Chapter 3

"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi," jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi, heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."

Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:

"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."

"Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat, niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan _Hänet_, joka itse tuntee ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin äitisi."

Kun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:

"Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti! Hänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot."

"Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti," minä kysyin.

"Mitä puhuittekaan, lapsi," Betty huusi, "luuletteko, että minä olisin niin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta miestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis saarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan niin."

Tuorstaina, heinäkuun 11 p.

Kun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään kovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut erään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.

Hän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten kaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen merisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan, missä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe, jonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet yksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin, syöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta vastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: "Pappi ulos! Missä hän on?" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan, huusi: "Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?" "Rukoilla," oli papin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että seinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen alas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten mielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät seinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän keskellensä ja sanoi: "Tässä minä olen! Kenellä teistä on minulle jotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?" ja kääntyen milloin sinne milloin tänne, hän lisäsi: "Teitäkö vastaan -- vai teitäkö? Sanokaat se minulle!" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä, siksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän seisahtui ja sanoi: "Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun puhuvan teille?" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului, jotka huusivat: "Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen puhua! Kukaan ei estäkö häntä!" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi ympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten veivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän venheellä lähti kaupungista.

"Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän," sanoi isäni. "Minä tahtoisin ennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä. Mutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?"

"Sentähden, master," vastasi Betty, "että hän tahtoo saarnata aukealla kadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä kuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli edellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön."

"Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä", säisti isäni, "ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin papille."

"Minä olen kuullut puhuttavan," sanoi Jack, "että tämän papin luullaan olevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä kuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin sattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin."

"Ei ainoastaan naiset, master Jack," keskeytti Betty. "Lankoni, joka oli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan kohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin lammas."

"Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan," kysyi äitini hämillään. -- "Kuinka se tapahtui?"

"Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan noita kurjia eri-uskolaisia. -- Jos hän tulee tänne meidän paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma."

"Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy susia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset tulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan. Semmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole jesuittain vehkeitä."

Mutta Betty piti puoltansa. "Minä en ole paljon oppinut, missi," sanoi hän; "mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni."

"Ja minä," sanoi isäni, "tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi hillitä rahvasjoukon."

"Ja minä," sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, "minä tahtoisin kuulla saarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita."

Minä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei kirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän muutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita asioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan, että äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten henkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon papeiksi. Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi, puhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea järjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in uskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista paikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon sanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin, shakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin. Hän luetteli haira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että hän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena sielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme kirkon uljaina sotureina.

Betty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla tavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin kirkkoherramme tarkoittaneen.

Iltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan yksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja P. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko apostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea pappi Falmouthissa.

Ja uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta kapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in "Martyyrien kirjasta."

Hugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on oikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.

II.

Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat lasta semmoista kuin minä.

Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi. Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja taivaan valtakunta.

Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu -- ja jota minun tulee vaeltaa.

Sunnuntai-iltana.

Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on pistää päiväkirjani -- olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä, kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson häneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä, missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta! Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista, joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme _täytyy_ eritä.

Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa meitä kuolemaa kohden!

Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja; mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus, jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen heitetyksi lapseksi?

Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen heitetyksi lapseksi.

Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan hänen rakkauteensa suljetuiksi.

Hackneyssa, toukokuun 22 p.

Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin itseni niinkuin henki toisessa mailmassa -- minä tarkoitan jonkunlaista pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen yhtä monta päivää kotia lähempänä.

Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana. Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja minua!"

Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät muitten katsottaviksi.

Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan. Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse tulevalla kuulla lähtee pois.

Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni. Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli "aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän, tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu ruhtinas.

Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin. Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit, joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet toinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.

Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen. Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan puistutuksiin tulemallaan.

Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee, että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva, heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan! Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat, paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että Hugh olisi ollut siellä!

Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä näytin niin yksivakaiselta.

Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne, jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

"Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää, siihen voivat luottaa."

"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista, joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien kirjasta."

Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin. Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä, alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä ihmisistä.

"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä ja pulska kuin hovisaarnaaja".

"Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä kurjempi kuin luulinkaan."

"Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän ainakin on."

"Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä Lontoossa uusia muoteja oppimassa.