi surman päitset päässä, meni lapsen lauha lepo niinkuin lehti myrskysäässä!»

Herää Irja huutohonsa, huomaa ennallansa huoneen; vaan kun tuota muistaa konsa, halu häll' on mennä Tuoneen, missä tytti tuiretuinen kutoo kuolinhuntujansa, kehrää vaimo valkeuinen kesä-yössä huoliansa.

PIRKKO.

Nähnyt paljon maailmassa on jo vanha Pirkko-muori, emännöi jo Hovilassa ammoin, ollessansa nuori, koska notkui varsi suora, silmät päässä leimahteli, palmikko kuin paksu nuora hartehilla heilahteli.

Nyt on vanha, kuuta, köyrä. silti hoitaa hommat Hovin, isännälle yksin nöyrä, muille koppavakin kovin; piiat ohjaa, suuta soittaa, soimaa renkein ruokalomaa; sentään Irjaa kunnioittaa, neuvoo niinkuin lasta omaa.

Usein, kun on Hurtta poissa, kaksin istuvat he illoin muinaisissa muisteloissa; Pirkko paljon haastaa silloin ajoist' entisistä, jolloin toisin täällä juhlittihin, toisin talonpoika-kolloin maat ja mannut tuhlittihin.

Katsoo häntä Irja. Muorin silmät sädehtii ja palaa, kuin ois talon piika nuorin, joka tanhujuoksuun halaa; huoahtaa hän hetken mennen, jälleen vaikenee kuin hauta: ei oo ajat niinkuin ennen eikä kesämarjat auta.

Hiilos himmenee. Mut kuvat kulkee liekeiss' sinisissä, monet armaat tuulentuvat, jotka särkyy sydämissä; toinen vanha, toinen nuori, nuorellai jo sydänsuru, kummallai sen päällä kuori, kuoren alla auvon muru.

Kuiskaa Irja: »Milloin, miten tulit kerran taloon tähän?» Haastaa hiljaa Pirkko: »Siten, että läksin kerjäämähän; isä kuoli, äiti kuoli, jäin ma tielle niinkuin telkkä, mielessäni murhe, huoli, huomisesta pelko pelkkä.»

Kysyy Irja: »Silloin eli vielä Hurtan taatto täällä?» Vastaa Pirkko: »Remahteli täällä riemu vallanpäällä! Oli vanha inspehtori miesi iloinen ja raju, niinkuin vuoden vanha ori, jonk' ei vielä taltu taju.»

Irja tuumii, tutkii: »Miksi majuri ei naura enää?» Vastaa Pirkko: »Varmaan siksi, että vaiva tekee tenää.»-- »Vaiva? Mistä?» Irja kysyy. »On hän mies nyt onnen, kunnon!»-- Pirkko hetken vaiti pysyy, vastaa: »Vaiva omantunnon.»

Miettii Irja itseksensä: Oisko Pirkko oikeassa? Peittää Hurtta sydämensä, viihdy ei hän Hovilassa. Virkkaa vihdoin: »Eikö lemmi enää hän kuin ennen mua?» Vastaust' ei Pirkko emmi: »Kärsii hän, siis lempii sua!»

Painaa nojaan seinähirren Irja päänsä kaunokaisen, kuulee Tuonen toukan virren, virkkaa suulla surevaisen: »Ah, on täällä Hovilassa kaikki hämärää ja kummaa, niinkuin tarun maailmassa asteleisi tietä tummaa!

Nytkin, kun ma painan pääni tähän vanhaan seinähirteen, on kuin vastais kauko-ääni sydämeni vienoon virteen, riksuttaisi rinnankielet ihmisien entisien, riemunkielet, murhemielet ammoin maassa maannehien.»

Pirkko silmäkulmastansa kirkkaan vesihelmen pyyhkii: »Pitää Kalma pitojansa, vanha aika siellä nyyhkii, riksuttavat rinnan tunnut, itkee onnen, lemmen hulmat, ohi huiskaa häät ja hunnut, punaposket, mustat kulmat.»

Katsoo Irja häneen kauan, kaikk' on hälle niinkuin unta: »Näin ma taaton, sulhon hauan; tuiskutteli tuuli lunta. Ja ma mietin: Noinko kerran katoaa myös kauneuteni? Kukin, kuihdun hetken verran, menen, minne muutkin meni?»

Tääkö pyöreys povenkummun, tääkö kauneus käsivarren kerran kuihtuis lailla ummun, katoaisi lailla karren? Pirkko! Noin et puhuis, joskaan mua ymmärtäis et sinä, jos sa ollut oisit koskaan nuori, kaunis, niinkuin minä!»

Haastaa hiljaa Pirkko-muori: »Lintu laulaa äänellänsä; ihmislapsi, kun on nuori, ylpeä on itsestänsä. Lienkö kaunis ollut? Tuosta kerro ei nää kasvonrypyt. Muistan vain: ma tahdoin juosta kylän kaikki tanssit, hypyt.

Toisin touko kasvoi silloin, kun ma kasvoin, heljä heinä, toisin keikkui kenkä illoin, ilo säihkyi säveleinä, heilui paksu palmikkoni, notkui varsi nuori, norja; kaunihiks mua kehui moni-- enin Simon taatto sorja.»

Nyökkää päätään Pirkko.--Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu, tempaa kätehensä peilin, suihkaa suulla tyytyväisen: »Heleämmän näitkö heilin, kaunihimman kassapäisen?

Katsoo Irja, käypi käteen: »Olet Hurtan maammo kurja.»-- Heittää Pirkon silmä säteen: »Siihen päättyi nuoruus hurja.»-- Tummuu takka. Sammuu sana. Katsoo silmät kahdet yöhön. Liikkuu Hovin mailla Mana, kätkee kaikki varjovyöhön.

JUMALAN MYRSKY.

Mutta yössä ulkoisalla ratsastaapi Hurtta hurja, kaatuu hongat pauhinalla. Mitä miettii miesi kurja? Hälle Suomen korpi haastaa, puhuu suulla suuren tuulen, järjen jäätää, rinnan raastaa, pakastaapi partahuulen.

Kautta erämaiden karkaa Kajaanista, Sotkamosta, Hurtta niinkuin kuolon sarkaa; karkaa tunnon tuomiosta, peittäin viallista päätä, vitsoin varsaa vaahtosuista, säikkyin yötä, myrskysäätä, nähden unta hirsipuista.

Kovin korpi kaikki ryskää, tuiki tuiskii kaikki Kainuu, järvet vankuu, vaarat jyskää, hankiin hevon harja painuu; päästänyt on Turjan-Lappi myrskysolmun kolmannenki, auk' on Tulitaivon tappi, vaarassa on Hurtan henki.

Ja hän huutaa armahdusta mailta, soilta, metsän puilta: »Tulit, Tuonen lintu musta, mistä lienet, mailta muilta, puutuit puulle sydämeni, loihdit loitsut mielipuolen; silloin multa rauha meni, taipui tarmo alle huolen.

Lauloit laulut, laadit pesän, viheltäissä tuulen vinhan, luulin saapuvaksi kesän, tuli tuiskut talven inhan; saip' on Hurtta tuomionsa, voittajansa Hurtan voima. Etkö enää eroo konsa, eikö lakkaa laulus soima?»

Eipä armahdusta anna korpi Suomen, lintu Tuonen. Mylvii myrsky: »Vaivas kanna! Lietson sulle tulta suonen. Sydämeesi synkän majan teki lemmen tenho hurja; tekee tuska päähäs pajan, takoo, sikskuin kuolet, kurja!»

Kuulee Hurtta äänet korven niinkuin laulut Luojan koston, niinkuin tuomionsa torven taikka uuden kansan-noston: kohta korpi liikkuu, helkkää puiden alta miekat, peitset, sinkoo silmät vihaa pelkkää, kohoo kourat, välkkää veitset.

Ja hän mylvii myrskyn lailla: »Eikö koskaan koita sopu, sula mielet Suomen mailla, koskaan täältä kosto lopu? Eikö koskaan anteeks suone Suomen heimo sortajalle, päälle unhon lunta luone, jos hän menee maankin alle?»

Huutaa maalle, taivahalle! Eipä mielly mielen lepo. Vastaa kaiku: »Maankin alle!»-- Rientää Hurtan hurja hepo rintaa vaaran pilvipäisen niinkuin tuima pohjatuuli; hyyssä hapset urhon jäisen pakkasessa partahuuli.

Tulta orhin turpa tuiskaa, säkeniä säärivarret, turpa tuiskaa, harja kuiskaa; ryskää, paukkaa puut ja parret; kohta Pisanvuoren päältä piirtyy talven taivaankanteen mies, mi mennä aikoo täältä, saada synneillensä anteen.

Alla syvyys synkkä aivan, ympärillä yö ja kauhu, virkkaa vanki suuren vaivan: »Sini älköön kasken sauhu nousko näiltä rintehiltä, kuni katoo Hurtan muisto, kauna Kainuun ihmisiltä-- Pisan seiskoon pitkä puisto!»

Kannustaa jo orhiansa, aikoo syvyyteen jo syöstä, kuulee, haastaa Jumalansa niinkuin korven kolkon yöstä: »Ootko varma, ett' on mailla Manan unho mennehien, ettei ihmislasten lailla vihaa varjot vainajien?»

Hurtta säpsähtää ja säikkyy.-- Tauonnut on myrskytuuli. Taivaan tähtitarhat väikkyy; hyinen hymyy Hurtan huuli: »Liian liekin jyrkkä rinne, ranta raisu Tuonen tiehen. Tiedän paikan toisen, minne viallisen mennä miehen.»

Ja hän orhin kääntää, suistaa, palaa alas aatteissansa. Vanhan velhovaimon muistaa, jota pelkää korven kansa, joka tuntee Tuonen pulmat, ehdot elon, kuolon vallan; hymyy Hurtan huulet julmat, ja hän kuiskaa: »Luokse Mallan!»--

MALLA.

Elää erämaassa yksin piilopirtissänsä Malla kanssa karhuin ystävyksin; harvoin nähtiin maailmalla. Työläs tulla, mennä tuonne, huppuroida yltäpäältä, täytyi olla Hurtan luonne, joka velhon etsi täältä.

Kaaloo hepo kaulaan asti aukaisevi viime ummen; eipä pienin pilkka rasti talvitietä Mallan nummen. Haukahda ei koira eikä uksi ulvo, liiku havu, ihmisistä kertoo reikä hangen vaan ja sinisavu.

Hurtta orhin puuhun köyttää, kiertää majaa matalata, seinää sieltä täältä täyttää, etsii oven kamanata. Hämärtää jo talvipäivä, vielä viime ruskon heittää; kohta kaikki kattaa häivä, kohta korpi kaikki peittää.

Karmii Hurtan selkäpiitä: Heittäisikö herjan pelin?-- Vihdoin oven löytää, siitä sisään työntyy köyryselin, toivottaa jo hyvän illan; kaikki yhtä hiljaa pysyy, narahda ei palkki sillan; vihdoin viekas ääni kysyy:

»Onko Tauti hiihtämässä, Surma itse talvitiellä, vai on Simo Hurtta lässä, aikoo velhon vanhan niellä? Tervetullut Mallan majaan! Kohta joutuu iltainenki: saat vain kuolleen sormen vajaan, kanssa Kalman mullan senki.»

Huomaa Hurtta luona takan kuurullansa kumman jonkin, äkkää silmäpuolen akan: siinä etsimänsä onkin! Roikkuu päällä paidan risa, riippuu rinnat häijyt hällä, konkelona koivun visa niinkuin lentoon lähtijällä.

Kiroo Hurtta kolminkerroin: »Tuoss' on laukku, siinä naukku! Ensin syödään, juodaan herroin, sitten vielä viime paukku. Mutta sitten virkat, milloin levon löytää matkamiesi, pimentynyt synkin pilloin, miss' on koidon kotiliesi.»

Tempaa pullon ahnahasti velho suuhun hampaattomaan, tyhjentää sen pohjaan asti, irvistäen lausuu lomaan: »Hyvä juoma Hurtan juoma, käheä kuin käärmeen viha, heleä kuin Herran tuoma, syntinen kuin nuori liha!»

Lieteen risukimpun heittää, liekit räiskähtää ja palaa; sitten oman liemen keittää, Simo Hurtta katsoo salaa, eukko hämmentää ja häärii, tekee työtä tärkeätä, maustehiaan mittaa, määrii, tilkan tuota, toisen tätä.

Jop' on valmis velhon juoma, velli outo sulhon suuhun: »Saa'os tästä, Luojan luoma, tuntuu ytimeen ja luuhun! Tuijottelet tulta sitten, kerrot, mitä näät sa sieltä, päästän pulmat ihmehitten, miellyttelen Hurtan mieltä.»

Hurtta maljan kumman kumoo; velloo verta keitto kuuma, aivot loihtii, aistit lumoo, täyttää Hurtan outo huuma; kirjavissa kiehkuroissa savun päällä kulkee kuvat sielun taikapeilin, joissa sydänsynnyt kangastuvat

--»Näen ensin niinkuin käärmeen--» »Se on nainen lempimäsi.» »Sitten niinkuin näädän päärmeen--» »Hän on ylin ystäväni.» »Hälle käärme hiipii hihaan--» »Syttyy nainen toiseen teistä.» »Nää en, lempeen vaiko vihaan--» »Katso kaunon kyyneleistä!»

--»Nyt ma nään kuin punapirran pilvilöissä puikovaksi, sitten niinkuin sinivirran louhten lomi siukovaksi--» »Punapirta tietää verta, kadotusta, kuolon työtä, mutta sinivirta merta kyyneleiden, kansan yötä...»

--»Näen nyt kuin töllin pienen, missä nainen nuori makaa, itse lautsan luona lienen, kourassani kalpa vakaa ... ah, nyt pistän puhki poven nuoren, vielä nukkuvaisen! Katsoo kuuhut kautta oven kuolemata kaunokaisen.»

Kilkattavi velhon kieli: »Jo nyt tiedän, tunnen, milloin levon löytää Hurtan mieli, pienentynyt synkin pilloin: eipä ennen, konsa surmaa Hurtan naisen Hurtan rauta, konsa kesken koston hurmaa hälle mieluisin on hauta.»

Parahtaapi urho aimo, putoo permantoon kuin kivi; kun hän herää, velhovaimo häntä vielä lääkehtivi. Viskaa lääkkehistä rahan, hoippuu Hurtta yöhön mustaan; tuntee painavaksi pahan, turhaan anoo armahdustaan.

TURUNKORVA.

Kaksi pitkää vuotta vierii. Simo Hurtta harmentuvi. Vitkaan kuut ja viikot kierii, haihtuu talvi, vaihtuu suvi. Vaan ei vaihdu aika vainon, kuulu kuningas on poissa, alla sodan, sorron painon huokaa korven kansa koissa.

Yhä kestää Irjan lempi, mutta Simo Hurtta muuttuu, entistään on hiljaisempi, harvoin enää ärjyy, suuttuu, sotii kanssa Jumalansa; hymyn joskus kumman hymyy, arvaa Irja ei, ei kansa, mitä mieless' urhon lymyy.

Hiljenee myös suojat Hovin; Arnkil varpaisilla astuu, vait on, tekee työtä kovin; usein Pirkon silmä kastuu. Hiljaa piiat, rengit kulkee, supattelee karsinassa, kylä kertoa jo julkee: »On kuin ruumis Hovilassa.»

Mutta Irja iloitsevi: Hyväksi on Hurtta tullut! Vaikka vielä vaikenevi, haihtuu haavehensa hullut; koittaa aamut armahammat, laupiaammat päivänlaskut, illat vieläi ihanammat, juttu juoksee, kaikuu kaskut.

Lausuu leikillänsä: »Vietkö joskus Tukholmaan sa minut?» Hymyy Hurtta: »Kiltti lietkö? Vien ma Turunkorvaan sinut, siell' on sadun, rauhan maasi.» Virkkaa Irja: »Vieös, kunne tahdot, omaan onnelaasi; vaan en Turunkorvaa tunne.»

Sanoo silmät terhenessä Simo Hurtta: »Tunnet hyvin! Kullakin on sydämessä aina Turunkorva syvin: joku paikka, jonne eivät elon myrskytuulet kanna, vaikka kaiken, kalliin veivät, jot' ei kukaan ilmi anna...

Joku muisto, armas, hyvä, joku lehti lemmen kirjan, joku katse kyyneltyvä, niinkuin nään nyt silmät Irjan; joku ilme, sointu, sana, joka vuotten takaa sulle suurtuu, kahta kauniimpana-- tuot' on Turunkorva mulle.

Se on Sotkamossa talo, missä lapsuuspäivät vietin, jota saartaa sinisalo; siellä leikin, lemmin, mietin. Sinne kuulun, sinne halaan kuuraisien kuusten alle, sinne takaisin ma palaan taaton, maammon tanhualle.

Siell' ei pistä piikit pahan, siell' on onni oksapuilla, tulee kuuhut akkunahan niinkuin päivä mailla muilla, kimmeltävät jäiset kukat; siellä sirkan laulu soipi, elon elpyy ruusurukat, rauhan viidat vihannoipi.

Vaan jos talvistaivahalla syttyy revontulten soihtu, silloin siellä sotii Halla, Lapin taika, Turjan loihtu, silloin koko korpi pelkää; putoo pikkulinnut puista, yksin jäistä järvenselkää kiirii kilju sutten suista.

Silloin pien' on ihmissuku, suuri luonnon kaikkivalta, laaja kuin sen lasten luku, yhtä kaunis kaikkialta; hyv' on pillojansa piillä silloin yksin yössä Turjan, miss' ei tuska, vaiva viillä, himot hiiltä mielen hurjan.»

Kaulaa käsin kaksin, vienoin häntä Irja hämärtyvä, virkkaa: »Täällä haihtuu hienoin, siell' on lämmin, siell' on hyvä! Sinne tahdon kylätieltä, luota kyläkansan pahan, miettimähän Hurtan mieltä, Hurtan tunnut tuntemahan.

Kaikki Nurmeksessa täällä mua katsoo karsahasti, juoksee juorut Pielisjäällä, kiitää kirkkohonkin asti, kaikki soimaa Sormun lasta, jok' ei muista huollut, huoli taaton, sulhon surmaajasta, jotka kansan eestä kuoli.

Turunkorvaan tahdon. Siellä sininen ois mulle salo, laulaa voisin lapsenmiellä, leimuaisi pohjanpalo. Turunkorvaan vieös minut! Sinne mennään sydämitse; siellä vasta saisin sinut omaksein, kuin oot sa itse.»

Noin he unelmoivat illat ikuisesta onnelasta, miss' ois puhtaat lautsat, sillat, kuuset katsois akkunasta; jättää päättävät he Hovin, pitää pienet läksijäiset, ettei muistot jäisi kovin tänne heistä kolkot, jäiset.

HENKIHERRA ARNKIL.

Hyvän Hurtta lähdön laittaa: lieventää hän veronkannon, ruokkii, kelle rokka maittaa, myöntää muille anteeks-annon; hoivatahan Hovilassa mieron miestä, naista, lasta, Irja itse hoitamassa: tuop' on hälle riemu vasta!

Ei nyt enää Arnkil tuota kestä, etsii Hurtan kerran, lähtee tilikirjain luota; synkk' on hahmo henkiherran: Hurtta hempukkansa tautta armahtaa jo vaikka pirun, uhraa kansan köyhän tautta esivallan viime sirun!

Hurtan eteen Arnkil astuu kumarruksin siroin, sievin: »Vaikk'ei mulla edesvastuu, ero lie sen palkka lievin, joka näkee isäntänsä syöksyväksi surman suuhun eikä estä itseänsä joutumasta hirsipuuhun.»

Virkkaa Hurtta hämmästyvä: »Jutun onpa outo juoksu, vaan lie siinä mieli syvä, on sen tuttu mulle tuoksu; mikäli sain siitä selon, menemäss' oon surmaan sulaan, sun' on henkiherran pelon syy--hän minut heittää pulaan?»

Lausuu Arnkil: »Pois ma lähden! En ma enää kestä täällä.» Kysyy Affleck: »Minkätähden?» Vastaa Arnkil: »Vallanpäällä tääll' on rammat, tääll' on ruhat, missä ennen miekankärki; käskijätä tääll' on tuhat, vaan ei enää miehen järki».

Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu kulmat kolkot: »_Minä_ käsken!» Arnkil kumaraksi kuurtuu, sanan sinkoo: »Vielä äsken.» Katsoo Hurtta häneen kauan, vihdoin kimmahtaa jo kieli: »Kautta kylmän kylkirauan, mik' on puheen moisen mieli?»

Lausuu Arnkil laatuisasti: »Toden täyden saatte tietää. Tääll' en viihdy siitä asti, siit' en Hovilaa voi sietää, kuin tuo nainen tänne tuli, anoi, sai sen lemmen, armon, jonka ahjoon teiltä suli kaikki rauta tahdon, tarmon.»

Ylös karkaa Affleck: »Mitä! Parahintain parjataanko? Täytyykö mun kuulla sitä? Heleintäin herjataanko? Mitä oisin häntä vailla? Metsä vailla lauleloa, mykkä meren kalain lailla, taivas ilman aurinkoa!

Hän on luonut mulle lemmen pyhän niinkuin päiväntähti, suonut nuoruutensa hemmen, kun mun nuoruutein jo lähti! Hänen kauttaan elän, olen; kaitselmust' en muuta keksi, hänen tauttaan tietä polen, mun mi tekee ihmiseksi.

Hänestä en koskaan luovu, ennen kuin tää rinta raukee! Enää julmuudest' en juovu, mulle aika toinen aukee: muita huonomp' ollut lienen, tahdon paremp' olla muita, vaikka hautaan myötä vienen vain ma kasan Hurtan luita.

En ma usko taivaan Luojaan enkä isään perkeleesen, uskon yhteen auvon tuojaan, yhteen iki-ihanteesen, lempeen naisen nuoren, joka antaa rinnan rauhan mulle, kun on pesty saasta, loka, tullut ilta tuiretulle!»

Vastaa ääni henkiherran niinkuin pohja jäinen tuulee: »Tuomiolle tullaan kerran; kukin siihen kutsun kuulee. Vaan on yksi elonsääntö: ken on paha ollut alun, käy ei hälle kättenvääntö eikä itku hyveen halun.

Kuka tahtoo maailmassa seista, muita murtakohon! Kuka olla onnelassa, tuntehensa turtakohon. Vaan jos Hurtan harmaahapsen Hurtan töist' on sielunhätä, on hän itse lainen lapsen, ei hän kestä elämätä.

Siksi poistun. Sulle surman tahtoneet on Taivaan vallat, tuoda lemmen, lämmön turman, kun ei voineet hyyt ja hallat. Hyvyyteesi sorrut, sokko! Kaikki tuhlaat kansan tähden etkä ees sa tutki, tokko kukaan siitä kiittää. Lähden.»--

Menee paras palvelija; haaveihinsa Hurtta haipuu, näkee unta uneksija, kuinka kaikki katoo, vaipuu, yksinäistyy ympärillä; ymmärrä ei häntä kansa, huolt' on monta ihmisillä, Hurtall' yksin sielustansa.

HURTAN LÄKSIJÄISET.

Tulet tuikkaa Hovilasta, palaa kruunut kynttiläiset, siell' on kiire, touhu vasta: onhan Hurtan läksijäiset. Puikkaa ees ja taaksi piiat, kovin pieksää Pirkko kieltä, uksest' ulos ohjaa liiat, toiset työlle, toiset tieltä.

Hurtta suuriss' suojissansa astuu virkatakki yllä, tuumii: hiukan viipyy kansa, kohta kaikki saapuu kyllä. Kutsutut on Hurtan kestiin herrat ynnä talonpojat, siksi sillat, lautsat pestiin sekä tuolit, selkänojat.

Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy silloin muudan seinäverho, siihen Irjan hahmo piirtyy kaunis niinkuin kultaperho, jok' ei kehrää, tee ei työtä;-- kysyy: »Oonko kyllin soma? Jos en, sanon hyvää yötä!»-- Hymyy Hurtta: »Oothan oma.»

Vaan ei ketään kuulu.--Soivat silloin tiuvut heljät tieltä, on kuin korskuis orhit oivat: varmaan saapuu vallat sieltä! Rientää Hurtta porstuahan; työntyy sieltä sisään pappi, ilkilintu ilman pahan, Haerkepaeus, Hurtan appi.

Mutta vieraan vilkkahasti Hurtta, vaipumatta huoliin, saattaa salin perään asti, istuttavi keinutuoliin. Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu, katsoo upeutta Hovin; mitä mielessänsä liikkuu, vasta virkkaa päästä tovin:

»Kuullut kummat Hovilasta olen äsken kansan suusta, sairahien hoidannasta ynnä lempeydestä muusta; vaikk' en todeks uskois tuota, toki kaaloin katsomahan, kuinka, ken ei Luojaan luota, parhaaksi voi kääntää pahan.»

Hymyy Hurtta: »Uskon seikat heittäkäämme, appikulta! Monet tehdään kuperkeikat taivastieltä tarvotulta. Yksi vaan on varma: hyvää kylvän, minne ennen pahaa, siroita en sielun jyvää, hiukan ruokaa vain ja rahaa.»

Haastaa Haerkepaeus: »Totta siispä mulle kertoi kansa. Hyvä jää ei palkinnotta eikä paha aikanansa. Saat sa vapaan pääsyn siksi Hovilasta yönä tänä, jos sa mennet myötyriksi, elät kansan ystävänä.»

Hurtta silmiänsä hieroo, korviaan ei enää usko: »Tiedän, mua kansa vieroo; mutta vienyt Sallimusko noin on järjenjuoksun hältä, joka kotonain mua uhkaa; lien jo kuollut elämältä-- tulta oon, en vielä tuhkaa!»

Vieraalleen hän oven näyttää. Mutta nousee Herran miesi, ääntä korkeampaa käyttää: »Sinun siell' on kotiliesi tähti-yössä, mieron tiellä! Mutta kaihda korvenrantaa: välkkää miestä, peistä siellä, sulle surman ryssät antaa.»

Jop' on paisuu Hurtan sappi: »Tänne ootko ryssät tuonut?» Vastaa hälle armas appi: »Lienen liekin uuden luonut, joka Ruotsin maasta ajaa, Ruotsin herrain armottuuden, kansan kahtapuolta rajaa liittää uskoon rauhan uuden.

Niin! Ma olen kaksi vuotta valmistanut yötä tätä, kaikunut ei mulle suotta ole kansan kaiken hätä. Turusta ma juuri tulin luota Ryssän ruhtinoiden, kautta kaiken maan ma kulin, kyläin kylmäin, autioiden.

Mitä näin ma matkallani, tuskin uskoo ihmismieli, mitä tunsin rinnassani, kertoa ei saata kieli: hävitetty kaikk' on Häme, Turunmaa ja Pohjanpuoli, kolkko uhkaa korpi, räme, viljelys jo kaikki kuoli.

Lienet haastanut sa mulle joskus metsän huminasta, jot' et siedä, jok' on sulle niinkuin tuntu Tuonelasta; myös on metsä ollut aina kuin tään heimon vainolainen, leipä vain kuin Luojan laina taikka korko kotimainen.

Tiedä: täällä väistyi vitkaan ihmistieltä korven kolot, suli suo-maan rimmet sitkaan, saatiin tänne ihmis-olot; vaan nyt voittaa jälleen pedot, koht' on valta kontioilla, viita peittää pellot, kedot, hukat huutaa kartanoilla.

Siell' on kauhun päälle kauhu! Matkasin kuin tietä Manan, siell' ei nouse saunan sauhu, soi ei kello Herran sanan, siell' ei kukko kieku, hauku peninkuulumill' ei peni, kirves parsikossa pauku: Suomi erämaaksi meni.

Kansa kaikk' on viety sotaan, jätettiin vain harmaahapset, miehet sortuu miekan otaan, tappaa tauti vaimot, lapset, koht' on Suomen heimo kuollut; kohta kurki yksin suolla kertoo, miss' on surrut, huollut suku outo pohjanpuolla.»

Rientää Hurtta ikkunahan: koko taivaanranta palaa! Vastaa papin pakinahan: »Enempää en kuulla halaa. Tuli paistaa pappilasta, tulikukko kirkon päältä! Luulen, sinne joutumasta mikään teit' ei estä täältä.»

Maahan polvillensa painuu Haerkepaeus, Herran miesi: »Sitten palaa kaikki Kainuu, sammuu Suomen viime liesi! Pettäneet mun ryssät ovat, ethän, Luoja suuri Sinä? Nyt on eessä päivät kovat, niihin syypää yksin minä.»

Huutaa Hurtta: »Satuloikaa kaikki orhit! Kaikki pakoon! Armas appi, hyvin voikaa, jäädä saatte saaliinjakoon.» Koht' on talo kaikki työssä, kohta alkaa tuima ajo, syöksyy orhit talvi-yössä, tietä näyttää liekinkajo.

IRJAN KUOLO.

Ryösti, poltti ryssät Hovin, myöskään säästäneet ei muita, murhas miestä, naista kovin, pisti piikein piimäsuita; toiset kohti Kajaania kaikoo, toiset Hurttaa ajaa, kaikki kokoo saalihia, raivoo, riistää pitkin rajaa.

Mutta Hurtan ratsu rientää niinkuin erämaassa myrsky, vauhti miehen mieltä lientää, vaan on vaivan, tuskan tyrsky: lepää urhon rintaa vasten, luo ei auki silmäterää Irja, lailla autuasten, taikka niiden, jotk' ei herää.

Tarttunut lie ruttotauti, häneen Hovin sairahista, ei hän ruokaa, juomaa nauti, puhuu rinnan pistoksista, hiljakseen vain vaikeroipi; hulluksi on Hurtta tulla, hälle Tuonen kellot soipi, miss' on tupa tuiretulla.

Takanansa ryssät ryskää, eessään erämaan on mahti, ympärillä jylhä jyskää pakkas-yö kuin kuolon vahti. Hymyänsä Hurtta hyistä hymyy: »On tää outo karku! Vaan ei auta sydänsyistä miestä itku eikä parku.»