Part 9

Helposti löysinkin talon. Jo kaukaa näkyi savutorvesta nouseva savu. Leipous-uunia jo lämmitetään. Lähemmäksi tultuani sain varman tiedon, että olin oikealla paikalla; puodin oven yläpuolelle on seinään maalattu suunnattoman suuri keskeltä poikki leikattu nisuleipä; jos se olisi kyltille maalattu, niin olisi se jo aikoja sitte varastettu. Sen alle on vedelty suurilla kirjaimilla: "_VIINA-kauppa_". Mutta puoliyön jälkeen on puodin ovi jo suljettu. Yksi ikkuna on kadulle päin. Sekä ovi että ikkunaluukut osoittavat, että täällä koputellaan seipäillä. Kun joku näkee oven olevan suljetun, lyö hän kepillä ovea ja ikkunaluukkuja, kunnes sisällä olijat luulevat olevan tarpeeksi ja joko päästävät hänet sisään tai ajavat pois; mutta sitä ennen he väittelevät keskenänsä läpi ikkunan, kunnes tullaan vakuutetuiksi ulkona olijain hyvästä tarkoituksesta tai tämän vastakohdasta. Sillä käypä niinkin, että poliisi vaivaa heitä näin myöhäiseen aikaan.

Tähän aikaan poistui Nisukakku-Miina sisimmäisiin huoneisinsa, joihin pyhiin paikkoihin vain joku yksityinen suosikki voi päästä sisään. Tällöin hän rupee leipomaan. Taikina on jo noussut, se pitää leipoa kakuiksi, jotka kypsennetään isossa uunissa. Jolle on tapahtunut armo päästä sisään, sille tarjoo Miina lämmintä leipää, joka mahtaa maistaa mainiolta. Jos tällä välin uusi vieras kolistelee ikkunaan, niin tiedustellaan ensin, mitä hyötyä hänestä saattaa olla?

Tunnen talon tavat minäkin. Ennenkuin aloin kepillä kolkuttaa ikkunaluukkuja päästäkseni sisään, otin esille kukkarostani kolme yhden fioriinin seteliä ja pistin ne hattuni nauhan taa. Sitte rupesin hiljaa koputtelemaan kepilläni molempia ikkunaluukkuja vuoroin.

Toiseen luukkuun oli särjetty rako. Siitä sopii sisällä olijan kurkistaa ulos. Viisi tai kuusi kertaa lyötyäni kuului sisältä ääni:

-- Mikä hätänä?

Heti tunsin lumoovan Nisukakku-Miinan tenhoäänen; hänellä oli syvä passo-ääni kuin rumpumajurilla.

-- Onko teillä lämmintä vehnäistä, ihana leipojatar? huusin ikkunan takaa.

-- Kuka olette?

-- Nimeni on hatussani.

-- Kohta tulen avaamaan ovea.

"Kohta" venyi pitkäksi ajaksi; varmaan täytyi ensin takaovesta tuupata ulos muutama varhemmin tullut vieras, jotka eivät olleet yhteensä kolmen floriinin arvoiset.

Tuo sulo nainen tuli leipomispuvussaan avaamaan minulle ovea, kädessä talikynttilän pätkä, jota ei tavallisesti pidetty kynttilänjalassa, vaan istutettiin talin tipalla pöytään tai penkkiin.

Heti tunsi minut kiitollinen sielu vietyänsä minut leipoma-huoneesensa, missä palava uuni levitti huoneessa helvetillistä valoa. Äsken paistettujen leipien haju taisteli maahan kaadetun viinan hajun kanssa. Seinät olivat täynnä mainioitten rosvojen ja murhaajien muotokuvia, joita oli sanomalehdistä leikattu. Ihana kokoelma oli tämä!

-- Olettehan te se Sinikissan partasuu herra! huudahti hän hyvästi taputtaen minua olkapäälle. Mikä hyvä henki teidät tänne toi?

Puhuessaan tarkasti hän yhtämittaa kellon periäni; sangen ajattelematon olin, kun en muistanut jättää kelloani kotiin tänne lähteissäni.

-- Kuten: sanoin, olen tullut lämmintä leipää saadaksesi; valmistakaa pian. Tässä on yksi floriini sitä varten.

Istahdin ylösalasin käännetylle jauhovakalle, (se oli siistein istuinsija) ja katselin hänen leipomistaan.

-- Jos te tällä välin, lausuin minä, tahdotte ansatta toisenkin fioriinin, niin sanokaa vain, onko täällä ollut se kultapoikanne, joka on karannut sotamies ja jonka toisen silmän alla on kaksi arpea?

-- Mistä minä tiedän, ketä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, joka tuo tänne väliin jonkinmoisia huiveja ja nahkoja.

-- Oletteko te poliisi?

-- En mar olekaan, ihanaiseni! Sillä siinä tapauksessa en olisi tullut tänne, vaan makaisin kotonani. Minä olen tuon herraspojan hyvä ystävä.

-- En tunne poika parkaa. Ei hän tuo tänne mitään huiveja eikä nahkoja, poika parka.

-- No, sitte on hän vastedes tuova. Mutta sanokaa hänelle, kallis kultaseni, että hän olkoon varoillaan, sillä ne tukut, jotka tänään poltetaan mestaajan uunissa, ovat tuodut Astrakanista ja niissä on itämainen rutto; minne ne viedään, sinne majoittuu musta kuolema.

Jos tämä sulo nainen olisi saanut käteensä palavan kekäleen, ei hän olisi niin kovasti kiljaissut kuin nyt tämän kuultuansa. Hän syöksi pois uunin edestä missä hän paraikaa oli leivän paistamisen toimessa, juoksi kuka tiesi minne, ja palasi hetkisen perästä takaisin kasvot kauhistuksen hiessä; hän kantoi pihdeillä kahta nahkaa, joita hän piti niin kaukana ruumiistaan kuin suinkin, ja juoksi uunin luo, minne hän heitti esineet; pihdit viskasi hän kauas luotansa. Sitte paiskasi hän uunin oven kiinni, jottei savu pääsisi ulos; koko ajan kalisivat hänen hampaansa, aivan kuin vilutautisen. Tavan takaa mutisi hän kirouslauseita, jotka tarkoittivat nahkojen tuojaa.

-- Katsokaapas, ihana yön kuningatar, miten helposti ansaitsitte toisenkin floriinin.

-- Hitto vieköön tuon heittiön raadon! Minulle hän ei sanonut, mistä hän niitä toi. Varmaankin olen minä siis jo surman oma, eikö niin?

-- Kenties ei vielä. Mutta kaikissa tapauksissa lienee paras turvautua siihen rahvaan parannuskeinoon, että vedettyänne hiilet uunista, suvaitsette itse täysissä vaatteissa ryömiä sinne sisään ja viipyä siellä niin kauan kuin suinkin saatatte. Tämän keinon olen oppinut eräältä kuuluisalta lääkäriltä, joka on tällä tavoin: parannellut vanhoja naisia.

Siitä olen varma, että hän seurasi neuvoani.

-- Mutta nyt ryhtykäämme kolmanteen floriiniin. Koska se on historiallinen tosiasia, että ystäväni jo tänään on käynyt täällä, eiköhän olisi mahdollista saada tietää, missä hän kuleksii tähän maailman aikaan? Ehkä te suvaitsette tietää jotain hänestä?

-- Miks'en tiedä! Tiedänpä hyvinkin! Täältä tuo heittiö läksi yhden aikaan jälkeen puoliyön. Hän joi kaksi lasia viinaa ja jäi nekin velkaa. Tarpeeksi juotin koiraa, kun hän osasi niin hyvin maritella. Mutta eipä lurjus tahtonut viipyä. Hän sanoi menevänsä vainoamaan suurta saalista. Hänellä on kaunis sisar, johon eräs suuri herra on rakastunut, ja jonka luona tämä käy salaa. Tätä herraa hän on jo väjynyt viikon päivät. Hän on piilossa talon edustalla olevan kaivon kehän takana. Kun tuo suuri herra tulee, odottaa hän kunnes tämä pujahtaa sisään; sitte syöksee hän hänen kimppuunsa, huutaa toisia apuun; ja sitte on tuo suuri herra hänen vallassaan, jotta hän voi pusertaa häneltä rahoja ollaksensa vaiti.

Rakat poika! Jollakin tavalla piti hänen osoittaa kiitollisuuttaan, kun minä ahkeroitsen pelastaa häntä.

-- Tuossa on vielä kolmaskin floriini, ihana herttuattareni. Minä en enää huoli vehnäisestä. Ryhtykää jo leipomiseenne, ettei taikina nouse liiaksi. Huomenna tulen taas.

Niin sanoen irroitin itseni hänestä; en tahtonut antaa hänelle kättä lähteissäni.

Saavuttuani kadulle kuului korviini milloin mikäkin taholta epäiltäviä vihellyksiä. Paraasen aikaan saavuin issikkani luo. Jos olisin hetkisenkin kauemmin huvitellut itseäni talossa, niin joko olisi joku lyönyt kuoliaksi minut tai olisin minä lyönyt kuoliaksi jonkun.

Pankaamme tähän kolme tähtöstä, tietysti osoittamaan kolmea nisuleipää.

X.

Eipä syyttä sanota, ettei piru koskaan makaa.

Miten kävikään, niin parin päivän perästä ilmestyi eräänä aamuna pöydälleni Kozák veikon epistola, sisässä nimi "Prometeus", joka varasti ensimäisen tulitikun Jupiterin tulitikkulaatikosta!

Siis pitää minun tänään tavata Agnes.

Tulin havainneeksi, ettei päätökseni ollut tehty tarpeeksi vahvalle perustukselle: se ei kannattanut rakennustansa.

Tätä ystävällistä kirjettä seurasi toinen, jonka sain parlamenttihuoneesta. (Sillä löytyypä vielä viisaita ihmisiä, jotka ovat keksineet, ettei ole soveliasta lähettää suoraan asuntoon kaikenlaisia kirjeitä miehelle, joka ei elä yksin tässä maailmassa, sillä ne voisivat helposti joutua väärille teille; sentähden on parlamentissa posti ja eteisessä on iso kirjelista. Arkaluontoisemmat kirjeet adresseerataan tänne). Siis odotti minua siellä kirje, jota ei ollut kirjoittanut kukaan muu kuin Haggeus herra. --

Hän ei nimittänyt enää minua Ignatius Koribanyaksi, vaan ilmoitti saaneensa tietää oikeaa nimeni ja tämä kävi kovasti kunniatunnolleni. Hän luottaa vielä täydellisesti minuun. Koska hän aikoo valmistaa pyranastatoreja irredentisteille, niin pitää hän soveliaana, että hallitus antaa hänelle apua korkeasti luvallisen tulikonetehtaan laittamiseen, hän on maksava velan petardeissa, (joita räjähytellään pääministerin ja vapaamielisten klubin ovien edessä). Ja koska minä kerran olen antanut pääministerin sytyttää sikarinsa minun sikaristani, niin olisi vaikutusvoimaani katsoen minulle mitä helpoin seikka hankkia hänelle tuo vähäpätöinen summa; asian menestykseksi lupaa hän itse piakkoin kirjoittaa pari pätkää Kansanlehteen hallituspuolueen turmelukaesta. "Anna hyvä Jumala, mutta anna pian!" sillä asia on polttavan kiireinen. Jollei hän saa apua jo tänään tai huomenna, on hän lennättävä ilmaan tehtaansa, jottei hänen tarvitsisi nähdä toiveittensa raukeevan tyhjään. Hänen onnensa on minun edessäni. Saan pyytää, minkä palkinnon tahansa, kun vain autan häntä. Hallussaan ei löydy aarretta, jota hän ei soisi minulle. Saan vain valita. Koko hänen perheensä on oleva minulle kiitollinen kuolemaan asti. Kieltävässä tapauksessa hän ei voi vastata mahdollisista seurauksista. Hätänsä on korkeimmallaan. Hän pyytää minua käymään talossa, jos sydämessäni vielä on jänne, joka väräjää.

Selvää puhetta!

Sitä varten siis on minulla vaikutusvoimaa, että pyytäisin ministeriltä jotain suosionosoitusta ja sill'aikaa asettaisin petardin hänen tuolinsa alle, pitäen vain vaaria ettei se räjähdä, ennenkuin olen saanut mitä pyydän.

Ajoin siis asiaa; mutta en ministerin luona, vaan sen villakauppiaan, joka osti villani. Hän oli taipuvainen antamaan kaksituhatta floriinia etumaksuksi -- vekseliä vastaan -- nimittäin, jos saan kaksi hyväksyttävää nimeä alle.

Tätä toimittaessani tulin kokemaan sen sielutieteellisen seikan, että ihmisellä yleensä on paljoa ankarammat mielipiteet ja paljoa kumoomattomampi siveellisyys, ollessaan rahanpulassa, kuin silloin kun kukkaroissa on yllinkyllin. Mikä siihen lienee syynä?

Tänään en puuttunut mihinkään peliin klubissa enkä mennyt Budan Kasinoon pelaamaan pikettiä. Pidätin itseäni poissa ajatuksella, että kello seitsemän menen teaatteriin. Kellon lyömällä saavuinkin Tonavan rannalle, missä taannoin tapasin Agneksen.

Oli kaunis ja lämmin toukokuun ilta. Koko päivän vallitsi kova kuumuus, illalla suloinen lämmin. Kukkivat akatsiapuut täyttivät ilman hyvällä hajullaan.

Tuolla tuli Agnes ison punaisen makasiinin puolelta. Hänen yllänsä oli keveä kevätpuku.

Omituisen viehättävää on nähdä naista, jonka olemme tulleet talvella tuntemaan, ja tottuneet näkemään turkkeihin puettuna, kevätpäivänä puettuna lämpimän ajan vaatteisiin: keveään, liehuvaan pukuun.

Siitä oli jo aikoja kulunut, kun me näimme toinen toisemme, minusta tuntui tämä aika iankaikkisuudelta.

En saata kieltää, etten ollut hyvilläni häntä nähdessäni.

Totta puhuen sykki sydämeni aivan kuuluvasti.

Hän oli todellakin viaton kuin nukkuva lapsi, mutta minä en voinut kieltää tehneeni väärin, mitä hänen tähtensä olin tehnyt. Siinä oli jo varkaus, ryöväys, murha, petos, väärä vala, väärennys. Kaikki!

Nähtyänsä minut riensi hän luokseni.

-- Pelkäsin, ettette tulekaan, änkytti hän.

-- Miks'en olisi tullut, kun sain kirjeen?

-- _Minkä_ kirjeen? kysyi hän, ja koko muotonsa osoitti pelästystä.

-- Tietysti Kozákin.

-- Vähät siitä! Hän on kiero ihminen. Mutta entä toinen kirje?

En tahtonut tunnustaa saaneeni toista.

-- Eikö Kozák herra lähettänyt minulle mitään taskukellon tapaista.

-- _Siitä_ ei kannata puhuakaan. Se on hyvässä korjussa; panin sen sinne, minne muutkin.

-- Mutta rakas ystäväni, älkää pitäkö sitä siellä. Se on vaarallinen kalu, joka itsestään rupee toimimaan.

-- Tiedän, se on minulle hyvin selitetty. Sitä ette saa ikinä nähdä. Mutta puhukaa toisesta kirjeestä, jonka saitte isältäni.

-- Se koskee ammattia.

-- Siinä hän pyytää teitä käymään talossa tänään tai huomenna tai jonakin iltana. Te ette saa sitä tehdä.

-- Vihaatteko minua niin kovin?

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi suurilla silmillään minua ja huo'ahti.

-- Te ette saa tulla meille. Veljeni makaa rokkotaudissa siinä huoneessa jonka lävitse mennään puutahan puolelta minun kamariini.

(Hauska uutinen! Lapseni pakenevat kotoansa rokkoa, ja minä veisin sen kotia heidän sijastaan).

-- Lieneeköhän se sentään suurin este? kysäsin epäillen.

-- Tässä on lääkärin osoite, jonka nyt vien apteekkiin. Siihen on kirjoitettu sairaan ja sairauden nimi.

Niin oli todellakin laita... lääke-osoitteita ymmärrän, ollen maalainen; näillä rohdoilla lääkitään rokkoa. Mieleeni leimahti; entä jos nyt on käynyt, niinkuin tuo kiero mies puhui! Jos se olisikin itämainen rutto! Tämä lurjus on tuntikausia kantanut ihoansa vastaan Astrakanista tulleita nahkoja!

-- Eiköhän olisi parempi viedä sairas sairashuoneesen? sanoin tytölle.

-- Hänelle se olisi parempi; mutta sitä pahempi minulle. Ròkus-sairashuoneessa on erityinen osasto rokko-tautia varten, ja jos minun täytyy hoitaa siellä veljeäni niin monen sairaan keskellä, niin luulen, että saan minäkin pikemmin taudin kuin hoitaessani häntä yksin kotona.

-- Miten? Hoidattako te itse sairasta?

-- Juuri sentähden en tahdo tulla teitä lähelle. Mutta minä näytin etten pelännyt häntä, ja tartuin kumminkin hänen käteensä ja pidin sitä kainalossani, pakoittaen siten häntä pysymään rinnallani.

-- Tiedättekö, minä en pelkää mitään. Minä luotan sallimukseen.

-- Mutta sentään ette saa myöntyä isäni kutsumukseen. Toimittakaa kirjeessä asia josta hän puhuu.

-- Mahdotonta!

-- Ei! Ei! Te ette saa tulla sinne! Kaikki ilkityöt ovat mahdolliset siellä syöksemään teitä perikatoon. Kaikista ilkitöistä ovat ne suurimmat, jotka päättyvät "surmalla". Mutta entä ne jotka päättyvät "elämällä". Mutta mikä elämä? Mikä kauhea elämä!

-- Agnes kulta. Uhkaukset minua houkuttelevat luoksensa.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä te surmataan.

-- Siihen on minullakin kai jotain sanomista.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä siellä ryöstetään kunnianne.

-- Minä lunastan sen rahalla ja saan sen takaisin.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä viette lapsiinne ruttotaudin.

-- En mene heidän pariinsa.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä siten karkoitatte kotirauhanne. Koko elämänne tulee myrkytetyksi, leponne, onnenne, kaikkityyni.

-- Hulluuksia! Huudahdin innokkaasti, kaksin käsin vetäen häntä lähemmäksi.

Tyttö katsahti minuun säihkyvin silmin, kasvot tulipunaisina; rintansa huokui kovasti ja huulensa värisivät; hän kumartui niin lähelle minua, että henkäyksensä polttivat kasvojani.

-- Te ette saa tulla sinne, _sillä minä rakastan teitä!_

Näin sanoen tempasi hän itsensä irti minun käsistäni ja juoksi pois, aivan kuin kuolemanvaaraa pakoon.

Minä jäin kauhistuneena seisomaan kuten suolapatsas.

"_Te ette saa tulla sinne, sillä minä rakastan teitä_!"

Oikeassa olet, tyttö parka. "Tämä" on suurin este! Tähän asti on kaikki ollut ilveilystä; yksi ainoa sana tekee tästä murhenäytelmän.

Katselin hänen jälkeensä, kunnes hän katosi näkyvistäni; en koettanut saavuttaa häntä; en kutsunut häntä takaisin.

Palasia siivosti kotiani.

Käskin palvelijani panemaan valmiiksi matkakapineeni; huomenna en kysy enkä kuule, menen Fürediin; hikoilkoot muut parlamentissa. Enkä tule takaisin ennenkuin kuriiri tulee noutamaan.

Palvelijallenikin annoin vapauden kahdeksi viikoksi, hän saa mennä Vácziin tervehtimään sisartansa. Annoin kuitenkin tiedon parlamenttiin, että pakenin Fürediin.

Yön kuluessa vakaantui vielä tuumani.

Rakkaus ei ole leikin tekoa.

Eräs jokapäiväinen seikka tuli vielä päätökseni avuksi. Rupesi satamaan. Tämmöisessä ilmassa voi vain pitkävartisilla metsästyssaappailla päästä Kuiskaaja-kadulle. Sula mahdottomuus on mennä lemmenkohtaukseen likaiset saappaat jalassa. Parempi avojaloinkin. Sade saattaa tehdä tyhjäksi vallankumouksenkin; -- se on jo estänyt monta taistelua. -- Tämä taivaan sieni pesee monta ihmis-aietta. Koetetaan nukkua!

Monta kertaa heräsin yöllä.

Monta kertaa kuulin tämän lauseen; "sillä, minä rakastan teitä!" läheltä, kuiskauksena, -- kaukaa, raueten, -- syvyydestä, kiljaistuna, -- korkeudesta laulettuna; autuaan, kirotun äänellä; ihastuksen, epätoivon, vimman ilmauksella; sulosuukkoja paineltaessa huulilleni: rikostaakan painajaisen painaessa rintaani! Monta kertaa vajosimme yhdessä pohjattomaan syvyyteen, monta kertaa lensimme yhdessä kaukana maasta, ja aina seurasi, kohotti, tempasi meitä tuo lause: "sillä minä rakastan teitä", joka oli jokapaikassa ympärillämme; siitä syntyi vihdoin koko maailma.

Nousin varhain ylös päivän valjetessa ja saavuin tuntia aikaisemmin Budan asemahuoneelle kuin olisi tarvinnut.

En lähettänyt omaisilleni sähkösanomaa; olkoon heille tuloni odottamaton. Siihen oli minulla toinenkin syy. Yötisen sateen perästä nousi kova tuuli; tietäessään minun tulevan, odottavat he minua ja vilustuvat.

Tuuli kiihkeni kiihkenemistään; saapuessamme Siöfokiin muuttui se todelliseksi myrskyksi. Matkustajat, jotka olivat "Kisfaludy"-laivalla tulleet tänne Füredistä, kertoivat kamalia asioita kärsimistänsä tällä Unkarin merellä. Aallot olivat loiskuneet yli laivan ja sen toinen pyörä oli aina pyörinyt ilmassa. Joka ihminen laivalla oli tullut merisairaaksi. Laiva ei lähdekään kohta aamupäivällä takaisin, vaan vasta jälkeen puolenpäivän; se odottaa iltajunaa, ehkä myrsky heikkenee siksi.

Tämäpä vasta hauskaa huvitusta venyä Siöfokissa koko päivä muutamien nukuttavien kylpyvieraitten, epätoivoisten huvimatkaajain ja äsken naineen parikunnan seurassa yhteen pakattuina maalaishotellin ainoaan tanssisaliin. Minä kehoitin heitä tulemaan ylitse veneellä, mutta ei yksikään suostunut siihen. -- Tosin on Siöfokin kananpaisti hyvää, mutta ei koko päivää voi kananpaistiakaan syödä.

Kun olisi jotain ajankulutusta!

Mitä toivoin, sitä tulikin. Ravintolaan tuotiin minulle sähkösanoma.

Se oli valtiopäiviltä.

-- "Tule heti takaisin. Huomenna äänestys. Läsnäolosi välttämätön".

Kuten hashishin humalan vaikuttamana rupesi äkkiä päätäni huimaamaan.

Täytyy palata takaisin. Vielä tänään ja heti. En saata jatkaa pakomatkaani. Käsketään takaisin.

No, _ei siis muuta kuin takaisin_.

Mutta lakkaa siis pitämästä minusta huolta, jota sanotaan "kohtaloksi", kun itse olet luopunut minusta!

Palaan takaisin enkä enää hiero sovintoa.

En kysy, mitä tuo sana maksaa: "minä rakastan teitä".

Annan siihen vastauksen.

Jos tuo vanha sielukauppias tahtoo rahaa tai nimeäni, saakoon sen; en huoli ajatella seurauksia. Menen.

Jos hirmustunut kilpailijani saa tietää minun pettäneen hänet, ja murhaa minut salaa, niin se on viimeinen menoni. Jos hän taasen ei tee sitä, vaan ilmaisee asian niille, jotka rupeisivat vihaamaan minua yhtä paljon kuin he nyt rakastavat minua, niin hukka minut perii, joudun mieron teille; siis on sekin viimeinen menoni. -- En huoli ajatella sitä. Menen.

Jos rokkosairaan tauti tarttuu minuun, vien sen kotiani, kuolen, tai tapaan siellä itse mustan kuoleman, joka tempoa minut jo kynnyksellä, niin on se viimeinen menoin. Sama se. Menen!

Ja jos tielleni pannaan itse pyranastator tulikelloineen, min lennän ilmaan! Menen!

Jos saatan epätoivoon tytön, joka rakastaa ja joka ei löydä lemmelleen muuta pakopaikkaa kuin Tonavan ihana, kivinen pohja; niin silloin makaamme siellä molemmat. Olkoon menneeksi. Kuolkoon mutta rakastakoon.

Ja vaikka minut syöstäisiin autuaitten parista, vaikka minä joutuisin pahojen henkien joukkoon, vaikka muserrettaisiin minut tomuksi ja jokainen tomuhiukka veisi mukanaan täyden itsetietoisuuden maailman ääriin saakka, niin menen kumminkin hänen luoksensa, kun tiedän, kuinka suuresti hän minua rakastaa.

Sammutin viimeisenkin terveen järjen kipinän, jotta jäin täydelliseen pimeyteen, missä kiihkoinen mielikuvitus taikalampun lailla synnytti kaikenlaisia haavekuvia.

Mitä ilmiöitä syntyykään tästä valonlähteestä; "minä rakastan teitä?" Ylimaailmallisia näkyjä; pelkkää kirkkautta, suloutta. Ihminen jumaloittuu hetkiseksi. Ylimaailman autuuden koko äärettömyys, koottuna hetken riemuun! -- Mitä minä huolin mikä on seurauksena!

Tuomitkoot minut vaikka kaikki ylienkelit! Kyselkööt "mitä olet tehnyt?" Keveillä mielin olen vastaava: "elin tuolla alhaalla maan päällä hetken, jota en olisi vaihtanut koko teidän taivaasenne!"

Pankaamme tähän lankeevia tähtiä!

XI.

Palasin iltajunassa takaisin. Kello seitsemän aikaan saavuimme Fehérváriin. Kysyin viinurilta, josko päivän sanomalehdet jo olivat tulleet pääkaupungista? Olivat niinkin. Hän toi minulle yhden. Asemahuoneella oli jo pimeä. Luen vasta, kun juna mennä jyrisee aukealla. Ei kiirettä mitään, eihän sodasta olla.

Hämärän tullessa hajotti tuuli pilvet, laskeva aurinko ruskotti koko taivaan punaiseksi, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa miltä kerran helvetti näyttää, jonka laki ei ole sininen vaan tuli- ja veripunainen. Tämäkin huvitti minua.

Katsokaamme siis mitä sanomalehdet tietävät.

Taivaan hehkuva rusko teki kirjaimetkin punaisiksi. Vaunun täristessä tanssivat silmissäni nuo neljäkolmatta riveihin järjestettyä pientä pirua, jotka vaikuttivat sekä hyvää että pahaa tässä maailmassa.

Lehden loppupuolella oli harvennetulla kirjaimilla päivän tuorein uutinen:

"Hirveä räjähdys. Yhdessä etukaupungissa, muutamien tietojen mukaan: Terézváros'issa, toisten taas Uudessa Pestissä tapahtui tänään kello 1 ja 2 välillä kauhea räjähdys. Muutamat sanovat vuoriöljy-makasiinin lentäneen ilmaan, toiset taas huvitulitus-tehtaan räjähtäneen; uudemmat tiedot sanovat vaunu-lastin dynamiittia räjähtäneen asemahuoneen pihalla. Lehteämme painoon laskettaissa ei poliisivirastolla vielä ole varmaa tietoa, montako ihmishenkeä on joutunut onnettomuuden uhriksi".

Päätäni huimasi -- aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre, jossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta, tuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet sydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut hautaan.

Ajatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun pimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan kuin päivän koi pilvien takaa: "mutta jos se ei ollutkaan heidän asuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei tavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten, että se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa. Auringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde."

En ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.

Tästä ei voinut tulla muuta loppua.

Vaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.

Hän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna kaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän otus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie. Allansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi kannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta, kasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain koiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä himoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka hän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa häntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän mielenkiihkossa tunnustaneeksi: "te ette saa tulla luokseni, sillä minä rakastan teitä!" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä koko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä maailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut odottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi taivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi, esiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: "tule kanssani samaan tuleen, menkäämme yhdessä kadotukseen!" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi; _hän ymmärsi minun palanneen takaisin_ ja pakeni sinne, minne minä en voi seurata häntä.