Chapter 27

Kolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa ja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä; raskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän perässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin meistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä askeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja pani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä haudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä pienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien akkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta tunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan tyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun isäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo, minä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan kiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä anteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.

"Pikku Kitty-parka," sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni kuin hänen omansa kaltainen, "pikku sisar-parkani, sinä ja isämme olette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta," ja sitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen edes-takaisin: "Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin vihossansa minulle -- ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut huokeampi minun kantaa." Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten äänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: "Tämä on surkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä. Ainoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja kaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan asian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin." Ja sitten kysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.

Minä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.

Tavallisella, hilpeällä tavallaan hän nyt kääntyi valkoiseen puoleen päin, niinkuin toivo jo olisi ollut varmuutta, ja puhuttuansa vähän aikaa onnettomuudestansa piammastaan ohitse-menneenä vastoin-käymisenä, hän sanoi:

"Tiedäthän, Kitty, että minä aina olen uskonut onnelliseen muutokseen elämänvaiheissani. Eikä minua ollenkaan kummastuttaisi, jos nyt olisimme itse käänteessä, sillä totta puhuakseni se oli rahankitsas yhtiö. Sihtieri on kurja mies ja samalla teeskenteliä. Vaikk'ei juuri sillä tavalla, kuin olisi ollut suotavin, lienee kuitenkin paras, että olen päässyt heistä. Ja mitä niihin pieniin pikapäisiin sanoihin tulee, jotka sinä, pikku Kitty, olet lausunut, älä niistä koskaan enää puhukaan. Kaikissa meissä on pienet vikamme, mutta sinä olet kieltämättä hurskain pieni sielu koko tässä puuttuvaisessa mailmassamme."

Mutta kun palasin takaisin isäni kanssa, sydämeni oli kuin jääkappale rinnassani. Kaikki tuskailimme suuresti syntiä ja häpeää ja teimme mitä kykenimme Jackin edestä, sillä välin kuin hänen oma omatuntonsa näytti olevan keveä kuin höyhen. Oli kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut mitään muuta kuin pahaa onnea, ja minä kysyin itseltäni, tulisiko koskaan niin pitkälle, että hän oppisi oikeaa väärästä erottamaan.

Seuraavana iltapäivänä setä Beauchamp asian-ajajien parissa oltuansa tuli minun luokseni peräti hämillään. He olivat sanoneet hänelle, että Jack ei tahtonut suostua heidän tuumaansa hänen puollustuksensa suhteen, ja että näytti epätietoiselta, saataisiinko häntä sanomaan itseänsä _syyttömäksi_.

"Sinun täytyy puhua hänen kanssansa, Kitty," sanoi setäni, "ja koettaa häntä taivuttaa. Sinua hän tottelee, jos ketään. Mitä minuun tulee, ihmisten käsitykset siveydestä ja uskonnosta, sittenkuin metodistoja ilmaantui, minusta näyttävät olevan niin ylös-alaisin, että minä puolestani en enää voi ymmärtää ketään enkä mitään."

Minä lähdin sentähden varhain seuraavana aamuna taas Newgateen ja pääsinkin sisälle onnettoman veljeni luo.

"Jack", minä sanoin, "setä Beauchamp sanoo, että sinä ja asian-ajajat ette oikein ymmärrä toinen toistanne, ja minä olen tullut tänne katsomaan, voinko olla sinulle miksikään avuksi."

"Me ymmärrämme toinen toisemme täydellisesti, Kitty," sanoi Jack, "he vaativat minua tekemään valan valheen päälle, ja sitä minä en voi. Minä otin todellakin rahat, ja jos ainoana puollustuksenani on vannoa, _etten_ ole sitä tehnyt, sitten, Kitty, minulla ei ole mitään puollustusta enkä minä näe _mitään_ neuvoa. Minä luulin heidän keksineen jotakin muuta, mutta näyttää siltä, kuin eivät olisi voineet."

Minä tunsin sydämeni elpyvän uudesta toivosta, minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin:

"Tahtoisitko todellakin kärsiä vaikka mitä, ennen kuin sanoa valheen?"

"Tietysti, minä en voi väärää valaa tehdä. Mitä tarkoitatkaan, Kitty?"

"Jumalan kiitos," minä sanoin enkä voinut olla itkuun purskahtamatta.

Jack käveli edes-takaisin. Muutaman silmänräpäyksen perästä hän seisahtui minun eteeni ja sanoi yksivakaisesti: "Kummastuttaako sinua, sisar, että minä en tahdo sanoa valhetta, että minä en tahdo alentaa itseäni? Taisitko uskoa, että sitä tahtoisin? Taisitko uskoa, että vaikka luulin edeltä-käsin vapaasti voivani ottaa palkan, jonka tuon kurjan yhtiön tuli minulle maksaa, minä sen puolesta tieten-taiten voisin sanoa valheen ja tehdä väärän valan?"

"Oi Jack," minä sanoin, kätkien kasvoni käsiini, "mitä minun olikaan ajatteleminen, kun sinä taisit ottaa sen, mikä ei ollut sinun? Se teki meidät niin onnettomiksi."

Jack kääntyi suutuksissa pois, ja minä istuin paikallani nojaten päätäni käteeni. Minä kuulin hänen kävelevän edes-takaisin, ja sitten hetken aikaa vaiti oltuansa pitkäänsä lausuvan minulle:

"Minä ymmärrän, Kitty, sinä uskoit, että kun veljesi oli voinut varastaa, hän myöskin voisi tehdä kaikkea muuta."

"Mutta sitä sinä et _tahdo_, Jack," minä sanoin pannen polvilleni hänen viereensä. "Sinä et tahdo. Sinä tahdot ennen kärsiä kaikki kuin tehdä, mitä et pidä oikeana, mitä katsot synniksi. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!"

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi vähän katkerasti:

"Sinä kiität Jumalaa, Kitty, siitä, jota kaikki eivät katsoisi juuri erin-omaiseksi armoksi, siitä, että tie on minulle avoinna hirteen. Luultavasti tiedät, että eräs akka-parka joku päivä sitten hirtettiin kuuden pensin varkaudesta, ja minä olen varastanut viisikymmentä puntaa. Luuletko, että isäni ja äitini siitä käyvät yhtä iloisiksi kuin sinä?"

"Oi Jack," minä sanoin, "sinä _tiedät_, mitä minä tarkoitan, ja sinä _tunnet_, mitä minä tunnen! Me panemme liikkeelle kannot ja pilvet, saadaksemme sinut vapaaksi julistetuksi, ja minun päälleni on tullut erinomainen luottamus hankkeemme menestymiseen. Minä tunnen, että Jumala nyt on meidän puolellamme, ja hänen kätensä on väkevä."

Mutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein hilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita, sillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä herännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta ilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä kopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä sitä, minkä hän katsoi vääräksi.

Sillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut uskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet tahtonut. Hän oli kyllä vielä "vieraassa maassa," nälän maassa, jossa hänelle ei annettu edes "rapaa," mutta enkö rohjennut toivoa, että hän "malttaisi mielensä," että kiusaus syntiin, joka oli hänen luonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään synnistä, joka oli hänen _omansa_, hänen helmasyntinsä?

Se ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten mielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta kuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan, Ewelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen vuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.

Mr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet, mutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka synnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä ominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.

Hän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa, että tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat ruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi kuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta tarjona. Menekki oli ollut "ääretön," vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn sanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan näyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme tarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.

"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka," sanoi hän; "ikävä ja huolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä toivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden -- mutta minua pahoittaa, minua pahoittaa -- --"

Minä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä syyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui häväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka heidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti kuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin, että hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi, yhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet käsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän tuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta esiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset kohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein innostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi katsoa -- välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että asia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli ennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava esimerkki.

Ewelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka makasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä luettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta kolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:

"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös riippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord Clinton on isäni lähimpiä tuttavia."

Sihtierin käytös muuttui taas äkkiä. "Lord Clinton, rouvaseni, lord Clinton," sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, "tuntee hyvin vähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun luokseni."

"Saadaan nähdä," sanoi Ewelyn kylmäkiskoisesti, luoden huolettomasti terävät silmänsä sihtieriin.

Tämä hämmästyi nähtävästi.

"Lord Clinton," sanoi hän laskien etusormensa otsallensa ikäänkuin jotakin selvää saadaksensa, "niin, minä muistan sen nyt, se on pieni erhetys, erhetys, joka aikaa sitten olisi tullut korjatuksi, jollei olisi ollut niin suuri kiire. Lord Clintonin nimi on vahingosta, hänen omaa suostumustansa kysymättä, tullut listaan pannuksi."

"Mutta lord Edward Bernard taikka sir James Delaware -- se on yhden tekevää," sanoi Ewelyn; "tule, orpana Kitty," lisäsi hän, "joutukaamme, meillä ei ole mitään aikaa hukata. Luultavasti näitten kahden herran suostumusta on kysytty, mr Posthlethwaite, ennenkuin heidän nimensä pantiin listaan?"

"Tietysti, rouvaseni, tietysti," vakuutti sihtieri, lisäten: "Mutta suokaat anteeksi, mitä voittekaan noille herroille sanoa, jota eivät tiedä ennakolta? Enkö minä, vaivaanne säästääkseni, yhtä hyvin voisi tuota heille puhua?"

"Minä kiitän teitä, mr Posthlethwaite," sanoi Ewelyn tyvenesti, "me emme katso vaivaa. Minä tahdon kehoittaa noita herroja, jotka, kuten sanotte, pitävät epäluuloa luvunlaskujen suhteen, tarkastamaan, eikö syntipukiksi sopisi tehdä joku muu kuin orpanani, mr Trevylyan."

Sihtierin terävät, viekkaat ketunsilmät eivät voineet Ewelynin selkeää, avointa ja totista katsetta kestää. Hetken ajan päästä hän sanoi:

"Mr Trevylyan, rouvaseni, on teidän orpananne, teidän orpananne ja minun ystäväni. Johtokunta on kyllä kovin suutuksissa, se täytyy tunnustaa, mutta älkäämme epäilkö. Jättäkäät asia minun haltuuni, minä tahdon katsoa, mitä voidaan tehdä."

"Hyvä, sir," sanoi Ewelyn, "jos _te tahdotte katsoa_, mitä voidaan tehdä, minä _en_ sitä tee. Me odotamme vastausta huomenna."

Ja tällä hän heitti huoneen. Mr Posthlethwaite seurasi häntä syvästi kumartaen vaunun-astuimelle saakka.

"Mitä sinä luulet tästä tulevan lopuksi, Ewelyn?" minä kysyin, kun taas istuimme vaunuissa, sillä minä tunsin itseni kovin hämmentyneeksi.

"Mistä?" kysyi Ewelyn.

"Tästä Jackin kauheasta asiasta," minä sanoin.

"Minä en juuri voi niin pitkälle nähdä, serkku kultani," Ewelyn sanoi, "mutta kuinka mr Posthlethwaiten ja perulaisen vuorikaivosyhtiön lopullisesti käy, sen luulen voivani nähdä."

"Ja mitenkä asiaa jatkettanee?" minä kysyin.

"Kuinka _siitä_ voisi tulla mitään," vastasi Ewelyn, "kun sen, josta koko juttu riippuu, täytyy pötkiä tiehensä sen pelvosta, että hän muutoin ennen pitkää joutuu samaan paikkaan kuin Jack, ja kun koko yhtiö hajoo niinkuin akanat tuuleen."

Minä en tuota oikein ymmärtänyt, ainoastaan sen ymmärsin, että mr Posthlethwaite oli kovin vaarallinen mies, niin kova ja samalla niin tunnoton, että minua väristytti häntä ajatellessanikin. Olisiko mahdollista, että koko asia ensimmäisestä alusta asti olisi ollut sulaa petosta?

"Kas niin, lapseni," sanoi setä Beauchamp hymyillen, kun palasimme takaisin ja Ewelynin riemuitseva katse kohtasi häntä, "minä näen kumminkin, että onnellisesti ja hyvin olette päässeet jalopeuran luolasta. Puuttuisi vaan, että Kitty olisi tuonut jalopeuran itse muassaan ruusukahleissansa, pieni keijukainen kuin hän onkin. Mutta näyttääpä melkein kuin hän olisi tullut voitetuksi tappelossa," sanoi hän ystävällisesti silittäen kyynelistä kastunutta poskeani.

"Kitty on ainoastaan puolittain tyytyväinen," sanoi Ewelyn. "Hän tietää tuskin, tuleeko hänen iloita vai itkeä inhimillisen luonnon turmelusta mr Posthlethwaiten persoonassa, kun sitä vastaan minä, joka olen kova ja taipumaton sydämeltäni, tuskin tiedän kumpaa enemmän riemuitsen, Jackin turvallisuuttako vai mr Posthlehtwaiten epäturvallisuutta. Minä olen aina ihaillut niitä Psaltarin paikkoja, jossa puhutaan siitä, että jumalattomat tarttuvat omiin verkkoihinsa; mutta että itse omalla kädelläni saisin vetää kokoon semmoisen verkon, on enemmän kuin koskaan olen voinut toivoa."

Hän kertoi sitten, mikä meille oli tapahtunut. Setä Beauchamp vakuutti isälleni ja minulle, että kaikki kääntyisi hyvin päin, ja minä sain luvan kohta lähteä Jackin luo ilmoittamaan, mikä oli tapahtunut.

Hän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen puheissaan.

"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta minä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin lähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin, kuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea, niinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin olento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä jalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma," lisäsi hän sortuneella äänellä, "eikö _tämäkin_ ole huokeampaa, kuin että minun täytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen pitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä."

"Älä puku tuolla tavalla, Jack," minä sanoin, "sano Jumalalle, mitä tahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi sinä vielä voit tulla," minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lisäsin sitten: "Minä tuntisin itseni tänä hetkenä ylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena kuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en huolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka ennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa."

"Sinä olet kelpo pikku Kitty," sanoi Jack, "mutta vaiti, Kitty, vaiti, sinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle."

Mutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi suopeasti:

"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä heitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa ajatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin voinkaan."

Seuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta tätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä ajattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi Jackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin liikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.

Meille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia. Miehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä syvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille ainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.

Ewelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun vuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä tietämättömillä.

Ja kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään kannetta.

Mutta tämä ei minulle ollut suurin ilo, ei likimainkaan suurin, niin suureksi kuin sitä itsessään täytyi katsoakin.

Päivää sen jälkeen kuin olin puhunut Jackille yhtymisemme seurauksista sihtierin kanssa, minä sain luvan viipyä vähän aikaa hänen kopissaan.

Minä puhuin hänelle ensin kodistamme, mutta hän näytti hajamieliseltä ja hetken päästä hän äkkiä lausui:

"Kitty, eilen, sitten kuin sinä kävit täällä, minulla oli erin-omainen vieras -- vanha merimies nimeltä Silas Todd. Hän näyttää merkillisellä tavalla saavan itsellensä tien kaikkiin vankihuoneisin ja kaikkien vankien sydämiin. Nuoruudessaan hän omien sanojensa mukaan oli vallaton veitikka, joka otti osaa kaikenmoisiin ilkitöihin neekeri-raukkoja vastaan, joita hän tunnottomasti houkutteli orjalaivoihin, missä hän kulki. Hän väsyi viimein hurjaan elämäänsä, muutti Lontoosen ja meni naimisiin. Vähää sen jälkeen köyhä työmies sai hänen ja hänen vaimonsa mr Wesleyn saarnaa kuulemaan. He eivät tulleet äkki-päätä vakuutetuiksi, mutta kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin olivat kokonaan muuttuneet. He tunsivat itsensä onnellisiksi uskostansa, ja jonkun ajan päästä Silas Todd rupesi opettamaan hyljättyjä ja laiminlyötyjä lapsia eräässä koulussa, joka oli yhteydessä mr Wesleyn kirkon kanssa. Seitsemän vuotta hän aamusta iltaan saakka väsymättömästi teki työtä näitten lasten hyväksi, ja noin kolmesataa hyljättyä pienokaista hän oli kasvattanut, opettanut lukemaan ja kirjoittamaan sekä toimittanut johonkin käsityön oppiin. Mutta kun hän poikansa kanssa eräänä päivänä oli mr Wesleyn aamusaarnaa kuulemassa, tekstinä sattui olemaan: 'Minä olin sairas ja vankina, ettekä minua oppineet,' ja nämät sanat iskivät niinkuin nuolet hänen sydämeensä. Hän otti ne soimaukseksi, ja hänestä oli kuin Herra itse murheellisena olisi katsonut häneen. Siitä hetkestä asti hänen varsinainen kutsumuksensa tuli hänelle selville, ja hän on sitten pannut koko elämänsä käydäkseen kaikissa vankihuoneissa ja kaikissa vankikopeissa; joihin hän suinkin on päässyt. Hän on seurannut pahantekiöitä hirsipuun juurelle, istuen rattailla heidän vieressänsä heidän kanssansa rukoilemassa. Hänen kauttansa on armon iloisen sanoman ohessa iloa ja rauhaa levinnyt hengiltä-tuomittujen vankien koppeihin, ja häntä kuultuansa paatuneimmat pahantekiät ovat itkeneet katumuksen ja murheen kyyneliä, siksi kuin uskoivat saaneensa syntinsä anteeksi, jolloin heidän riemunsa oli niin suuri, etteivät itse hirsipuutakaan säikähtäneet. Ja vielä ihmeellisempää on mielestäni, mitä olen kuullut vanginvartialta, että kun Elias Todd puhuu vangeille, tuomarit, teloittajat ja vanginvartiat heltyvät itkemään. Virkakunnat, niin maalliset kuin kirkollisetkin, ovat tuon tuostakin koettaneet saada häntä vankihuoneista pois, mutta hän ei anna itseänsä karkottaa. Ja niin, Kitty, hän eilen löysi tien minunkin luokseni."

Minä en puhunut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Vähän ajan päästä hän virkkoi:

"Hän löysi tien minun luokseni, ja jos joskus pääsen vapaaksi, minä kyllä löydän tien hänen luoksensa. Hän rukoili minun kanssani, Kitty, ja semmoista rukousta en ole koskaan kuullut -- enkä uskonut voivan löytyäkään. Hän rukoili, niinkuin hän olisi nähnyt sydämeeni, ja niinkuin hän olisi katsellut Vapahtajan kasvoihin. Minä en sitä koskaan unhoita -- minä toivon etten sitä koskaan tee! Mitkä hänen sanansa olivat, minä en todellakaan voi muistaa. Ne eivät olleet semmoisia kuin muut sanat, ne olivat niin kiivaita ja samalla niin nöyriä, niin hartaita ja niin turvallisia, niin yksivakaisia ja niin rohkeita. Oli kuin hän olisi voinut ottaa taivaan väkirynnäköllä, ja yhtä kaikki hänen suuri voimansa näytti seisovan ainoastaan siinä, että hän tunsi Jumalan olevan meidän puolellamme, ei ainoastaan _valmiina_ antamaan, vaan autuaana antamisesta, jakamassa armorikkaalla kädellänsä runsasta rukouksen kuulemista."

"Ilmoititko hänelle mitään sinusta itsestäsi," minä kysyin, kun hän vähän aikaa oli ollut ääneti.

"Minä en tiedä, Kitty, mitä minä puhuin, taikka mitä hän itse arvasi, mutta sen tiedän, että minun alusta ei ollut aikomus puhua hänelle mitään. Minä luulin hänen kohtelevan minua yhtenä tuhansista muista hengellisistä sairaista, mutta hän tuli minun luokseni ystävänä ja veljenä, niin nöyränä ja samalla säälivänä, että minä en voinut pitää vastaan, ja ennenkuin hän heitti minut, minä halusta olin sydämeni sisimmät ajatukset hänelle ilmoittanut."

"Ja se on tehnyt sinun hyvää, veli?" minä kysyin.

"Se on avannut varsin uuden mailman minulle," sanoi Jack. "Se on antanut minun tuta, että kuinka paljon isäni ja sinä syntini ja hätäni tähden minua surkuttelittekin, Jumala kuitenkin on minua äärettömän paljon enemmän surkutellut. Hän on _surrut_ vääryyttäni, koska synti on suurin kurjuus mailmassa, ja hänen halunsa ja aikomuksensa on nostaa minut ylös luoksensa. Ja hän tekee sen, Kitty, minä olen varma, että hän sen tekee!"

* * * * *

Muutamia päiviä meni, ennenkuin kaikki temput Jackin vapauttamisen suhteen saatiin suoritetuiksi, ja nämät päivät olivat hänelle kalliita päiviä. Silas Todd kävi useasti hänen luonansa ja kantoi kärsivällisesti hänen vaihettelevaa luonnettansa, vastaten säyseästi kaikkiin epäilyksiin, jotka hänessä nousivat, ja jotka hänessä useasti synnyttivät äreyden, joka suuresti erosi hänen entisestä hyväntahtoisesta myösperäisyydestänsä. Hän muistutti minulle monesti kipeää lasta, joka herää nälän ja levottomuuden tunteesta, jonka se ainoastaan äreydellä saa ilmoitetuksi. Mutta suuri tosi-asia oli kuitenkin varma. Hän ei enää ollut uneen uupunut, hänen koko olentonsa oli herännyt. Toisena hetkenä hän koetti puollustaa itseänsä omia, edellisiä syytöksiänsä vastaan, toisena hetkenä hän katkeralla mielellä vakuutti, että kaikki parempien päivien toivo ainoastaan oli turhaa unennäköä. Hän oli langennut, valitti hän, ei tosin niin, että hän ei rohjennut anteeksi-antamusta toivoa, vaan kuitenkin niin, että hän täällä maan päällä ei enää voinut elää elämää, jota kannattaisi elämäksi sanoa. Mutta kun luulin hänet ikäänkuin rannalle jättäneeni; uudestaan tapasin hänet tyrskyjen keskellä tunnonvaivojen aavalla merellä ajelemasta, hänen kuitenkin, ylimalkain oli parempi. Hänessä kasvoi päivästä päivään epäluottamus itseensä, mutta luottamus Jumalan anteeksi-antavaan armoon ja vahvistavaan voimaan siksi kuin hän pääsi vapaaksi, ja me molemmat istuimme yksinämme setä Beauchampin kirjastossa, jolloin hän lausui: