Chapter 9

"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle? Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"

Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.

Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei kukaan muu näe mitään paitsi he itse."

"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"

"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei koira puhu."

Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.

Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella, jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.

Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin, että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi, hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja myötä-tuntoisuutensa aarteen.

Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi lausuessani:

"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"

Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja lausui:

"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen, että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.

"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä tarkoitatte, Betty?"

"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme ole oppineet Jumalaa rakastamaan."

"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa; vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin. Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi te itse."

Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:

"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia. Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle, joka heitetään takaisin veteen -- se on, ellette puolestanne rupee tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista, mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."

Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain suhteen, ja minä sanoin:

"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"

"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."

"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"

"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna, ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."

"Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.

Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.

"Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen, jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin lävistetty mato."

"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"

"Mitä hän sanoi? -- niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani olisi hävennyt."

"Mitkä ne olivat, Betty?"

"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."

"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä kysyin.

"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."

"Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."

"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat meillä mene hullusti toisinaan."

"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin, jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse siitä mihinkään."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin lohdutusta etsimässä?"

"Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata kohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley, vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä maahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin hänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä ja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi nauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä itseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja hakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä kantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että kaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja tehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä oli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "onpa lohdutusta, onpa voidetta tuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat puhuivat."

"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä, minäpä tiedän kaikki tyyni."

"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi; osaattehan rukoilla?"

"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän' rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi ottaa siitä vaarin."

"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."

"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä -- tuota mykkää, harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni nuoleskelemaan."

"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."

"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi, minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."

"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi antamalla."

"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat suoritettuna, ei," hän virkahti.

Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:

"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka tulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole odottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta teidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan menkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse pelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia -- ellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti. Ja paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän paremmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan. Kalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata kalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista kohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään hullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa."

Bettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen kevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin mieltä.

Kasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta valitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin välillä.

Tän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä niin suuresti pelkäämme.

Me kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli parhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia yhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi itsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen, leivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja haukotuksiansa hilliten.

"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan," sanoi isäni, alkaen niinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. "Kun nuoret kaarestavat puoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin kuin aamulla nukkuvat."

"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla," sanoi Jack koettaen itseänsä hiukan puollustaa.

"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!" sanoi isäni. "Se oli varsin viehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat meille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta äänessä."

"Minä en ollut päissäni," sanoi Jack jyrkästi.

"Sitä en ole sanonutkaan," virkahti isäni, "minä puhuin seurasta enkä iloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta minun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin nimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien houkkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta."

"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir," sanoi Jack käännellen olutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka aina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa sotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin vähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.

"On ero teillä ja minulla, nuori herra," sanoi isäni lakaten pistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista, joita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.

"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä noihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos mimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä."

"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir," sanoi Jack, "mutta minulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten eikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi ruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta talutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta."

"Pois pöydästä, sir," huudahti isäni, "jollette voi olla minua loukkaamatta."

Sanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle; mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti kirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta minulle lahjaksi.

"Onko se myöskin maksettu, sir?" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.

"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani," sanoi Jack, "mutta Hugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle, mitä tarvitsin."

"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa," sanoi isäni, otti rihman ja heitti sen tuleen.

Tästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti laimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli hiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin kaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.

"Se ei ole rihman tähden, isä," minä sanoin.

"No, mintähden sitten?" hän kysyi.

"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin," minä sanoin.

"Kenties olin liian kova poikaa vastaan," sanoi hän. "Nuoret ovat nuoria."

"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin," minä sanoin, sillä minä tunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon kuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa hänen suustansa.

"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa," minä sanoin, "vaan se, että vaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat hänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven, mutta kiihoittaa sinua vihaan."

"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani," sanoi isäni kääntyen äitini puoleen. "Poikanne kiivastuttaa minua, vanha hupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan."

Mutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.

Ja päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin ainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:

"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla oli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi."

Mutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi asiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon työn, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän tietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi maksaaksensa.

Ja Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki tavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä, he lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi pyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee häntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri on kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi ajatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.

Mutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja sydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy. Minusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin pääsisivät oikeaan satamaan.

15 p. heinäkuuta.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä päivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä hän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että yksi ainoa "jumalisuudenharjoitus" ottaa koko sen ajan, joka olisi kaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä en voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani ja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja laupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut ajatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä, mitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en voinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin levoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi rakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin paljon, ja jonka silmäteränä hän on.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään asian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu kärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten taikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen, että meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta meitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle yhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.

Mutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä? Tarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita rakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja sanoisimme: "Minä en tahdo nähdä." Sitä en voi uskoa, sillä se olisi petosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus. Minä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta siitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme näe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan peittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.

Rakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää ja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.

Se on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on intohimoinen rakkaus, joka sanoo: "Tämä on minun, sentähden tahdon katsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä myönnytä."

Mutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille: "Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta, minä olen kuitenkin armahtanut teitä -- juuri sentähden, että olette synnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä tahdon tulla teille avuksi!" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin paljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin Hän?