Part 6

Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä, jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki, ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän kristallipeilin, jonka yli heitti harson.

"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".

Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.

Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään, aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja hyväili häntä.

Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.

"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar. Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne liikahtamatta."

Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli, keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:

"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme jälleen päivänvaloon!"

Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen valoisaan huoneeseen.

"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään, "taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti vastenmielisiä."

Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.

"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä. Näkemiin!"

"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena. Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"

"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita, niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."

"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa. Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."

"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin vihaisena?"

Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"

"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar, toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"

"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen röyhelöönsä.

Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä sormeen.

"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.

Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla jyrinällä.

"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".

Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.

"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi. Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi, kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.

Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:

"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"

"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.

"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"

"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa. "Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"

Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden tuntemattomasta heimosta.

KUUDES LUKU.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn ruohikossa. -- Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. -- Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. -- Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.

Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.

"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni, hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi -- hys, hiljaa -- seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle, ja hän on minun vävypoikani!"

Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.

Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin virastoharjoittelija Pulcher.

Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.

Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa, pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota paikkaa.

Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun Sinnober -- kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan -- oli käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.

Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.

Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille, kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä, sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:

"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"

Pikku mies vastasi:

"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."

Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.

Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:

"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette kampauttanut tukkanne!"

Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn. Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi hänelle korisevalla äänellä:

"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"

Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi sisälle taloon.

Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.

Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja ruhtinas Barsanufin korviin.

Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.

"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa, "te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus? Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista. Sallikaahan sentään --"

Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.

Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.

"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve, nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa luunne!"

Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas ihastuneena:

"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"

"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut tunnustettava."

Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin Adrianin tekemä.

Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja luki itse.

Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran toisensa perästä huutaen:

"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"

Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri siihen kohtaan, missä hänellä -- ruhtinaalla nimittäin -- oli vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:

"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"

Sitten hän sanoi hillitymmin:

"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana, Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."

Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:

"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä. Voikaa hyvin!"

Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.

"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"

Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.

Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen. Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober alkoi vihaisena motkottaa:

"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"

"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani? Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva toisin!"

Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija, joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.

Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.

Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.

Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.

Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin neuvotteluun.

Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki olivat.

Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä, kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.

Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.

Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen, että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin. Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera, kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan, kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä nappia.

Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi tahtonut teettää hänellä pukujaan.

* * * * *

Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen, että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät puiston ristikkoportille.

Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella herra tohtoria.

"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.

Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat. Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita, ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja.

"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.

Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.

Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi. Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein sairastelivat eivätkä saaneet apua.

Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.

Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin yhdentekevään asiaan.

Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.

Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä, pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.

"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te, parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."

"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.

Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.

"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".

"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti merkillisiä asioita."

Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.

"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"

Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.