Chapter 20

Hugh vastasi: "Kovin työlästä on saada ihmisiä omistamaan vikoja, jotka kuuluvat heidän alkuperäiseen luontoonsa. Jos joku, jolla on hellä oma-tunto, sanoo pahan sanan, se voi huolettaa häntä useampia päiviä, kun sitä vastaan toinen, joka on vähemmän arkatuntoinen, sata kertaa päiväänsä tavalla tai toisella loukkaa perhettänsä ja läheisiänsä, ilman että hänellä siitä on vähintäkään tunnon vaivaa. Totuutta rakastava ei saa mitään lepoa, ennenkuin hän on ottanut takaisin äkkinäisen ja puolettoman sanan, kun se, jonka tapana on kerskata ja uhotella, voi lausua sata valetta ja antaa tuhannen väärää tietoa päiväänsä siitä mitään oman-tunnon rasitusta tuntematta. Saituri, joka koko elämä-ikänsä on pyytänyt rikastua muitten vahingolla, ja jonka koko tehtävänä ainoastaan on ollut tavarain haaliminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, panee illalla varsin levollisna maata vuoteellensa kiittäen Jumalaa, että hän ei ole niin rahan-ahne kuin hänen köyhä naapurinsa, joka on pankkosetelin väärentänyt. On helppo katua syntejä, joihin joku kova kiusaus on meitä langettanut, mutta jotka eivät oikeastaan ole meidän luonnossamme; mutta näyttääpä siltä, kuin ei mikään muu kuin Kaikkivaltiaan voima voisi opettaa meitä tuntemaan _niitä_ syntejä, jotka kuuluvat meidän luontoomme ja olentoomme. Se on kuitenkin nämät, joissa _syntimme_ oikeastaan seisoo."

"Oikeinpa pelkään, Hugh," minä sanoin, "että Jack vielä ylpeileekin muitten kustannuksella anteliaana ja jalomielisenä ollessaan. Ja sen siitä päättäen, minkä luulen olevan hänen itsekkäisimpiä luonnon-omaisuuksiansa. Mikä voikaan häntä herättää?"

"Sen voi ainoastaan _yksi_ ääni," vastasi Hugh vakavasti; "mutta me emme saata sanoa, kuinka se on tapahtuva. Välisti ihminen herää syntejänsä tuntemaan sen kautta, että hän lankee johonkin erityiseen syntiin, joka sotii hänen luontoansa vastaan; välisti sen kautta, että hän saa nähdä totisen hurskauden, jonka ivakuvana hänen omat syntinsä ovat."

"Mitä sinä puhut tietämättömyydestämme oman itsemme suhteen," minä sanoin, "on todellakin kauhistavaa. Kuinka voimme koskaan oppia itseämme oikein tuntemaan?"

"Minä en tiedä, pääsemmekö koskaan sille erälle," vastasi Hugh, "yhtä vähän kuin silloinkaan itse voimme itseämme muuttaa. On rukous, joka minusta näyttää olevan ainoa sydäntemme mittaaja: 'Tutki minua, Jumalani, ja koettele sydämeni; kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katso jos lienen pahalla tien, niin saata minua ijankaikkiselle tielle.' Ja Jumala kuulee meitä ja täyttää rukouksemme. Sadekuuroillaan ja rajuilmoillaan hän etsiskelee sydämiämme, puhdistaa ja uudistaa joka sopen. Sopimattomilla puhdistuskeinoillamme," lisäsi hän, "me itse sitä vastaan sokeudessamme ainoastaan matkaan-saatamme häiriötä; mutta kun Jumala antaa katseensa langeta, maa pehmenee; hänen sateensa ja hänen tuulensa tekevät sen hedelmälliseksi. Tuon pienen kevät-esikön, Kitty," sanoi hän osoittaen pientä kukkaista, joka tirkisti suuren vanhan puun raosta, "ankara ja tarkka puutarhuri varmaankin olisi repinyt pois sen multa-hiukan ohessa, joka pienelle kukkas-olennolle antoi tyyssiaa ja ravintoa, ja sen kautta koko pieni kauneuden mailma olisi mennyt hukkaan. Ei mikään silmä paitsi Jumalan ole kylliksi tarkka tutkimaan sydäntä eikä mikään käsi paitsi Hänen kylliksi varovainen ja hellä sitä koettelemaan. Välikappale, jolla parhaiten voimme toinen toistamme auttaa, on rukous."

Minä tulen aina niin toivorikkaaksi ja turvalliseksi, kun Jumalan kanssa puhuu tuommoisista asioista. Jo siitä on apua, että hän paljastaa pelkoni, ja kuinka paljon enemmän sitten hänen valaisevista opetuksistansa ja neuvoistansa. Raskaaksi tulee hänestä erota, mutta hän on saanut isäni ja äitini suostumuksen naida minut, sitten kuin hän on tehnyt muutamia lähetysmatkoja Amerikkaan. Mutta kun asiaa oikein ajattelen, se ei tulekaan raskaammaksi minulle kuin merimiehen taikka sotamiehen morsiamelle. Sitä ei sentähden saa miksikään uhraukseksi sanoa.

Alusta täti Beauchamp oli täynnä hilpeimpiä toiveita äitini terveyden suhteen. Hän oli itse, väitti hän, voinut erin-omaisen hyvin eräästä "enkelin-keitteeksi" sanotusta lääkkeestä, joka -- kumminkin ajaksi -- oli parantanut kaikkein pakottavimman päänporotuksen ja kaikkein rasittavimmat röyhtäykset, jopa kaikki ja jokaisen niistä erilaisista ja selittämättömistä, keskenään ristiriitaisista taudeista, joille hän heikolla hermorakennuksellaan oli ollut altisna. Hän tunsi ilman sitä verrattoman lääkärin, joka teki varsin ihmeitä, vaikka muut lääkärit olivat niin ahdasmielisiä ja kateisia, että pitivät etevää ja taitavaa virkaveljeänsä pilkkana. Sitten kuin tämä ihmiskunnan hyväntekiä oli kulkenut ympäri mailla kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, neljä palveliaa sinisessä, ja neljä keltaisessa liverissä muassaan, kaikkialla seurattuna kiitollisen kansan kyyneliltä ja siunauksilta, hän oli ottanut asuntonsa Lontoossa kootuista varoistansa elääksensä. Valistuneitten ihmisten hartaasta pyynnöstä, jotka olivat ymmärtäneet panna arvoa hänen ansioihinsa, hän kuitenkin muutamien ylhäis-sukuisten ystävien hyväksi jatkoi yksityistä sairaanhoitoansa.

"Eräänä päivänä," jatkoi täti Beauchamp, "hän näytti minulle Egyptin sultanilta vastaan-otetun patentin, Persian keisarilta tulleen kunniarahan ja Bantamin kuninkaalta saadun kirjallisen todistuksen, mutta tämä oli ainoastaan varsin erinäistä suosion-osoitusta. Tuo oivallinen olento ei edes tiedä, mikä turhamielisyys on, ja hän karttaa kaikkea, joka voi vivahtaa kerskaamiseen."

Puoliväkisin mainio mies vihdoin suostui ottamaan tietoa äitini taudista.

Koeteltuansa hänen suontansa "sillä verrattomalla tavalla, joka on hänelle omituinen, tieteellisesti ja samalla hellästi," kuten täti Beauchamp lausui, ja tehtyänsä muutamia kysymyksiä (ainoastaan näön vuoksi, sillä hän tiesi ennakolta kaikki vastaukset, sanoi täti) hän taivaanvärisen, kirjatun jakkunsa lakkarista otti pillerirasian, jonka hän sanoi jostakin vaistontapaisesta tunteesta pistäneen poveensa aamulla, ja joka sisälsi ihan ainoan lääkkeen äitini kipuihin.

Tämmöinen ennallinen tieto, yhdistettynä niin läpitunkevalla silmällä, oli täti Beauchampin sanojen mukaan melkein ylenluonnollinen.

Parantaja vastasi häveliäästi, että semmoinen kiitos oli peräti ansaitsematon. "Lääkärin lahja," lisäsi hän, "on yhtä vähän kuin runouden ja kauneudenkin (tässä hän syvästi kumarsi tätiäni) omalla tahdolla hankittava. Se on synnynnäinen, sitä ei saa opituksi eikä jaetuksi. Hän luopui sentähden nöyrästi kaikesta omasta ansiosta."

Hyvin tyyskästi lueteltuansa äitini taudin merkit, joka tapahtui englannin kielellä, vaikka se minun korvissani kuului pelkältä latinalta, ja joka yhtä paljon ihastutti täti Beauchampia kuin se hämmennytti minua, lääkäri jätti meidän hyvästi vakuuttaen äidilleni, että pillerit ja luja luottamus häneen oli melkein kaikki, mitä äitini tarvitsi taudistansa kokonaan päästäksensä.

Mutta olkoonpa nyt, että luottamus lääkäriin ei ole täydellinen, taikka että äitini ei ole kylliksi ylhäinen niin korkeille ja erin-omaisille lääkkeille, taikka että Bettyn lääkintä-opilliset käsitykset lopulta eivät kuitenkaan ole hullumpia, varma on vaan, että äitini kävi huonommaksi eikä paremmaksi. Katujen kolina väsyttää ja häiritsee häntä, ja täti Beauchampia suututtaa, ettei kuulu parannusta, joka saattaisi ihmeelliset pillerit ansaittuun kunniaansa. Huomenna olemme sentähden päättäneet lähteä täti Hendersonin luo, missä kumminkin voimme odottaa levollisempaa oloa.

Minusta Great Ormond Streetin perhe ei näytä varsin samalta, kuin koska viimein täältä lähdin. Ewelynin täytyy kärsiä paljon enemmän, kuin hän koskaan on minulle ilmoittanut. Ei niin, kuin hänen olisi suoraa vainoa kestettävänä, vaan tuommoisia jokapäiväisiä pikku-kiusallisuuksia, joita useasti voi olla paljon vaikeampi kärsiä; noita nimettömiä pikku-harineja, jotka niinkuin kärpäset ryhtyvät juuri semmoisiin tasaisiin ja maltillisiin olentoihin kuin Ewelyn.

Täti Beauchamp-parka on suuttunut ja äreä, ja valittaa alinomaa Ewelyniä ja hänen "puolettomuuttansa." Orpana Harry, tuo miehevä kilpa-ajoseurojen ja pelipöytien jäsen, puhuu suurella ylpeydellä Ewelynin "metodistalaisuudesta," jonka hän pitää jonkunlaisena vaimollisena omituisuutena taikka heikkoutena.

Setä Beauchamp pauhaa ja vaikeroitsee vuoroitellen. Hän suuttui ankarasti, kun Ewelyn antoi rukkaset rikkaalle kartanon-isännälle, josta hän muutamassa kirjeessään mainitsi, ja siitä asti setä on kovasti kieltänyt häntä käymästä noissa "veisaavissa kokouksissa," miksi hän sanoo lady Huntingdonille, tabernakeliin taikka mr Wesleyn ympärille kokoontuvia seuroja. Paitsi sitä hän on työntänyt kaikki hänen hengelliset kirjansa tuleen. Mutta tämän Ewelyn pikemmin katsoo avuksi kuin esteeksi, sillä juuri kuin hänen likempi tuttavuutensa tämän kirjallisuuden kanssa katkaistiin, hän oli kiintynyt noihin kiivaisin riitoihin kalvinillisista ja arminilaisista opinkappaleista, ja hän sanoo paljon paremmaksi tuottaa elämän vettä itse lähteestä kuin yksinäisistä vesisuonista. Kun vesisuonet taas tulevat hänelle alttiiksi, hän toivoo niitten jälleen yhdistyneen ja kaiken mutansa ja lietteensä heittäneen.

Vaikka olen nähnyt hänen poskensa punastuvan ja hänen huulensa värisevän monesta katkerasta ja väärästä sanasta, hän ei kuitenkaan millään muotoa tahdo, että häntä surkutellaan.

"Minua pahoittaa teidän kaikkien puolesta," minä rohkenin sanoa hänelle, "ja minä soisin, että paremmin ymmärtäisitte toinen toisenne. Sinulla on niin paljon kärsimistä, Ewelyn kulta."

"Minä en ole mikään martyri, orpana Kitty," vastasi Ewelyn, vähän vanhaa ilkullisuutta sanoissaan, vaikka tämä nyt oli kääntynyt häntä itseä vastaan, "ja minä pyydän, ettet koeta saattaa minua semmoiseksi itseäni luulemaankaan. Puolet huolistani ovat oman tahtoni taikka puuttuvan hienotuntoisuuteni synnyttämiä; ja toisesta puolesta ei kannata puhuakaan. Minä luulen, että monesti jäämme osattomaksi pienten huoltemme merkityksestä ja hyödystä sen kautta, että niille annamme liian pitkät nimet. Me hankimme paloruiskun kynttilää sammuttaaksemme, ja kynttilä jää luultavasti kuitenkin palamaan, sillä välin kuin itse olemme omaan sadekuuroomme uppoontumaisillamme. Me käytämme miekkaa piikkiä pois ottaaksemme, mutta ajamme sen sillä tavalla ainoastaan vielä syvemmälle. Suuri asia on, että tiedämme millä kirjansivulla läksymme seisoo, sillä jos etsimme kertotaulua logaritmien joukosta, me luultavasti pidämme itseämme hyvin edistyneinä oppilaina, vaikkemme oikein tiedä, onko kaksi kertaa kaksi neljä."

"Mutta orpana Ewelyn," minä sanoin, "toisaalta minä en usko oikeaksi, että Jumalan kurittavaa vitsaa sanotaan pikku-asiaksi, sillä hänen tarkoituksensa on kyllä, että se koskisi, jos siitä on jotakin hyötyä odotettavana. Ja sillä välin kuin koetamme olla kaikkea kivun tunnetta ilmaisematta, hän tietää että se kyllä koskee, ja odottaa ainoastaan saavansa nähdä meidät jalkojensa juuressa lannistuneina, itkevinä ja surusta heltyneinä. Silloin hän tahtoo ottaa pois kivun ja painaa meitä isänsydäntänsä vastaan. Minä luulen kokeneeni tuota joskus, orpana Ewelyn."

Ewelyn punastui kovasti, hänen huulensa värisivät, ja vähän itseksensä taisteltuansa hän nosti tummat, kyynelillä täyttyneet silmänsä ja lausui sortuneella äänellä:

"Todellakin, se kyllä koskee, Kitty, jopa kipeästikin, oikein kipeästi! Kun asiaa oikein ajattelen, se kenties oli ylpeydestä eikä nöyryydestä, kuin koetin saada itseäni uskomaan, että se ei koskenut. Mutta minä pelkäsin suuresti hyvitteleväni itseäni sillä luulolla, että olisin martyri, ja että kärsisin hyvien avujeni eikä vikojeni tähden. Jos sinä olisit ollut minun siassani, Kitty," sanoi hän, "sinä kyllä olisit saanut heidät sekä sinua että sinun uskontoasi rakastamaan."

"Kenties, Ewelyn," minä sanoin, "olisin saanut heidät itseeni suostumaan; minun (niinkuin kaikkien sarvettomien, sorkattomien ja piikittömien olentojen) on niin luonnollista päästä kaikista vaikeuksista. Ja kenties olisin hyvitellyt itseäni sillä luulolla, että moitteita välttämällä olin voittanut kunnioitusta ja arvon antoa uskonnolle. Mutta Herra Jesus ei tehnyt joka miehelle mieliksi, ei uskonnon eikä itsensäkään puolesta. Ja kun meillä todellakin on vaikeuksia voitettavana, minä luulen, että jollemme poikkee oikealta tieltä niitä välttääksemme -- meille olisi suureksi avuksi, jos johdattaisimme mieleemme, mitä Hän puhui siitä, että meidän tulee ottaa ristimme päällemme."

"Mutta, Kitty," sanoi Ewelyn, "uskallammeko rististä puhuakaan! Ajattele, mitä se Hänelle oli -- häpeä, tuska ja kuolema, jopa enemmän kuin kuolemakin. Ja yhtä-kaikki, saatanko minäkin sanoa pieniä vastuksiani ristiksi?"

"Herra Jesus sanoi, että jokaisen, joka seuraa häntä, tulee ottaa ristinsä päällensä," minä vastasin.

"Niin kyllä," sanoi Ewelyn mietiskellen. Nostaen silmänsä tuolla loistavalla katseellaan jatkoi hän sitten:

"Kitty, mikään mailmassa ei saa minua uskomaan, että minä en paremmin sopisi omaisteni kanssa, jos itse olisin parempi. Mutta kenties joku vähäinen osa huolistani ei ole vältettävissä; ja jos tämä on ristini, onpa todellakin huokeampi sitä ristiksi sanoakin, muistamalla, että jos se painaa, se ei ole sen vuoksi, että se on niin raskas, vaan sen vuoksi, että minä olen semmoinen lapsi ja niin tottumaton mitään kestämään ja kantamaan. Kitty," jatkoi hän, "sinä et sentähden millään muotoa minusta saa tehdä itkiää, joka uupuu kauniin ristin ihastuttavan taakan alla, vaan katso minua semmoiseksi kuin olen: turhamaiseksi ja saamattomaksi lapseksi, joka horjuu kuorman alla, jota muut ihmiset voisivat pikku-sormellansakin nostaa. Mutta oi, Kitty," sanoi hän, samalla kuin hänen kasvonsa äkkiä saivat tuskallisen katsannon, "mitä kurjaa itsekkäisyyttä puhua _omista_ kuormistani! Ajattele sitä tyhjyyttä, niitä tuskia ja sitä kipua, jota ne ihmiset tuntevat, jotka ovat kuolla nälkään Jumalaa halatessaan, vaikka tämä heidän nälkänsä heille itselle on tietämätön ja käsittämätön. He sanovat sitä arkuudeksi, hermojen kiihoitukseksi, luuvalon vaikutukseksi, nuoruuden levottomuudeksi, vanhuuden äreydeksi, elämän välttämättömäksi vaivaksi ja miksi muuksi tahansa, mutta ei sielujen suureksi, luonnolliseksi ikäväksi Jumalan perään, joka on heidän lankeemuksensa ja kuolemattomuutensa todistuksena, ja jonka tarkoituksena on johdattaa heitä takaisin Jumalan luo ravintoa saamaan. Kuinka voinkaan auttaa omaisiani tätä käsittämään ja myönnyttämään?"

"Sinä voit _rukoilla_, orpana Ewelyn, ja koko käytökselläsi osoittaa, että sielusi on löytänyt rauhan Jumalassa, ja se aika on varmaankin tuleva, jolloin sinä saat kertoa heille, kuinka se on tapahtunut. Ken tietää, eikö katkerimmat sanat voi lähteä murheellisimmista sydämistä! Epäilemättä Herran Jesuksen kova tuska ja hänen ristinpuuhun naulatut kätensä alusta lisäsivät molempien ryövärien katkeruutta; mutta kun seuraavassa silmänräpäyksessä kestävä kärsivällisyys otti voiton tuskasta, rääväys toisessa heistä muuttui sanoiksi: 'Me saamme töittemme ansion jälkeen;' pilkka tunnustukseksi: 'Tämä ei mitään pahaa tehnyt;' sadatukset rukoukseksi: 'Herra, muista minua;' ja ijankaikkisten tuskien kauhistava alkutunto autuudeksi Herran Jesuksen vastauksessa: 'Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.' -- Oi Ewelyn," minä sanoin, "ken tietää, kuinka lähellä se aika on, jolloin sinäkin rukouksiisi saat riemullisen vastauksen? Ken tietää, kuinka pian sinunkin ristisi muuttuu kukkia ja hedelmiä kantavaksi elämän puuksi?"

Ewelyn ei hetken aikaan vastannut mitään; hän oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän taas nosti silmänsä, hänen katsantonsa oli niin kirkas, niin loistava ja kunnioitusta hehkuva, kuin pienen lapsen rukoillessansa, ja hän sanoi:

"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka pian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen ristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en enää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole pikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne ovat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne kenties tulevat muillekin."

Me olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen, tesmällinen koti on muuttunut.

Orpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta siksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin asioissa.

Mutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin että huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin kanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja hänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän hämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo tuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään, taikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi osan-ottoani osoittaa.

"Voi Kitty," niiskutti hän, "Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta, sinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli pitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo, että hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi lapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä niinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo koskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista poikaani, ainoata rakasta lastani!"

"Mutta mitä hän sitten on tehnyt," minä kysyin. "Eihän se mitään peräti pahaa liene?"

"Ei," huusi täti kiivaasti, "sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko ja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän tekee. Oi Tom-parkaani," vaikeroitsi hän uudestaan, "villitettyä poika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan olisi lähtenyt, niinkuin hän lähti."

Sitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja suoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa ja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin velkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi ja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta alkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt tulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut, niinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden, sillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat osoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni jumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli antanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli vielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja arminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom oli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän ei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa noihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään yhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa kadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti kiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa kynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi häpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.

"Minä en voinut puhua mitään, Kitty," jatkoi täti Henderson, "minä olin niin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä päätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen huoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi Kitty, Kitty," ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, "silloin hän oli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten heittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin pari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen rinnoillani siitä saakka."

Täti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin:

"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja vaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä seurasi velkojen luettelo -- ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että sinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle aivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin ilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties saan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja tullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen ollut.

Poika-raukkasi Tom."

"Oi Kitty", sanoi hän, "hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta poika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä rakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä, hänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin liian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa. Minä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä sydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän kerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn saarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä käyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He puhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me itkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika, Kitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut voittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on! Mutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa erään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen, joka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä vieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti, sillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa mailmassa leipäpalaa ansaitaksensa."

Täti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle antaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun semmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.