Part 7

Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.

"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja. Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."

"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.

"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito, minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun vallassani."

"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö vallassanne, herra tohtori? -- Typerää kuvittelua!"

Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui tulenpunaisena, kädessään.

Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut lasinen.

"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.

Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper Alpanus.

"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun kovalle lattialleni."

"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta mitään, sillä -- ellen erehdy -- näihin kiviin on kirjoitettu mitä ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain tavallisilta marmorin juovilta."

"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."

"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista, ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole tavanneet toisiamme kertaakaan?"

"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen, suloisen maan."

"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen?"

"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan salata oma minäni, kun koetin -- mitä valistusasioihin tulee -- osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. -- Tiedättekö ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? -- Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein. Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne, onnellisena ja huolettomana!"

"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon, jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku suojattiani niin kovasti?"

"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle. Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta, pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on särkynyt, kokonaan minun käsissäni."

"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.

"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä laatimaansa Baltasarin horoskooppia.

Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:

"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"

"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa, joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"

"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"

"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa arveluttavissa elämän kohdissa. Ja -- juokaa kahvia luonani niin usein kuin mielenne tekee."

"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän suosiotanne enkä tätä kahvia!"

Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.

Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.

Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset. Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.

Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.

SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. -- _Mycetes Beelzebub_. -- Ylioppilas Baltasarin epätoivo. -- Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. -- Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Baltasar, joka piileksi Ylä-Jaakkolan kylässä, sai virastoharjoittelija Pulcherilta Kerkosta seuraavansisältöisen kirjeen:

"Meidän asiamme, paras Baltasar ystävä, joutuvat yhä huonommalle kannalle. Vihollisestamme, inhottavasta Sinnoberista, on tullut ulkoasiain ministeri. Sitäpaitsi on hän saanut vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuren kunniatähden kahdenkymmenen napin kera. Hän on kohonnut ruhtinaan suosikiksi ja vie tahtonsa aina perille.

"Professori Mooses Turnus on ihan suunniltaan. Hän aivan paisuu tyhmästä ylpeydestä. Tulevan vävypoikansa välityksellä hän on saanut kaikkien luonnonasiain ylijohtajan paikan valtiossa, paikan, joka tuottaa hänelle paljon rahaa ja joukon muita etuja. Ylijohtajaksi tultuaan hän laskee ja tarkastaa valtiossa hyväksyttyjen kalenterien auringon- ja kuunpimennykset sekä ilmanennustukset ja erittäinkin tutkii luontoa pääkaupungissa ja sen alueella. Tämän toimensa vuoksi hän saa ruhtinaan metsistä mitä harvinaisimpia lintuja ja eriskummaisimpia eläimiä, jotka hän juuri niiden luontoa tutkiakseen paistattaa ja syö. Niinikään kirjoittaa hän nykyään (ainakin väittää hän niin tekevänsä) tutkimusta siitä, miksi viini maistuu toisenlaiselta kuin vesi ja muutenkin on vaikutuksiltaan toisenmoista. Tämän kyhäyksen hän aikoo omistaa vävypojalleen. Sinnober on saanut aikaan, että Mooses Turnus saa tämän kirjoitelman vuoksi harjoittaa kaiket päivät tutkimuksiaan ruhtinaan viinikellarissa. Hän on jo tutkinut loppuun puoli härkätynnyriä vanhaa Reinin viiniä sekä useampia tusinoita samppanjapulloja ja on nyt saapunut eräälle Alicante-tynnyrille. -- Kellarimestari vääntelee käsiään! -- Niinpä siis professori, joka -- kuten tiedät -- on maailman suurin herkkusuu, on päässyt onnelliseen asemaan ja viettäisi mitä mukavinta elämää, ellei hänen täytyisi usein äkkiä lähteä matkoille yli maiden ja mannerten, kun raekuuro on lyönyt pellot autioiksi. Silloin hänen on selitettävä ruhtinaan vuokramiehille, minkä vuoksi on satanut rakeita, jotta nuo tomppelit saavat hiukkasen tutustua tieteeseenkin voidakseen toisella kertaa olla varuillaan sellaista vastaan eikä aina vaatia vapautusta vuokranmaksuista tuollaisen asian vuoksi, jota ei kukaan muu ole aiheuttanut kuin he itse.

"Ministeri ei voi sulattaa sitä selkäsaunaa, jonka sai sinulta. Hän on vannonut kostavansa. Sinä et saa enää millään muotoa näyttäytyä Kerkossa. Minuakin hän vainoaa kovasti, koska olen vakoillut hänen salaperäistä tapaansa kampauttaa itsensä siivekkäällä naisella.

"Niin kauan kuin Sinnober on ministerinä, en varmaankaan voi hakea mitään kunnollista paikkaa. Kova kohtaloni satuttaa minut yhteen tuon epäsikiön kanssa aina, kun sitä vähimmin aavistan, ja sellaisella tavalla, joka pakostakin käy minulle kohtalokkaaksi. Äskettäin ministeri kävi kaikessa komeudessaan miekkoineen, tähtineen ja nauhoineen eläintieteellisessä kokoelmassa ja tapansa mukaan keppiinsä nojaten, varpaillaan hoippuen, oli asettunut erään lasikaapin eteen, jossa oli mitä omituisimpia amerikkalaisia apinoita. Vieraat, jotka olivat katselemassa kokoelmaa, tulivat lähemmäksi, ja eräs heistä huudahti äänekkäästi katsellen pikku kääpiötä: 'Kas, mikä suloinen apina! Mikä sievä eläin! Kokoelman kaunistus! Ai-ai, mikä tämän pikku apinan nimi on? Ja mistä maasta se on kotoisin?'

"Silloin kokoelman hoitaja vastasi hyvin vakavasti koskettaen Sinnoberin olkapäähän: 'Niin, todellakin kaunis kappale, oivallinen brasilialainen apina, niin sanottu _Mycetes Beelzebub -- Simia Beelzebub Linnei -- niger, barbatus, podiis caudaque apice brunneis_ -- mölyapina --!

"'Herra', äyskäisi nyt pikku mies hoitajalle, herra, luulenpa, että olette mielipuoli tai yhdeksänkertainen tolvana... En ole mikään _Beelzebub caudaque_ enkä mölyapina. Olen Sinnober, ministeri Sinnober, vihreätäpläisen tiikerin ritari kahdenkymmenen napin kera!'

"Minä seisoin siinä jotenkin lähellä ja purskahdin hirnuvaan nauruun. En olisi voinut pidättää sitä, vaikka se olisi paikalla maksanut henkeni.

"'Oletteko tekin täällä, herra virastoharjoittelija?' marisee hän minulle punainen hehku noidansilmissään.

"Herra tietää, mistä johtui, että vieraat pitivät häntä edelleenkin mitä kauneimpana ja harvinaisimpana apinana ja tahtoivat välttämättä syöttää hänelle pähkinöitä, joita ottivat taskustaan. Sinnober raivostui niin suunnattomasti, että häneltä salpautui henki ja jalat kieltäytyivät tottelemasta. Paikalle kutsutun kamaripalvelijan täytyi ottaa hänet syliinsä ja kantaa vaunuihin.

"En voi selittää itselleni, miksi tämä juttu antaa minulle toivonkipinän. Se on ensimmäinen harmi, joka on tapahtunut tuolle pienelle noidutulle epäsikiölle.

"Sen verran on ainakin varmaa, että Sinnober tuli äskettäin aamuvarhaisella puutarhasta hyvin järkytettynä. Siivekäs nainen oli varmaankin jäänyt tulematta, sillä nyt ei Sinnoberilla enää ole kauniita kutrejaan. Hiukset kuuluvat hänellä valuvan pörröisinä pitkin selkää, ja ruhtinas Barsanuf kuuluu sanoneen: 'Älkää laiminlyökö noin kovasti ulkoasunne hoitamista, parahin ministeri! Lähetän teille oman kampaajani.' Siihen oli Sinnober hyvin kohteliaasti vastannut, että hän viskaa miehen ulos ikkunasta, jos se tulee. 'Suuri sielu, teitä ei voi lähestyä', oli ruhtinas siihen sanonut itkien katkerasti.

"Voi hyvin, rakkahin Baltasar! Älä heitä kaikkea toivoa ja kätkeydy hyvin, etteivät saa sinua käsiinsä!"

"Aivan epätoivoissaan siitä, mitä ystävä oli kirjoittanut hänelle, juoksi Baltasar syvälle metsään ja puhkesi äänekkäisiin valituksiin.

"Toivoa minun vain pitää", huudahti hän, "toivoa vain pitää, vaikka kaikki toivo on kadonnut ja jokainen tähti sammunut ja synkkä yö ympäröi minua poloista! Onneton kohtalo! Minä sorrun sen pimeän voiman alle, joka on turmiollisesti sekaantunut elämääni. Voi minua mieletöntä, kun toivoin pelastusta Prosper Alpanukselta, tuolta Prosper Alpanukselta, joka houkutteli minut itseni kirotuilla tempuillaan ja ajoi minut pois Kerkosta antaessaan niiden iskujen, jotka annoin peilikuvalle, sattuakin Sinnoberin todelliseen selkään. Oi Katariina! Jospa voisin unohtaa tuon enkelin! Mutta voimakkaampana, valtavampana kuin ennen milloinkaan hehkuu rakkaudenkipinä minussa. Kaikkialla näen rakastettuni suloisen hahmon kaihoten ja viehkeästi hymyillen ojentavan käsiänsä minuun päin. Tiedänhän sen! Sinä rakastat minua, lempeä, suloinen Katariina. Se juuri on toivoton, kuolettava tuskani, etten voi pelastaa sinua siitä auttamattomasta lumouksesta, johon olet joutunut. Petollinen Prosper! Mitä olen tehnyt sinulle, kun noin julmasti ilveilet kanssani?"

Oli tullut synkkä hämärä. Kaikki metsän värit häipyivät sekavaksi harmaaksi. Silloin tuntui, kuin puiden ja pensaiden takaa olisi hehkunut erikoinen loisto, ikäänkuin liekehtivä iltavalaistus. Tuhannet hyönteiset kohosivat ilmaan surisevin siivin. Loistavat kultakuoriaiset leijailivat sinne tänne, ja niiden joukossa lenteli kirjavia perhosia, jotka sirottivat tuoksuvaa kukkaspölyä ympärilleen. Sirinä ja surina muuttui hiljaiseksi, suloääniseksi soitoksi, joka laskeutui lohduttaen Baltasarin raadellulle rinnalle. Hänen yläpuolellaan hehkui voimakkaasti säteilevä loisto. Hän katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen Prosper Alpanuksen, joka leijaili paikalle kummallisen, kerrassaan ihanavärisen sudenkorennon kaltaisen hyönteisen selässä.

Prosper Alpanus laskeutui nuorukaisen luo ja istuutui hänen viereensä sudenkorennon lentäessä ylös pensaikkoon ja yhtyessä lauluun, joka kaikui kautta koko metsän.

Tohtori kosketti nuorukaisen otsaa ihmeellisen loistavalla, kädessään olevalla kukalla, ja heti syttyi Baltasarin rinnassa reipas elämänhalu.

"Teet minulle suurta vääryyttä, rakas Baltasar", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeällä äänellä, "moittiessasi minua julmaksi ja petolliseksi juuri silloin, kun minun on onnistunut päästä sen noidan herraksi, joka on häirinnyt elämääsi, ja kun minä, löytääkseni sinut pikemmin ja päästäkseni lohduttamaan sinua, heittäydyin kirjavan mieliratsuni selkään ja ratsastin tänne tuoden mukanani kaiken, mikä voi auttaa sinua. -- Mutta eihän mikään ole katkerampaa kuin lemmen tuska, ei mikään vedä kärsimättömyydessä vertoja ihmismielelle, joka on epätoivoissaan rakkaudesta ja kaihosta. Annan sinulle anteeksi, sillä enhän ollut itsekään toisenlainen, kun noin kaksituhatta vuotta sitten rakastin intialaista prinsessaa Balsamiinaa ja repäisin epätoivoissani parran taikuri Lotokselta, joka oli paras ystäväni. Sen vuoksi ei minulla, kuten näet, olekaan partaa laisinkaan, jottei minulle kävisi samalla lailla. Mutta tämä on aivan sopimaton paikka minun ruvetakseni kertomaan sinulle kaikkea tätä seikkaperäisemmin. Jokainen rakastunuthan haluaa kuulla vain rakkaudestaan, jota hän yksin pitää puhumisen arvoisena, kuten jokainen runoilijakin haluaa kuulla vain omia säkeitään. Siis asiaan! Saat tietää, että Sinnober on erään köyhän talonpoikaisvaimon poloinen epäsikiö ja että hänen nimensä oikeastaan on Pikku Sakeus. Vain turhamaisuudesta hän on ottanut ylpeän nimen Sinnober. Luostarinjohtajatar Ruusunihana eli oikeastaan kuuluisa haltiatar Ruusunhengetär -- sillä kukaan muu ei tuo nainen ole -- löysi pikku hirviön tien ohesta. Hän luuli korvaavansa kaiken, mitä luonto oli tylysti kieltänyt pikku mieheltä, antamalla hänelle sen harvinaisen, salaperäisen lahjan, että _kaikki, mitä joku toinen hänen läsnäollessaan ajattelee, puhuu tai tekee oivallista, luetaan hänen tekemäkseen, ja että kauniiden, järkevien ja henkevien ihmisten seurassa häntä pidetään kauniina, järkevänä ja henkevänä sekä että hän ylimalkaan on ihmisten mielestä täydellisin sitä laatua, jonka vastakohta hän on_.

"Tämä kummallinen taika on kätketty kolmeen tulenkarvaiseen hiukseen, jotka kulkevat yli pikku miehen päälaen. Jokainen kosketus näihin hiuksiin kuten ylimalkaan päähänkin oli tuskallinen, jopa turmiollinenkin pikku miehelle. Sen vuoksi haltiatar antoi hänen ohuen, pörröisen tukkansa valua alas paksuina, miellyttävinä kutreina, jotka suojasivat hänen päätään ja samalla peittivät tuon punaisen juovan, siten vahvistaen taikaa. Joka yhdeksäs päivä haltiatar itse kampasi hänen päänsä kultaisella taikakammalla, ja tämä kampaus teki tyhjäksi kaikki taian hävittämiseksi tehdyt yritykset. Mutta kamman itsensä on nyt tuhonnut eräs voimakas taikaesine, jonka osasin laittaa tuon kunnon haltiattaren alle hänen käydessään luonani.

"Kaikki riippuu nyt vain siitä, että saadaan häneltä nykäistyiksi pois nuo kolme tulenkarvaista hiusta, ja silloin hän vaipuu takaisin entiseen mitättömyyteensä. Sinulle, rakas Baltasar, olen säästänyt tämän taian tyhjäksitekemisen. Sinulla on rohkeutta, voimaa ja taitavuutta. Sinä olet suorittava sen niinkuin tulee. Ota tämä pieni hiottu lasi, lähesty pikku Sinnoberia, missä vain tapaat hänet, suuntaa terävä katseesi tämän lasin kautta hänen päähänsä. Silloin nuo kolme punaista hiuskarvaa kohoavat pystyyn hänen päässään. Käy häneen lujasti käsiksi, vaikka hän kuinka pahasti naukuisi, repäise yhdellä nykäyksellä nuo kolme hiusta hänen päästään ja polta ne heti. On tärkeätä, että hiukset nykäistään yhdellä vetäisyllä ja heti poltetaan, sillä muuten ne voisivat vielä aikaansaada monenmoisia tuhoja. Kiinnitä siis aivan erikoinen huomio siihen, että tartut hiuksiin taitavasti ja lujasti ja yllätät pikku miehen juuri silloin, kun läheisyydessä on tulta tai palava kynttilä."

"Oi Prosper Alpanus", huudahti Baltasar, "kuinka huonosti olenkaan epäluottamuksellani ansainnut tämän hyvyyden, tämän jalomielisyyden! Kuinka selvästi tunnenkaan nyt syvällä sydämessäni, että tuskani on nyt lopussa, että taivaallinen onni avaa minulle kultaiset portit!"

"Minä rakastan", jatkoi Prosper Alpanus, "rakastan, hyvä Baltasar, tuollaisia nuorukaisia kuin sinä, joilla, on puhtaassa sydämessään kaiho ja rakkaus ja joiden sisimmässä vielä kaikuvat ne ihanat soinnut, jotka kuuluvat siihen kaukaiseen, jumalallisia ihmeitä täynnä olevaan maahan, joka on minun kotimaani. Ne onnelliset, jotka ovat saaneet lahjaksi tuon sisäisen soiton, ovat ainoat, joita voi nimittää runoilijoiksi, vaikka sillä nimellä haukutaan monia sellaisiakin, jotka tarttuvat ensimäiseen jyrybassoon, minkä käsiinsä saavat, rääkkäävät sen kieliä ja pitävät niiden surkeaa voivotusta ihanana soittona, joka tulvii heidän sisimmästään. Sinusta tuntuu, rakas Baltasar, toisinaan siltä, kuin ymmärtäisit solisevia lähteitä, kohisevia puroja, vieläpä kuin loimuava iltarusko puhuisi sinulle käsitettävillä sanoilla. Niin, hyvä Baltasar, niinä hetkinä ymmärrät todellakin luonnon ihmeellisiä ääniä, sillä omasta sisimmästäsi kohoaa jumalallinen sointu, jonka sytyttää luonnon syvimmän olemuksen ihmeellinen sopusointu. -- Kun soitat pianoa, oi runoilija, niin huomaat, että lyömäsi äänen keralla soivat sen sukulaiskieletkin. Tämä luonnonlaki kelpaa muuksikin kuin mauttomaksi vertaukseksi. Niin, oi runoilija, sinä olet paljon parempi kuin monet luulevat, joille olet lukenut yrityksiäsi panna kynällä ja musteella paperille tuota sisäistä musiikkia. Noilla yrityksillä ei tosin ole paljon merkitystä. Mutta hyvän näytteen olet antanut historiallisesta tyylistä kirjoittaessasi järkiperäisellä leveydellä ja tarkkuudella kertomuksen satakielen rakkaudesta punaruusuun, jonka tapauksen olen nähnyt omilla silmilläni. Se on sangen näppärää työtä."

Prosper Alpanus pysähtyi. Baltasar katseli häntä hämmästyneenä, silmät suurina. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli sanottava siitä, että Prosper selitti historialliseksi yritykseksi hänen kerran kirjoittamansa runon, jota hän itse piti mielikuvituksen tuotteena.