Part 1

KIUSAAJA

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Unkarin kielestä suomeksi N. E. W. [Niilo E. Wainio]

Hj. Hagelberg, Tampere, 1892. Emil Hagelberg & Kumpp. kirjapainossa.

I.

Kello oli kolme aamupuolella yötä, kun jätin "Sinikissan" ravintolan; mutta miten nyt saisin aikani kulumaan?

Minusta kävi tuo elämä ikäväksi; -- joka päivä samat laulut, ennestään hyvin tunnetut kaksimielisyydestään; samat laulajattaret, toisella vaalea toisella tumma tekotukka päässä; rähinä, olut, viini, punssi, sikarit, hiusvoiteen haju, hurjat tanssit, tuuppaukset, huono samppanja ja naiset, joille sekin kelpaa; tytöt, joita sinutellaan ja miehet, joiden arvonimi on "lurjus"; ei ihmekään, jos tämmöisessä seurassa menettää kaikki paremmat tunteensa.

Jos olisin kirjailija, niin harmissani ja ikävässäni kuvaisin elämää "Sinikissassa" kasvavalle nuorisolle hyödylliseksi lukemiseksi, ja lisäisin lopussa, että tämä on kuvailtu ihan todellisuuden mukaan ja kaikella tarkkuudella, jotta semmoista elämää tietäisivät pelolla välttää kaikki, jotka sitä eivät tunne, ja koettaisivat oman kokemuksensa pohjalla oppia inhoomaan tuota ilettävää elämää. Voisin kuvata sitä niin kauniisti, että olisi kauheata lukea.

Mutta kaikista märistä aineista pelkään minä enimmän mustetta; sitä ei saa kukaan minua käyttämään; olkoonpa missä muodossa tahansa.

Mutta suoraan sanoen, ei olisi haitaksi, jos joku kirjailija ottaisi kokoon kyhäelläksensä, mitä minä olen sauhut kokea.

Niinkuin jo mainitsin oli kello kolme aamupuolella enkä voinut tulla päätökseen, minne nyt menisin.

Liian aikaista on mennä kotiinkin. Jos menen maata niin nukun puolipäivään saakka, mutta tänään on suuri äänestys valtiopäivillä; jos jään pois, niin puolueeni painattaa nimeni karkurien joukkoon.

Jos sentään olisin tuonut puolisoni kaupunkiin, niin olisi tiedossa hauska työ, kun kohta kotiin saavuttuani tutkittaisiin: "missä olet ollut?" Silloin saisin keksiä valheita toisen toistaan kauniimpia. Onhan sekin huvitusta; vihdoin saisin aika nuhdesaarnan, onhan sekin hauskaa, mutta menneenvuotiset tulot eivät sallineet sellaista ylellisyyttä. Täytyy kärsiä tätä ikävää elämää!

Entä jos menisin Kasinoon, ehkä vielä tapaisin pelitoveria. Tosin he näin aamupuoleen pelaavat suuria summia ja tänään on juuri minun häviö-päiväni.

Entä jos laittaisin sähkösanoman valitsijoitteni esimiehelle kotia. Kai hän tulisi hyvin iloiseksi, kun hän puoli neljän aikaan ajettaisiin vuoteelta tiedolla, että on tullut sähkösanoma ja saisi lukea, että Rotschild on tehnyt vararikon tai että Venäjän keisari on julistanut tasavallan. -- Kun vain tietäisin, josko tytöt tähän aikaan toimittavat sähkösänomain lähettämistä?

Päähäni pisti ajatus. Menen kun menenkin P. Gerhardin vuorelle. [Yksinäinen vuori Budapestissä, Unkarin pääkaupungissa, saks. Blocksberg. Suom.] En ole koskaan nähnyt auringon nousua. Sanotaan olevan sangen kaunis näky. Raitis tuulikin saa puhaltaa pois höyryt päästäni. Paluumatkalla saatan sitte poiketa "Kolmen miekan" ravintolaan, missä saa mainiota makkarasoppaa ja puhdasta koiruoho-viiniä.

Kaikkia hullutuksia ihminen tekee kun on kiivastunut.

Gerhardin kukkulalle siis!

Tonavan sillalla tuli vastaani konstaapeli ja kysyi, minne menen? Sanoin ajavani takaa varasta, joka oli varastanut Brasilian keisarinnan timantit ja koettavani saada häntä kiinni. Nytpä konstaapeli rukoilemaan, että päästäisin hänet menemään, hän ei koskaan enää olisi minua estävä.

Saavuttuani sillan ensimmäisen osaston päähän, näin naisolennon seisovan lyhtypatsaan vieressä.

Naisolento on jo itsestään jotain merkillistä mutta vielä merkillisempi tämä näky sillankorvassa, lyhdyn vieressä kello kolmen aikaan aamuyöstä.

Yllänsä oli yksinkertainen musta puku, hartioille kulunut nelikulmainen huivi huolettomasti heitettynä, kädet paljaat, hattu rypistynyt, siinä vanha sulka sivulla; mutta nämät puutteet korvasi runsaassa määrin paksu sysimusta tukka, joka oli hämmästyttävän kaunis.

Kuullessaan narisevat askeleeni, poistui naisolento lyhtytolpan taakse ja näytti kolkoin katsein mittaavan sillan ja virran väliä.

Minä seisahduin hänen selkänsä taakse, jotta hän äkäisesti veti päähänsä huivin ja peitti sillä kasvonsa.

Tuosta suutuin minä ja astuin lähemmäksi.

-- Älä pelkää, tyttöseni; vuosisatamme ja kansamme ei ole vielä niin siveellisesti turmeltunut (nykyisen hallituksen kirousta tuottavan järjestyksen kautta) että väkisin veisimme tyttöjä, kyllä ne ilmankin. tulevat, kun heitä vähän vain katselee. Hyvästi!

Mutta kuljettuani toiseen lyhtypatsaasen saakka, en voinut olla katsahtamatta taakseni.

Nyt näin tuon naisolennon äkkiä heittävän yltä huivinsa ja hattunsa, ja kaikin voimin kiipeevän ylös sillan rintavarustukselle; -- riensin juuri paraaseen aikaan estämään häntä hyppäämästä Tonavan virtaan.

Ensiksi sain kiinni toisesta paksusta palmikosta. Näytti olevan oikeat omat hiukset, kosk'eivät irtaantuneet.

-- Hyvä herra, älkää vetäkö minua tukasta! -- huusi hän ja peitti toisella kädellä kasvonsa.

-- Mistä minä sitte pitäisin kiinni?

-- Päästäkää, antakaa minun mennä!

-- Niin mieletön en toki olekaan. Tulkaa alas sieltä!

Mutta kun hän ei tahtonut totella sanaa, nostin minä hänet pitkittä mutkitta alas vaarallisesta asemastaan.

Silloin tulivat hänen kasvonsa aivan lähelle minun kasvojani.

En vielä milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää kaunotarta.

Mitkä ihanat silmät! Ihanat lyhdyn valossakin!

En milloinkaan ole nähnyt niin kirkkaasti tuikkaavia silmiä.

Näitten kauneuden on kertomukseni vast'edes tarkemmin osoittava.

Kohta kun näin nämät elävät tähdet, tuli mieleeni, että olisi suuri vahinko heittää niitä Tonavaan.

-- Mikä on saattanut teitä tämmöiseen kauheaan päätökseen? kysyin isällisestä. Olettehan, vielä aivan nuori! Ehkä onneton rakkaus?

-- Minulla ei ole rakastajaa.

-- Kenties emäntänne on teitä loukannut?

-- En ole palkollinen.

-- Suokaa anteeksi! Siis huono toimeentulo?

-- Älkää tutkiko! Hellittäkää vaatteeni; sillä jos ne ratkeevat, ei minulla ole toisia.

-- Ennen kaikkea tulkaa pois täältä sillalta.

-- Miksi niin? Jos annatte minut poliisin haltuun, panevat he minut vankeuteen, tutkivat minua, ja vapaaksi päästyäni tulen taas tänne.

-- Kuulkaa minua. Sanokaa minulle huolenne! Entä jos voisin keksiä avun? Minä olen perheenisä; siis teidänkin isänne. Velvollisuuteni on suojella kärsiviä: siis teitäkin; se on minun ohjelmani.

-- Miten voisitte te minua auttaa? Huomenna tulee isäni talo ja tehdas ryöstöön pantavaksi. Sitte -- tiedän kyllä, mikä minun kohtaloni on!

-- Paljoko isänne on velkaa?

-- Oi paljon, paljon.

-- Mutta jos minä voisin laittaa tarvittavan summan.

-- Jos vielä kerran noin sanotte, hyppään minä kohta virtaan.

-- No, no, tyttöseni! Älä ymmärrä väärin. En aiokaan itse antaa rahoja, vaan käännyn edustajakunnan puoleen valtiopäivillä; sinne tulee joka päivä samanlaisia anomuksia. Valtiopäivämiehet eivät maksa muuta kuin hyväntekeväisyyden veroa. Sen he tekevät aivan mielellään.

-- Velka on liian suuri.

-- Olkoonpa.

-- Tietääkseni tuhannen floriinia ja siihen vielä oikeuskustannukset.

(Tuhannen floriinia. No, sen verran on minulla paraikaa taskuissani. Tosin olen säästänyt nämät rahat maksaakseni erään vekselin. Mutta jos lupaan yhden prosentin korkoa lisää, niin kai juutalainen suostuu ajan pidennykseen. Olenhan ennenkin tuhlannut tuhat floriinia kauniin silmäparin tähden, vaikkeivät olleet niinkään kauniit kuin tämän tytön).

-- Eihän tuo summa ole niin surmaavan suuri. Entä jos antaisin sen isällenne?

Tyttö katsoi surullisena minuun.

-- Älkää tehkö sitä. Ettehän tahdo yllyttää minua hyppäämään Tonavaan.

-- Älkää ymmärtäkö väärin. Tiedän, että teille ennenkin on tehty loukkaavia tarjouksia kauneutenne tähden, mutta älkää luulko minua _semmoiseksi_ mieheksi. Mitä isänne tehdas valmistaa?

-- Nitroglyseriiniä,

(Kemian taito ei koskaan ole ollut vahva puoleni. Glyseriinistä tiedän sen verran, että sitä löytyy kahta lajia. Toista lajia glyseriiniä käyttää vaimoni käsiensä voiteeksi, ja kun minä suutelen niitä, tulee suuhuni makea maku; ja eräs valtiopäivämies-kumppanini, joka on aika juoppo, panee glyseriiniä viiniin, jonka sanoo siitä tulevan paremmaksi; se on siis toista lajia. Sana "nitro" tietää tavallisesti salpietaria. Nuo kaksi ainetta yhdessä mahtavat olla jotakin hyvää parempaa; kun vain tietäisin, miten sitä nautitaan).

-- No, sitte ostan tuhannesta floriinista osakkeita tuohon nitroglyseriini-tehtaasen, Älkää katselko minua noin epäilevästi. Minä olen kaiken kotimaisen teollisuuden innokas harrastaja. Ohjelmanikin velvoittaa minua siksi. Semmoisissa yrityksissä on nimeni kaikkialla tavattava. Minä olen yksi perustaja-jäsen Balaton-höyrylaiva-osakeyhtiössä, kotimaan silkkiteollisuus-seurassa, kirsikkapuisten piipunvarsien tehtaan osakeyhtiössä, sateenvarjojen varastuksen vakuutus-seurassa ja Corvina yhdistyksessä! Pöytälaatikko on kotona täynnä semmoisia osakkeita. Niistä minä elän. Olen myöskin perheenisä. Ja kun itse suosin nitroglyseriiniä, pitää minun ehdoittaa laki, joka velvoittaa maata nauttimaan nitroglyseriiniä. -- Tarjoukseni on siis kokonaan affääri, joka ei siis missään suhteessa liikuta teitä. Mutta kenties sopisi siitä paremmin keskustella teidän arvoisan isänne kanssa; jos sanoisitte, missä hän asuu.

Tyttö mahtoi näistä sanoistani tulla täydelleen vakuutetuksi, että minulla on todelliset ihmisystävälliset tuumat; eikä enää epäillyt, kumpi on parempi, minä vaiko Tonava.

-- Sallikaa minun siis saattaa teitä isänne luo. Missä hän asuu?

-- Sinne on pitkä matka.

-- Tuolla kadun kulmassa on issikka. Hän vie meidät pian sinne.

-- Emme voi mennä sinne issikalla.

-- Ettekö ehkä luota minun ritarillisuuteeni?

-- Minä en tiedä, mitä ritarillisuus on. Sanoin ett'emme voi mennä sinne issikalla, kun siellä kadulla ei ajeta koskaan hevosella.

-- Mikä katu se onkaan?

-- "Kuiskaaja-katu".

-- Kummallinen nimi! Kenties sillä kadulla kulkijat puhuvat aina kuiskutellen?

-- Kenties.

-- Minä seuraan teitä sitte jalkasin sinne.

Tyttö katsoi minua kiireestä kantapäähän.

-- Tuollaisessa puvussa te ette saata tulla sinne.

-- Mitä? Enkö olisi tarpeeksi hienosti puettu? Kaulukseni tosin on hieman rypistynyt.

-- Päinvastoin. Kohta voidaan huomata teidän olevan herrasmiehen.

-- Tähänkö aikaan? Onhan nyt yö.

-- Löytyy ihmisiä, jotka juuri öiseen aikaan ovat liikkeellä.

-- Ettekä pelkää semmoiseen aikaan käydä ulkona?

-- Läksin kotoa jo illalla ja olen siitä saakka kävellyt täällä Tonavan rannalla ja katsellut vettä.

-- Mutta olkaa huoleti minun suhteeni. Ei minua kuoliaaksi lyödä. Olen minä kummallisemmissakin paikoissa ollut. Lontoossa Rotherhydessä, Pariisissa Montmartrella; taskussani on "hengensuojelija" ja taidan tapella kuin paraskin nyrkkimies.

-- Oh! Tuossa asussa ette saata tulla sinne kanssani.

-- Tiedättekö mitä? Täällä on Doroteankadulla "Kranatyörin-kellari". sangen oiva kapakka, vastapäätä vapaamielisten klubia. Siellä olen minä hyvä tuttu. Kapakan isännältä pyydän minä vanhan puvun, jota hän käyttää mennessään siankauppoja tekemään; semmoisessa puvussa kai saan täyden kansalais-oikeuden "Kuiskaaja-kadulla", Te juotte lasin munapunssia, sill'aikaa kun minä muutan pukua; se tekee teille hyvää, kun olette ollut ulkona yökylmässä. Tiellä saamme sitte miettiä, mitä sanomme isällenne.

-- Eipä hänen kanssaan voi tähän aikaan puhuakaan.

-- Miks'ei?

-- Siksi että -- -- --.

Arvasin asian; tuo kunnon mies on kai tähän aikaa tavallisesti semmoisessa tilassa, ett'ei hän tiedä tästä maailmasta niin mitään.

-- Saanko tarjota teille käteni?

Yhä vielä huomasin, ett'ei hän luottanut minuun.

-- Te ette tunne minua vielä tarpeeksi, sanoin hänelle; minä en ole samanlainen kuin muut. -- Tunnetteko Yrjö Sztupaa? Ehkä nimeltä? No niin, melkeinpä olen hänen kaltaisensa. Olen kaikkein lastenkotien, armeliaisuus-laitoksien ja punaisenristin-yhdistysten suojelija. Vaimoni on valiokunnan jäsen useassa hyväntekeväisyys-laitoksessa naisia varten.

Sana "vaimoni" vaikutti. Tyttö huomasi, että hänellä on tekemistä kunnon miehen kanssa, joka ei väitä olevansa naimaton nuorimies, jotta viettelevillä valheillansa saisi pauloihinsa kokemattomia tyttöraukkoja, vaan tunnustaa elävänsä laillisessa avioliitossa.

Tämän tunnustuksen tehtyäni tarttui hän käsivarteeni ja tuli kanssani "Kranatyorin kellariin". Kun minä tartuin hänen käteensä, paremmin sovittaakseni sitä kainalooni, tunsin käden olevan hennon ja pienen, mutta kämmen oli kova ja sormien päät neulanläpiä täynnä: tyttö ansaitsee leipänsä pesemällä ja neulomalla. Kapakassa ei tällä kertaa ollut niin paljon tupakansavua, jott'ei olisi voinut löytää isäntää. Erään sotamiehen, joka oli ottanut haltuunsa kaksi tuolia maaten niitten päällä, laskin kauniisti pöydän alle, toivoen hänelle hyvää jatkoa, ja laitoin sijaa meille kulmapöydän ääressä, vaatien kuolemasta pelastamaani naista istumaan toiselle tuolille. Tällä hetkellä vapisi häh kuin haavan lehti.

Isäntä käsitti kohta pyyntöni ja vei minut makuuhuoneesensa, missä sain ylleni toiset vaatteet. Niin täydellinen oli valekuoreni, että sattumalta katsahtaissani peiliin, tuli mieleeni tuo suloinen ajatus: ehkä joku nautasaksa rupee kanssani siankauppoja hieromaan.

Näin ulkonäöltä muuttuneena palasin holhottini luo. Muotoni oli muuttunut siihen määrään, että hän, astuessani toisen tuolin luo, vakavasti kieltäen lausui: "tämä sija on toisen".

Kun tyttö-raiska sitte tunsi minut äänestä, naurahti hän. Tosin tämä naurahdus kesti vain silmänräpäyksen, mutta oi kuinka se somisti hänen muotoansa. Kasvonsa olivat lasitetun porsliinin näköiset, johon ruumiin väriä on päälle puhallettu. Kasvonpiirteet hienot, silmät vetovoimaa täynnä ja huulten takana loistava helmirivi; mutta somin kuitenkin oli hänen puhdas ja kirkas otsansa.

Mutta höyryävä punssilasi seisoi koskematta pöydällä.

-- Miks'ette juo? kysyin häneltä.

-- Pelkään sen hajua, vastasi hän; -- se haisee samanlaiselta kuin isänikin, kun hän tulee myöhään yöllä kotia ja vetää minua molemmin käsin tukasta ähisten korvaani: "sinäkö se oletkin?" Hänen henkensä haisee juuri tuommoiselta.

Tuleva yhtiö-mieheni mahtaa olla mainio perheenisä! Käskin viedä pois punssin ja tuoda holhotilleni kahvia, jota hän joi ja kiitti.

-- Joko lähdemme? Olenko nyt kelvollinen kulkemaan Kuiskaaja-katua?

-- Olette aivan. Mutta ottakaa mukaanne myöskin paksu keppi, sillä siellä on paljo vihasia koiria, jotka öisin ovat liikkeellä.

-- Minulla on toiset tuumat. Isännällä on hevonen ja kuormarattaat, joilla hän kulettaa oluttynnörejä. Minä otan hänet kyytiin. Me kaksi mahdumme kuskin tuolille. Hän saa istua keskellämme.

Ehdotus hyväksyttiin.

Kun ilmoitin ehdotukseni kapakan isännälle, suostui hän siihen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen tarvitse tulla kauemmas kuin Kuiskaaja-kadun kulmaan, sillä itse Kuiskaaja-kadulle hän ei tohdi ajaa, pelkää rattaitansa.

-- Mahtaa olla mainio katu, kosk'ei semmoisilla rattailla uskalla ajaa, jotka jokapäivä kaksi kertaa kulkevat Asema-katua!

Hevonen oli valjaissa, ja minä autin holhottiani rattaille kuskin viereen; itse asetuin seisomaan heidän taaksensa, jott'en olisi heille, haitaksi. -- En vielä ollut kysynyt tytön ristimänimeäkään.

Mutta nyt pankaamme tähän alle kolme tähtöstä, kuten on tavallista uutta lukua alkaessa, ja otaksukaamme niitä kolmeksi lasiksi viiniä, jotka minä join hyvän ystävyyden vuoksi kuskin kanssa.

II.

Kuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon Unkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka täällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy moista.

Kun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan pohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä todellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.

Kohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa jonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin asukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.

Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä, navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä. Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja lakastuneita.

Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja, kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren. Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.

Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.

Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä, mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli", ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".

Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta! huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".

Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin, sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla lomapaikoilla varustettu trottoaari.

Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas; tästä alkaa Kuiskaaja-katu.

Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten kulkevan edestakaisin.

-- Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta alas.

Täällä vallitsi salpietarin haju.

-- Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista savutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi painanut sitä alas.

Kun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka taholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit koirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja sittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta päässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin ne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli aidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä moista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on jonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten pihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja syviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät sitte isompaan kanavaan -- johon vesi sitte jää.

Sentähden ei tänne voi kulkea rattailla.

Näitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija sattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen märkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.

Tuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua pysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen verran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku kadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. -- Tuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän haukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo kauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea. Isäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain seiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta Rikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen taasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja avuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen rauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan oikeauskoinen kristitty.

-- Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän saavuta meitä.

Mutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja etsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.

-- Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle tule.

-- Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.

-- Ei hän meitä näekään pimeässä.

-- Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on öisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät kaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.

-- No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei hän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.

-- Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet äänestään ja lauluistaan.

Herjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva henkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista renttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin; erittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.

-- Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni niin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä ammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?

-- Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona päivällä, sillä hän on karannut sotamies!

Arvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?

-- Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika. Saan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa sotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja koetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse kärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan pienen viran.

-- Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti jo rupeevan luottamaan minuun.