Part 2

OSMO. Kyllä, neiti, kyllä. Me vertaillaan ja — heti. (Roopelle.) Mene jo, mene! En minä jouda enää kanssasi tulemaan. Meidän pitää kollatsionoida.

ROOPE. Hyvä, minä menen. Ja kollatsionoitukaa sitte yhdessä kuinka paljon tahansa! Mutta varokin itseäsi, Osmo! (Menee.)

OSMO (kävellen edestakaisin). Senkin... kun tässä tuli häiritsemään ja käänsi kaikki ylösalaisin.

MAIRE. Rauhoittukaa, tohtori! — Te teitte oikein, ettette mennyt.

OSMO (ärtyisästi). Niinkö? Mistä te sen tiedätte? Kuinka te tiedätte, mitä minä aion tehdä ja mikä on oikein, mikä väärin. Istukaa paikallenne! Kummallista, miksi naiset aina sekaantuvat asioihin, joista eivät ymmärrä tään taivaallista.

MAIRE. Anteeksi!

OSMO. No, niin! (Pitkä vaitiolo. Molemmat ovat kiinni työssään. Vihdoin, turhaan odotettuaan Mairen alkavan puhua, ikäänkuin itsekseen, mutta pontevasti.) Teistä tulisi kiltti vaimo!

MAIRE (ei ole kuulevinaan). Sanoitteko, tohtori, että meidän piti kollatsionoida?

OSMO. En. (Taas vaitioloa. Kuin itsekseen.) Kuka senkin sanan lienee keksinyt? Ei se sovi tähän tilaisuuteen ollenkaan. (Taas vaitioloa. Maire aukaisee laatikoitaan ja on jotakin etsivinään, nostaen sitte pulpetin kantta ja pitäen sitä kauan auki, hyräillen itsekseen.) Minä en ymmärrä, mitä te päivät pitkään istutte aina tuossa minua vastapäätä. Aina teillä on samat temput ja aina katselette samalla lailla, aina olette yhtä tyytyväinen ja aina pidätte tuota kantta niin kauan ylhäällä, etten minä teitä näe. Nauratteko te siellä salassa minulle vai itkettekö te, hä?

MAIRE (paiskaa kannen kiinni). Anteeksi; minä en ollenkaan kuullut, mitä te sanoitte.

OSMO. No, se oli hyvä. (Nousee paikaltaan ja menee sohvaan istumaan.) Vertaillaan, vertaillaan — kollatsionoidaan — noidaan nyt sitte.

MAIRE (tuo hänelle konseptin ja palaa paikalleen istumaan). Luenko minä?

OSMO. Ette.

MAIRE. Minä kuuntelen sitte.

OSMO. Te olette kiusankappale!

MAIRE. Ei tässä niin sanota.

OSMO. Tulkaahan tänne! (Taputtaa sohvaa vierellään.)

MAIRE. Mitä tarkoitatte, tohtori?

OSMO. Kun vertaillaan, kollatsionoidaan, niin istutaan vierekkäin.

MAIRE. Kyllä minä kuulen tännekin. Minulla on hyvät korvat.

OSMO. Mutta minulla on huonot silmät. Minä tahdon myös nähdä, mitä toisessa paperissa on.

MAIRE (menee ja seisahtuu pöydän luo). Pyydän, lukekaa!

OSMO. Pyydän — istukaa! (Taputtaa taas sohvaa vierellään.)

MAIRE (istuutuu sohvaan). Minä kuuntelen. (Silmät paperissa.)

OSMO (kotvan kuluttua, kuin lukien paperista). Asia on nyt sillä kannalla, ettei enää käy päinsä, että te istutte minua vastapäätä toisella puolen pulpettia. Minä en voi sitä enää sietää. Se on mahdotonta. Siitä on tehtävä loppu.

MAIRE (samaan äänilajiin). Pitääkö minun siis väistyä ja lähteä pois? (Vetäytyy kauemmaksi.)

OSMO (lyhyesti). Ei. Päinvastoin. Teidän pitää tulla lähemmäksi minua.

MAIRE (vetäytyy lähemmäksi). Paraneeko asia siitä?

OSMO. Jos tulette ihan lähelle minua! Tahdotteko? (Maire epäröi.) Minä kysyn: tahdotteko?

MAIRE. Tahdon.

OSMO. Tulkaa sitte ihan minun viereeni, rinnalleni!

MAIRE. Eihän tästä vertailemisesta näin tule mitään.

OSMO. Minä pyydän teidän kättänne!

MAIRE. Mitä te sillä teette? Tuossa on!

OSMO. Te olette verraton! Minä pyydän teitä vaimokseni. (Roope kurkistaa peräovesta, mutta rykäisee ja paiskaa oven jälleen kiinni.)

MAIRE. Maisteri Roope varoitti minua äsken ja sanoi, että minun pitää sitä asiaa tarkoin punnita ennenkuin annan teille vastauksen.

OSMO. Ja te?

MAIRE. Minä olen sen jo punninnut.

OSMO. Mitä näyttää puntari?

MAIRE. Se kallistuu teihin päin. Minä suostun.

OSMO. Se on siis päätetty. Menkäämme paikoillemme! (Nousee ja menee paikalleen.)

MAIRE. Menkäämme paikoillemme! (Tekee samoin.)

OSMO. Tämä on siis oikein kirjoitettu?

MAIRE. Kyllä.

OSMO. Niin, mehän jo kollatsionoimme.

ROOPE (tulee). Hm!

OSMO. Vieläkö sinä...?

ROOPE. Minä vain tulin sanomaan, että _jos_ tulisit rikkoneeksi valasi — —

OSMO. Se on jo tehty.

ROOPE. Niin minä vapautan sinut sen sitovasta voimasta.

OSMO (kättä puristaen). Kiitos, veliseni, kiitos!

ROOPE. Sinua minä onnittelen, sillä sinä saat todellakin herttaisen vaimon.

MAIRE. Kiusankappaleen!

ROOPE. Mutta te, neiti hyvä, (ottaa Mairetta kädestä) te saatte mieheksenne oikean — Osmon! Tanssittakaa sitä karhua nyt oikein hyvin pillinne mukaan!

MAIRE. Kiitos! Minä koetan parastani.

OSMO. Mutta eiköhän meidän nyt kaikkien yhdessä pitäisi poiketa tämän päälle kilistelemään.

MAIRE. Konttoriaika onkin jo päättynyt.

OSMO. Menipä se pian tänään.

ROOPE. Ja niin onnellisesti, ettei täällä käynyt, tietääkseni, muuta yleisöäkään kuin minä.

OSMO. Meidän liikkeemme toimiikin etupäässä vain kirjeellisesti.

ROOPE. Ja yleisö on vain syrjästäkatsojana.

OSMO (pukeutuen). Siis vaatteet päälle! (Auttaa Mairen päälle.)

MAIRE. Kiitos, kiitos, hyvä...

ROOPE. Niin — hyvä! Kulta jäi pois.

MAIRE. Enhän minä ole tähän tottunut.

ROOPE. Kyllä se vuoden perästä jää pois, se tapa.

OSMO. Mutta nyt se, jolla on, ottaa omansa kainaloonsa. (Ottaa Mairetta käsivarresta.)

MAIRE. Ja lähtee.

ROOPE (tarttuen Mairen toiseen käsivarteen). Onhan tässä tilaa minullekin.

OSMO. Seis, seis! (Kiertää ja ottaa Roopen toiselle puolelleen, niin että itse jää keskelle.) Vain näin, ei muuten!

ROOPE. Nyt jo mustasukkaisuuden oire!

MAIRE. Niin, ei muuten — koskaan.

ROOPE. Vannomatta paras — kiusankappale! (Menevät yhdessä.)

Väliverho.