Part 4

"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."

Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:

"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä, että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, _minä_ pudonnut hevosen selästä!"

Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden oli huutanut niin hirveästi.

"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä astui kissaa hännälle."

"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja pyörtyi heti.

Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama kissakauhu, ulos ovesta.

Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:

"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla rumalla, kimeällä naukumisellanne!"

Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra Sinnober.

Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:

"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa, kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä kirjallisessa tee-illassa --"

"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra professori, en se minä ollut --"

"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.

Katariina tuli heidän luokseen.

"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria, joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"

Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:

"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin kauheasti."

Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut Sinnoberia ja kissannaukumista.

Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.

Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.

Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita ympärilleen.

Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on, että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.

Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta, ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.

Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.

Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi, ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta, kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle, että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.

Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:

"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"

"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.

Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:

"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta viime yönä kaikessa kiireessä."

Mutta estetiikan professori huudahti:

"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule syliini, ihana sielu!"

Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:

"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät revin päästänne! Puren nenänne halki!"

"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei, suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"

Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:

"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."

"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena, "kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"

Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä, polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.

"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin, Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka olet saanut!"

Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:

"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"

"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin oivallinen."

"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein puhut?"

"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen. Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"

"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka mielisin kuristaa näillä kourillani!"

"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen kertaa voimakkaammin kuin muut:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa piireissä.

Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi fysiikantutkijaksi.

Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru pullossa".

Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:

"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään. Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa, vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä suorastaan kuninkaanpoika."

Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei hänet ruokasaliin.

Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn ja sateen pois kotiinsa.

NELJÄS LUKU.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. -- Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. -- Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.

Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.

Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.

"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta -- minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"

Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.

"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."

"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"

"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen, "lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."

"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi Baltasar.

"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta. Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä, se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan sanoa, aivan erinomaisella tuulella -- _anima_, tarkoitan -- iloisella mielellä -- _spirio alato_, tarkoitan. Ei yksikään viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset raivokkaasti -- _furore_, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: '_Bravo bravissimo_, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta, mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat italialaisesta hulluudesta -- _rabbia_, tarkoitan, kummallisista päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen, kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan, ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: '_Brava -- bravissima_ -- Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua: 'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle, että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar, älkääkä hylätkö viuluanne!"

Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti pois.

"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja lumoaa ihmiset".

Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.

Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:

"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty --"

Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.

Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin kauas hänen kädestään ja huusi:

"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"

Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.

Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:

"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' -- Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. -- Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja -- älkää pahastuko, jos sanon sen -- se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"

"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"

Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.

"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"