Chapter 28

"Se on _anteeksi-antamuksella_, jolla sen täytyy alkaa, -- siinä koko asia! _Helposti voitettu anteeksi-antamus saattaa tehdä meitä kevytmielisiksi ja huolimattomiksi, mutta Jumalan anteeksi-antamus ei suinkaan ole mikään leikin-asia. Se on uhri, mutta Jumalan puolinen ja sentähden meille helppo. Se on _anteeksi-antamus_ Jumalan oman pojan kuolevalla äänellä julistettu ja hänen pyhällä verellänsä vahvistettu. Ihmeellinen ilo on tietää, että Jumala ei vihaa meitä syntiemme tähden; mutta minä luulen melkein vielä suuremmaksi iloksi tietää, että hän _meidän tähtemme_ vihaa _syntejämme_ eikä tahdo niitä sallia. Hän tahtoo sitä vastaan auttaa ja rohvaista meitä, vieläpä _antaa meidän kärsiä kaikkikin_, niin että voittaisimme syntimme ja tulisimme vanhurskaiksi ja vakaviksi emmekä enää etsisi omaamme."

Monta ulkonaista vastusta oli vielä voitettavana. Vaikeaa oli Jackille löytää joku sopiva toimi. Hän oli valmis kaikkiin ja kantamaan jokaista nöyryytystä, mutta se epäluulo ja pelko, jonka vilpillinen käytös tietysti aina synnytyttää, on kalsea ilman-ala hyvän kehittymiselle. Jos hän esimerkiksi joskus hymyili, setä Henderson kohta oli valmis katsomaan häntä katumattomaksi; jos hän oli yksivakainen, setä Beauchamp sanoi häntä jöröksi. Kauhean työlästä on ilmeisesti langenneen jälleen nousta; jos hän rohkenee katsoa vapaasti ympärillensä, muutamat pitävät häntä hävyttömänä; jos hän on nöyristynyt ja painaa alas päänsä, toiset sanovat häntä ahdasmieliseksi. Me ajattelimme alusta kotia ja vanhaa maanviljelys-elämää, mutta niin mielelläni kuin olisin tahtonutkin saada Jackin taas meidän keskellemme, minä en kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vaikka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä lannistumatta.

Eräänä aamuna, juuri kuin isäni ja minä näistä asioista keskustelimme, meitä suuresti hämmästytti, kun näimme kamaripalvelian huolettomasti avaavan oven ja ilmoittavan "mrs Spencerin."

Hugh oli samana päivänä tullut Tomin kanssa Amerikasta. Isäni jätti minun toimekseni antaa hänelle tieto viimeisten viikkojen surullisista, jos kohta ei toivottomistakaan tapauksista, ja kun Jack, ennenkuin olin ennättänyt päähän asti, itse tuli sisään, minä lähdin ulos heittäen heidät kahden-kesken.

Jack sanoi minulle perästä-päin, että Hugh'in lämmin ja sydämellinen käytös, hänen rehelliset ja uskolliset neuvonsa olivat hänelle enemmän kuin suuri tavara. "Se on ihmeellinen apu," sanoi hän, "kun tulee uskotuksi siltä, johon joka mies luottaa, niinkuin Hugh'in laita on."

Minä tiedän aivan hyvin, mitä tämä merkitsee. Oli aika, jolloin minäkään sen pelvosta, että tämmöisessä tunteessa olisi epäjumaloitsemista, en rohjennut mieltäni siihen kiinnittää, mutta tästä pelvosta olen nyt päässyt, sitten kuin siitä olen puhunut Jackin kanssa, ja hän on kertonut minulle, että minä hänelle olen juuri samanlainen ihmeellinen apu, josta selvästi näkyy, että se on Jumala, joka tahtoo sen sillä tavalla. Hugh sanoo meidän yhtä vähän epäjumaloitsevan toisiamme, kun sanomme, että kohta paremmin voimme tehdä työtä yhdessä, kuin sitä voi pitää auringon palvelemisena, kun sanomme, että paremmin voimme tehdä työtä sen valossa.

Hugh on suorittanut kaikki Jackin asiat -- Hugh ja orpana Tom-parka, joka tuli takaisin Hugh'in kanssa. Hugh ei luule, että vanha elämä tuolla kotona sopisi Jackille; hänen päättääksensä isä ja poika kiihoittaisivat ja suututtaisivat toinen toistansa, ja jos yhtä-päätä koettaisivat tätä luonnollista taipumustansa voittaa, he alinomaisella jännityksellä ja uudistetulla ahkeroitsemisella ainoastaan kiusaisivat ja kiivastuttaisivat itseänsä. Hän luuli ilman sitä, että Jackin mieli siitä liiaksi lannistuisi. Se tulisi olemaan vanhuuden elämä, aljettu nuoruudessa, yksi-jonoinen työ, rauhallinen ja hauska kyllä hyvää ja hyödyllistä elämänjuoksua muistellessa, mutta viettelevä ja lannistava sille, jolla ei ole muuta, johon saattaa katsoa takaisin, kuin menetetyt tilaisuudet ja hukattu nuoruuden aika.

On sentähden päätetty, että sillä välin kuin Tom jää kotiin isäänsä auttamaan, Jack lähtee Amerikkaan ja ottaa vastaan tupakinkasvimaat, jotka Tom on Etelä-Karolinassa ostanut. Jack tunsi tästä suurta huojennusta, ja minä iloitsin, että kaikki oli suorassa, ennenkuin tulimme kotia, koska keskustelut näistä asioista olisivat voineet olla tuskallisia.

Näitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa. Jonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että setä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan, oli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin silmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin tappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.

Setä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin tilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr Whitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana myönnytyksenä oli se, että "ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia poikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän luuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi."

Veljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan, suuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.

"Sinä näet, orpana Kitty," sanoi Tom, "että minä olin päättänyt taipua vaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi on minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin takaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään."

"Minä olen varma, orpana Tom," minä sanoin, "että isänhuoneesen palaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin työtä kuin armoihin otettu poika."

"Ja minä olen varma," sanoi Tom, "että pojalla oli yhtä suuri ilo otsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta."

"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi," minä sanoin.

Tomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen, että hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:

"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että kääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme, vaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin opin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä käsittämään."

Ne olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson oli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn keinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa katsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei ollut kuin täysi hulluus ja murha.

Mutta hänen sydämensä oli kuitenkin liian heltynyt ja nöyristynyt ilosta Tomin takaisin-tulosta, jotta hän olisi voinut olla kova muitten erhetyksiä tuomitessa -- ellei juuri tekopyhän veljenpojan, ja jollei tämän epäusko ja rikos olisi häntä riitaan kiihdyttänyt, hänen sota-aseensa luultavasti olisivat saaneet tupessansa ruostua.

Kun minä koetin kiittää häntä Tomin jalomielisestä käytöksestä Jackia vastaan Etelä-Karolinan kasvimaitten suhteen, hän kohta keskeytti minua sanoen:

"Kitty, kaikki mikä meillä mailmassa on, minä ja minun omaiseni olisimme valmiit panemaan alttiiksi, jos sillä voisimme maksaa, mitä sinä ja sinun omaisesi olette meille tehneet. Ja mitä sinä ja mr Spencer olette tehneet meidän ja Tomin edestä, on korkealla kaiken kiitoksen ja makson yli, ja minä en ole oppinut sievistelemään. Sisar Beauchamp-parka ymmärtää tuota paremmin kuin minä. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. Mutta jos jossakin tilaisuudessa joku teistä kääntyisi sairaaksi, älkäät hetkeäkään epäilkö käskemästä minua teitä hoitamaan. Tuota minä hiukan ymmärrän, joka ei ole kenenkään teidän laita, ei edes sisar Trevylyan-parankaan, ja minä kulkisin mielelläni toisesta päästä mailmaa toiseen tehdäkseni teille kaikkea hyvää, mihin suinkin kykenen. Lupaa minulle siis, Kitty, panna tieto minulle, ja minusta tulee tuntumaan, kuin raskas taakka lankeisi hartioiltani."

Minä en voinut olla sisällistä väristystä tuntematta, ajatellessani etanasoppaa, ankaria lääkkeellisiä määräyksiä sekä semmoisissa tapauksissa välttämättömiä yhteen-tölmäyksiä täti Hendersonin ja Bettyn välillä. Minä taisin ainoastaan lausua, että toivoin meidän kaikkien kauan pysyvämme terveenä, ja että minun olisi kovin mieluista tehdä täti Hendersonille jotakin palvelusta, jos suinkin voisin.

* * * * *

Me olemme siis taas rakkaassa vanhassa kodissamme, isäni, äitini, minä ja veli Jack -- vieläpä Hughkin, sillä hän on aina ollut kuin yksi meistä, vaikka nyt lähemmällä tavalla kuin ennen. Kuinka vähällä olemme olleet toinen toisestamme mailman tuiskussa eritä! Ja kuinka suloiselta nykyisen hetken hiljainen rauha kestettyin, pauhaavien myrskyjen verralla tuntuu!

Paljon on kuitenkin, joka muistuttaa meitä, että vielä olemme mailman merellä, suurella, aavalla merellä, emmekä tiedä, pääsemmekö vasta-päinkään niistä myrskyistä, jotka tavan-takaa nousevat. Mutta me emme kuitenkaan ole ilman perämiestä, ja me olemme koetelleet häntä, joka on se suuri voitto, jonka jokaisesta myrskystä olemme tuottaneet.

Äitimme on taipuvampi laskemaan Jackia Amerikkaan, kuin kukaan meistä olisi voinut toivoa. Hän sanoo huokeammaksi erota hänestä nyt, kuin koska hän oli sotaväkeen Flanderniin menemäisillään. Hän tuntee, että hän nyt ei lähde yksin. Ja me tiedämme hyvin, että hän tällä tarkoittaa jotakin muuta ja korkeampaa, kuin että Hugh lähtee hänen kanssansa katsomaan, kuinka hän uuteen maahan asettuu. Sillä Hughin _täytyy_ lähteä, mutta toivolla, joka meille molemmille tekee eron huokeammaksi, kuin koska hän viimein meidät heitti.

Asian selittämiseksi on mainittava että muutamia päiviä takaisin-tulomme jälkeen Ewelynin isäsetä, uusi pastorimme, kävi meitä tervehtimässä.

Hän oli vanhemman ja voipuneemman muotoinen, kuin koska hänet viimein tapasimme, ja näytti kiihkohermoisemmalta kuin milloinkaan.

Hän sanoi olleen myöhäistä siirtää vanha mies semmoinen kuin hän oppineen elämän keskeltä Oxfordista, Lontoon ja sen lähitienojen sivistyneistä oloista paikka-kuntaan, jonka hän ketään loukkaamatta luuli voivansa sanoa piammastaan sivistyksen äärimmäiseksi rajamaaksi. Hän sanoi, laivarosvot ja salametsästäjät, vastahakoisuus maksamaan kymmenyksiä, Cornwallin murre ja kaikenmoiset raakuuden jätteet toisella puolella sekä metodismi ja sen vaarat toisella puolella, tuntevan itsensä kykenemättömäksi kansassa mitään vaikuttamaan. Jos joku muu siihen kykenisi, se olisi hänelle mieluista, ja hän tuli sentähden nyt Hugh'ille ehdoittelemaan, että tämä runsaasti määrättyä palkkaa vastaan ottaisi hänen virkaansa toimittaaksensa. Itse tahtoi hän muuttaa Lontoosen. Hän oli puhunut kirkkopatruunan kanssa, joka oleviin oloihin katsoen oli sanonut pitävänsä tämän parhaana. Ja niin on asia nyt tällä tavalla päätetty.

Hugh ja Jack ovat lähteneet. He nousivat laivaan Falmouth'issa.

Minusta tuntuu nyt heidän lähdettyänsä raskaammalta, kuin koska siitä ensin puhuttiin. Puuttuen kuvatuslahjaa, minä en koskaan voi ennakolta asiain katkeruutta arvata, joka välisti tekee, että minua perästä-päin karvastelee enemmän.

Laiva, jossa lähtivät, oli vanha ja huono. Laiturilta palatessamme kuulin muutamien merimiesten ylenkatseella siitä puhuvan.

Ilta heidän lähtönsä jälkeen oli myrskyinen. Vuorilta merta päin katsellessani, raskaita ukkosen pilviä kokoontui lännessä juuri niillä paikoin, missä ajattelin laivan silloin olevan.

Ja Betty pudistaa taas päätänsä ja sanoo, ettei auta pahaa ennustaminen, mutta kyllä hän viimeisiin aikoihin on sekä kuullut että nähnyt kamalia ja kummallisia asioita.

Ja kun minä epäsin hänen pelkonsa, muistuttaen kaikkia niitä pahoja enteitä, jotka hän oli kuullut äitini suhteen, hän ainoastaan nyykähytti päätänsä, nyrpisti huuliansa ja vastasi, että jos silloin ihmeitä tapahtui, ja äitini säilyi, hän kuitenkin itse taittoi jalkansa, master Jackista mitään puhumattakaan; ja ilman sitä ihmeitä ei myöskään saa odottaa joka päivä. Hän soisi ainoastaan, että hän ei olisi vanha rampa; jos hän olisi niinkuin ennen, hän lähtisi mr Jackista huolta pitämään. Hän oli kuullut kauheita asioita intianeista ja neekereistä, ja kuka katsoisikaan hänen liinavaatteitansa ja parsisi hänen sukkiansa? Hän tahtoi kuitenkin toivoa parasta. Ihmiset olivat ennenkin palanneet hengissä; hän toivoi, että niin tapahtuisi nytkin master Hughin kanssa, ja että saisimme nähdä hänet taas terveenä ja raittiina; mutta kyllä hän tuntisi itsensä kiitolliseksi, jos niin tapahtuisi.

"Mutta Betty," minä viimein sanoin, taistellen kyynelten ja suuttumuksen välillä -- suuttumuksen häntä vastaan hänen aavistustensa tähden ja itseäni vastaan siitä, että otin niistä vaarin -- "Betty, pakanallista on huolia tuommoisista. Meidän tulee avata sydämemme Jumalan sanalle ja antaa totuuden valon paistaa ja tutkia joka komero. Mitä onkaan kaikista enteistä ja arvoituksista mailmassa yhden ainoan hetken sydämellistä rukousta vastaan? Muistakaat, että rukous oli voimallisempi kuin P. Paavalin aavistukset, sillä hän sanoi 'näkevänsä, että purjehdus tulisi vaaralliseksi ja vahingolliseksi ei ainoastaan kalulle ja haahdelle, vaan hengellekin.' Ja sitten kuin hän oli paastonnut ja rukoillut, hän yhtä-kaikki nousi ja sanoi, että Jumala oli hänelle lahjoittanut ne, jotka hänen kanssansa purjehtivat, ja vaikka haaksi hukkui, ei yhtäkään henkeä menettynyt."

"On rukouksia," sanoi Betty, "jotka voivat maat ja taivaat taivuttaa."

"Ja olipa rukous kerta mahtavampi kuin ennustus," minä sanoin, "vaikka se ei ollut jonkun apostolinkaan, vaan ainoastaan kurjan syntisen kaupungin. Ninive pelastui, kuinka pettyneeksi Jonas itsensä tunsikin, kun hänen sanansa eivät käyneet toteen."

"Mrs Kitty," sanoi Betty kuivakiskoisesti, ahkeroiten kahta kiivaammin käsillä olevaa työtänsä. "Minä en katso sitä varsin ystävälliseksi teiltä, että minua tuohon itsekkääsen vanhaan juutalaiseen vertaatte. Minusta on useasti näyttänyt yhtä ihmeelliseltä, että Kaikkivaltias puhui hänen kauttansa, kuin että Hän puhui Bileamin aasin kautta, hän kun karkasi paikastansa ja oli saattaa sekä haaksi että haaksiväkikin hukkumaan. Ja sitten suututteleminen ja kiukutteleminen siitä, että Herra oli laupeampi kuin hän, ja että vaivaiset syntiset ihmiset tuossa suuressa kaupungissa ja mykät eläin-parat säästettiin. Minä en voi kieltää loukkaantuvani siitä, että minua verrataan häneen. Sen tiedän omassa-tunnossani, että yöt päivät rukoilen master Jackin ja master Hugh'in edestä, ja jos molemmat eheänä palaavat takaisin, minä kumminkin tulen armottoman iloiseksi, se on varma."

"Betty," minä anoin, "ymmärrättehän, että minä en millään muotoa tahtonut teitä profeta Jonaasen verrata. Minä sanoin ainoastaan, että kun kansa _silloin_ rukoili Herraa, hän luopui uhkauksiansa täyttämästä, ja me emme koskaan voi tietää, kuinka paljon armoa ja apua rukoustemme kautta _nyt_ voi tulla niitten osaksi, joita rakastamme Hän voi lähettää enkelinsä, ja yksi ainoa niistä on väkevämpi ja mahtavampi kuin kaikki meren myrskyt. Hän voi myöskin ainoastaan ojentaa kätensä, ja sen kautta tehdä jonkun vaipuvan Pietari-paran kykeneväksi ilman vahingotta veden päällä kävelemään. Minä soisin, Betty, että tahtoisitte ajatella Jumalan lupauksia eikä enteitä ja aavistuksia. Ja koska niin paljon meitä kaikkia rakastatte, minä soisin, että voisitte meille toivoa parasta, ja kun minun itse useasti on varsin vaikea toivoa, minä tahtoisin, että te, Betty, olisitte minulle avuksi eikä esteeksi."

"Mrs Kitty," sanoi Betty vähän leppyneenä, "nuorten ihmisten on jotenkin helppo toivoa. Jos aurinko ainoastaan yhden ainoan hetken paistaa, he kohta luulevat talven menneeksi, ja jos vanhat ihmiset eivät voi olla heille järkeä jakamatta, se kohta on kuin tulta tappuroihin viskattaisiin. Minä en suinkaan tahtonut profeeta Jonasta, tuota huolestunutta vanhaa sielu-parkaa halveksia, hänellä oli kyllä vastuksensa, ja minä en uskalla väittää, että jos olisin ollut hänen siassansa, minä en olisi ollut vielä pahempi kuin hän. Mutta sen kuitenkin luulen, että Kaikkivaltias olisi varjellut minua enemmän huolimasta muutamista vanhoista lehdistä, jotka kasvavat kuin sienet yhtenä yönä, kuin koko kansasta tuossa suuressa kaupungissa, viattomista lapsista alkaen mykkiin eläimiin asti. Minä olen karkea, vanha sielu, mrs Kitty, ja luontoni on vähän omituinen silloinkin, kun se on parhaimmallaan; mutta totta on kuitenkin, että minä koko elin-aikani mielelläni tahtoisin istua rampana takanurkassa ja pitää vaaria Rogerista, hupsu parasta, taikka tuosta saamattomasta lutuksesta, joka ei tullut toimeen elukkain eikä voin kanssa, kun minä olin kipeä (vaikka minä tunnustan, että se voisi vaivuttaa minut hautaan), kun vaan saisin nähdä teidät, mrs Kitty, master Hugh'in, masterin ja missis'in kaikki taas yhdessä, ja sitten myöskin tietäisin, että master Jackin käy hyvin -- ja ken tietää, enkö sitä saakin? Sillä minä en kiellä, että Herran laupeus on suuri, ja kun hän rupee ihmisiä hämmästyttämään, se tavallisesti tapahtuu sillä tavalla, että hän antaa heille enemmän eikä vähemmän kuin pyytävät, ja jotakin paljon parempaa kuin koskaan toivoivatkaan. Ainakin on hänen menetyksensä minua kohtaan ollut semmoinen, mrs Kitty."

XII.

Kaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on tullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka äänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä minua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno kevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni huojentamiseksi.

Uusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua sinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon valossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen kauneuteen -- minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan omasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin puoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh puhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten oksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät tekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että syvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on rakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti visertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot tuulet keinuttavat kehtoa.

Amerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan kuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin Jumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen suloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta akkunani alta huokuu minua vastaan.

Ja nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten, tuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa piankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa tämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja Jumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!

Se on _elämän_ ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen tuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima, joka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa katsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja muuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta elämästämme.

Kaikkien kauniitten paikkojen _kauneus_ sanoo: _Jumala on ollut täällä_, mutta _elämä_ vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa, pienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä, joka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä voitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka helppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen maankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä -- elämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: "_Jumala on ollut täällä_," vaan: "_Jumala on täällä_;" ei ainoastaan: "Mestarin käsi on luonut meidät -- ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?" vaan: "Elähyttäjän henki huokuu meistä -- ettekö tunne hänen läsnä-olonsa riemua?" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.

Minä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä, joka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua taikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli liikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on elonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se näyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset kevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka vuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti kuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin auringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi niitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja mailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen töitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita vaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo, ja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja taas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan sitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?

Mutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän, sillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien, ikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka ylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä liikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien henkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa läsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.

Rukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla on pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se ahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi osaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä entamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin aikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.

Me vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla päätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja vahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän välillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja rakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus lahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä antaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille antaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta tarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:

"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu Jumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema. Uskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan lupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa ole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa järkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä tunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä itsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki mieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo: 'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään repäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä hylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'