Part 2

"Ministeri -- Antti -- olen sinulle velkaa kuusi tukaattia -- vielä enemmän -- onneni -- valtakuntani -- oi uskollinen, taitava palvelija!"

Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.

Mutta Antti huudahti:

"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"

"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.

"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra! Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii. Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten, istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta."

"Mitä? Mitä sanot? -- Antti! Ministeri! -- Haltiattaria! -- Täällä minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena nojatuoliin.

"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia, että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin. Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä, jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka -- kuten te, armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, -- on Sinisaari."

"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.

"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu voimaan".

"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla pilattu kansa napise?"

"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon. Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle, armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin, lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."

Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä oli päätetty.

Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.

Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin, vaikkakin hyvin vastenmielisesti.

Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.

"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa menestyä!"

Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa otettava selvä tuosta maasta.

Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta, että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että se ei ollut ollenkaan olemassa.

Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.

Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt, odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita välittämättä mitään valistusjulistuksesta.

Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.

TOINEN LUKU.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. -- Kerkon yliopisto. -- Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:

"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.

"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta, mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta, johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat tornit.

"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin, kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'. Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen. Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.

"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin, japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit, jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt esi-isiemme muotokuvissa.

"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen. Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai peltisäiliöitä.

"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä, seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun. Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin aasin leukaluulla?

"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden. Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä, jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.

"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja sanoi:

"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa, ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen vaara saada ruosk --'

"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf, kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa. Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken j.n.e."

Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä ihmeellisimmät.

Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.

Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e, niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi, niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman paljon kuulijoita.

Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.

Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen, jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas, ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi, jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru, joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi. Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.

Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar, siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.

Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön, sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.

"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."

"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki, ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."

"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon, kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle, niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar, tule vaan, jos et muuhun taivu."

Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin, niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.

Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:

"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"

Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.

Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:

"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"

"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki, "mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja ilmat."

"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes, Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin. Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. -- Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"

"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä, silmät suljettuina kuin uneksivalla?"

"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."