Part 3

"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet, taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni --"

Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.

"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään. Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja metsästä."

Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.

Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä. Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:

"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"

"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun reunaan painettuna huusi pikku mies:

"_Gratias_, kiitos, hyvä herra!"

Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar, edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas toisella puolella maassa.

"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.

"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun kanssani Kerkossa!"

"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"

Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään naurusta.

"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään florettia eikä miekkaa."

"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä, töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota, kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty narri? -- Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän, millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"

Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin kaupunkiin päin.

Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä, jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä, niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta pilkkaamiselta.

"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena, joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön povella, tai suorastaan hansikasta, -- lyhyesti sanoen hupsuna, joka tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! -- Ja sen vuoksi, Heikki, kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma, joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina --"

Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi, että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa, että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi, huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.

Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus, kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa, mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä. Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet. Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi takaisin Kerkkoon.

"Herra Baltasar, _mon cher_ Baltasar", kuuli hän huudettavan.

Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.

"Baltasar, _mon cher_ Baltasar", huudahti professori, "te olette todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin, joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No, tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani? No, _mon cher_, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. _A revoir_, näkemiin! Tulettehan huomenna luennolle? No niin, _mon cher_, hyvästi!"

Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.

Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään, mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen sisäistä olemustaan.

Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan. Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin kuin milloinkaan ennen.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. -- Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. -- Mooses Turnuksen kirjallinen tee-illatsu. -- Nuori prinssi.

Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua, vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon portista sisälle.

"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten 'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa -- no niin, silloin on hullu narripeli valmis!"

Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja. Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne. Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan, joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä, jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.

"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin talliin?" kysyi Heikki.

"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."

Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen tallimestari.

"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.

"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen ratsastaja kuin tuo pikku mies!"

Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina, sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.

"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman, luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."

"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä, sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."

Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä ihmettelyä.

Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.

"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi, kaunista Katariina neitoa!"

Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:

"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä, tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."

"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden. Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin, ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"

Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin antavan siihen kylliksi aihetta.

Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin, enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään, että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa. Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan! Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi, väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.

On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä, että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan. He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.

Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi. Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on, että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi, oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta, suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä, hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä ja milloin se vain on mahdollista.

Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.

Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.

"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen höyryävää teetä.

Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:

"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar. Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"

Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi, ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä hän tunsi paraikaa.

Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori, suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"

Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.

Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi kuuluvasti:

"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo opiskella lakitiedettä."

Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön, joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan ja suistunut hevosen selästä maahan.

"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita tuota hirveää vastustajaa vastaan."

"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."

Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi: