Chapter 17

"Minä en koskaan olisi uskonut Ewelyniä niin eteväksi, kuin sinä olet häntä kuvannut. Hän näyttää rakkaalta, herttaiselta lapselta, ei ollenkaan raivolta taikka rieholta eikä hiukkaakaan ylpeältä. Hänen äänessään ei ole niin mitään, joka ilmoittaa, että hän taitaa muita kieliä kuin omaansa; eikä hänen käytöksessään myöskään mitään, joka osottaa vähintäkään taipumusta lahkolaisuuteen taikka puolettomuuteen. Hänessä ei liioin ole mitään hienostuneen ladyn jälkeä, ja häntä luulisi pikemmin kainoksi ja araksi. Meidän täytyy tehdä parastamme, niin että hän tuntisi itsensä meillä perehtyneeksi. Hänen silmissään on niin omituinen, yksivakainen ja miettivä katsanto," jatkoi äitini, "jotakin, joka käy sydämelleni, koska se muistuttaa orpolasten katsannosta. Kaikin loistoinensa hänen kotinsa kenties ei ole ollut niin onnellinen kuin meidän. Minä tunnen itseni merkillisen kiinnitetyksi häneen. Minussa on jonkunlaista tunnetta häntä kohtaan, Kitty. Meidän täytyy tehdä kaikki, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi meillä."

Ikäänkuin olisi se äitini sydämelle jotakin outoa tuntea äidin tavalla! Jokainen olento, jonka yhteyteen hän tulee, synnyttää hänessä samanlaista mieli-alaa.

Mutta erin-omaista oli kuitenkin, että hän taisi havaita tuon miettiväisen ja samalla surumielisen katsannon Ewelynin silmissä, vaikka minä en koskaan ole hänelle puhunut sanaakaan täti Beauchampista. Äitini on aina opettanut meitä, että olisi kavaluutta levittää salaisuuksia kodeista, joissa meitä on vieraanvaraisuudella vastaan-otettu.

Isäni oli muutamissa katsannoissa perin-vastaista mieltä.

"Tuo lapsi on erinomaisen hyvälahjainen. Minä luulen todellakin, että hän aivan vähällä opetuksella yhtä hyvin perehtyisi sotataitoon kuin minä itse. Hän tutustui yhtä helposti kertomukseeni Malplaquetin suuresta tappelusta, kuin hän olisi ollut vanha soturi."

Betty ei ole puhunut paljon. Hän ei ole ihminen, joka tekee päätöksensä ensi katsahduksella. Mutta eilen aamulla kun palasin lypsämästä, minä tapasin orpana Ewelynin Bettyn luona maitohuoneessa, jopa semmoisella tuttavuuden kannalla, johon minä ja Jack monet vuodet olimme saaneet pyrkiä. Hän ahkeroitsi parhaallansa pienillä, hienoilla, valkoisilla käsillänsä voikappaleen vanuttamista, ja hänen lihavat, valkoiset käsivartensa olivat kyynärpäitä myöten paljaana.

Perästä-päin sanoi Betty minulle:

"Minä en tiedä, mitä mrs Ewelynistä olisi tullut, jos hän olisi saanut järjellisen kasvatuksen mailla, mutta sen saatan sanoa, että hän ei ole mikään hempukka. Luonnollisempaa ja ystävällisempää pientä tyttöä en ole koskaan nähnyt. Hänen kätensä eivät ole ensinkään saamattomia, hän olisi voinut tehdä kaikkia, kun vaan olisi saanut oppia pikku raukka! Ja," jatkoi Betty teeskentelemättä, "se on enemmän kuin luulin, kun ensiksi hänet näin liehuvin höyheninensä ja killuvin rihmoinensa, ja hänen hameensa sitten, joka oli niinkuin kenraalin virkapuku kaikin kiilto- ja korusälyinensä. Mutta kun kuulin hänen puhuvan pastori Wesleystä ja hänen saarnoistansa ja samalla näin hänet itse tuommoiset liehuttimet päässä, pitkät kiehkurat hartioilla, korkeakorkoiset, punaiset kengät jalassa ja hame semmoinen päällä, joka oli juuri kuin kanakoppi, se melkein oli enemmän, kuin minä jaksoin kestää."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "nuot kappaleet eivät orpana Ewelynille ole suuremmasta arvosta kuin minulle villahameeni ja kirjailtu miehustani; äidilleni hieno valkoinen harsikkoliinanen, jonka hän niin sievästi pistää kiinni uumansa ympäri, taikka teille, Betty, pyhäkappanne ja päähineenne."

"Olkoon kuinka oli, mrs Kitty," sanoi Betty, "mutta minä olen sanonut mrs Ewelynille ajatukseni, ja hän on myöskin sanonut minulle mielensä. Minä toivon hänelle olevan siitä hyötyä, niinkuin luulen itsellenikin olevan."

Tästä taisin ymmärtää, että Bettyllä ja orpana Ewelynillä oli ollut pieni kahakka välillänsä.

Samana iltana, ennenkuin panimme maata, Ewelynillä ja minulla oli pitkä pakina pienessä kammiossani. Äitini oli laitattanut vanhan juhlasängyn, jonka virttyneisin uutimiin oli kudottuna Herodiaan tytär Johannes Kastajan pää vadissa, ja antanut siirtää sen yhteen niistä huoneista, jotka olivat meitä varten siivotut ja valkaistut. Orpana Ewelyn pyysi kuitenkin päästä noin kauhistavasta seurasta. Ensi yön hän makasi siellä yksin ja kertoi sitten, kuinka takkavalkean loiste oli värähdellyt kamaloilla vanhoilla kuvilla, jotka sentähden eriskummaisimmalla tavalla hehkuivat ja tuijottivat. Hän ei tietänyt, hän sanoi, oliko tavaton hohde, joka tuli Herodiaan kasvoihin, juuri kun Ewelyn oli nukkumaisillansa, ainoastaan hiilistön sammuvaa valoa takasta vai kuningatar itsekö, joka rupesi elämään ja loi vihaiset, murhanhimoiset silmänsä häneen. Hän pakeni sentähden minun luokseni.

Pakinamme alkoi Bettystä. Ewelyn sanoi:

"Minä pidän paljon teistä kaikista, Kitty, mutta minä en ole varma, eikö Betty sittenkin ole paras ja viisain teistä; se, joka osoittaa itsensä parhaaksi kaikista täkäläisistä ystävistäni. Täti Trevylyan pilaa minua hellyydellänsä, eno kohteliaalla huomaavaisuudellansa ja sinä, pikku Kitty, nöyryydelläsi ja myöntyväisyydelläsi."

"Mutta kas Betty, hän tietää paremmin hän. Tänäpänä hän oikein on sanonut minulle totuuden. Kun minä aamulla pyysin hänen opettamaan minua voita kirnuamaan, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä tahdon opettaa teille mitä osaan, vaikka melkein luulen, ettette kelpaa mihinkään muuhun kuin leikittelemään. Mutta ennenkuin alotamme, minun täytyy sanoa teille, mikä kauan on ollut sydämelläni. Leikitelkäät, mrs Ewelyn, jos tahdotte, vapaasti masterin kanssa sotaa ja tappeloa, missis'in kanssa ompelukoulua ja minun kanssani voinkirnuamista, mutta minä puolestani en voi kärsiä, että kukaan leikittelee uskonnon kanssa, ja se ei ole muuta kulu leikittelemistä, kun puhutte mr Wesleystä ja hänen ihmeellisistä saarnoistansa, sillä välin kuin nuot pitsit ja höyhenet liehuvat kasvojenne ympärillä, ja sillä välin kuin käydä hipsutatte pienissä punaisissa kengissänne. Raamattu on selkeä tässä katsannossa, ja minä olen hakenut paikan, joka juuri sopii teihin.'"

"Hän antoi minulle ison raamattunsa, ja minä luin: 'Ja Herra sanoo: että Sionin tyttäret ovat ylpiät, ja käyvät kenossa kauloin, killusilminä, kävelevät ja astua sipsuttelevat, niinkuin jalat sidotut olisit; on siis Herra tekevä Sionin tytärten päät rupisiksi, ja Herra on paljastava heidän hipiänsä. Silloin on Herra ottava solkien kaunistukset pois, ja verkkohunnut ja kaulakorlut, korvahelmet ja rannerenkaat ja verkot, kalliit pääliinat ja polukset ja vyöt ja lemausastiat ja taikakalut, sormukset ja nenärenkaat, juhlavaatteet ja kaaput ja vaipat ja kukkarot, peilit ja liinaiset alushameet, ja päänauhat ja silmiverkot j.n.e.' (Jes. 3: 16-25).

"'Mutta, Betty,' minä sanoin, 'enhän minä tuommoisia korennuksia kanna; minulla ei ole renkaita nenässäni eikä kulkusia kengissäni.'

"'Naurakaat vaan, mrs Ewelyn,' sanoi Betty yksivakaisesti, 'mutta minä puolestani en pidä tätä naurettavana. Jos se olisi kirjoitettu meidän aikoihin, olisi myöskin teidän killuvia hiuskorennuksianne, teidän pitsireunuksianne ja pönkkähameitanne mainittu, se on varma.'

"'Ja se kirjoitettiin silloin teille ja minulle yhtä varmasti, kuin jos se olisi tänäpänä kirjoitettu. Mutta pastori Wesleyn saarnat eivät ole mikään leikin-asia,' lopetti hän, 'ja jos olisitte niitten vaikutusta sydämessänne tunteneet, niinkuin minä puolestani olen tuntenut, te kyllä huomaisitte oikeaksi, mitä minä sanon, mutta siksi kuin saatte sen tuntea, minä en mielelläni puhu teidän kanssanne tämmöisistä asioista.'

"Ja mitä sinä vastasit, orpana Ewelyn?" minä kysyin.

"Minä suutuin," sanoi Ewelyn, "sillä minun mielestäni Betty oli kova ja armoton, ja minä sanoin:

"Minä olen tuntenut pastori Wesleyn saarnojen vaikutuksen, Betty, ja olen häneltä oppinut, että ylpeyttä ja turhamielisyyttä voi löytyä muissakin kuin niissä, jotka käyttävät pääkorennuksia ja pitsireunuksia.

"'Me olemme suuressa sodassa, ja vilpillinen taistelee sekä viekkaudella ja petoksella että terävillä keihäillä, eikä ole varsin varma, että olemme saaneet hänestä voiton, vaikka olemme karkoittaneet hänet, niin ettemme voi häntä nähdä. Me olemme kenties ainoastaan ajaneet hänet _sisälle_ linnoitukseen, sydämemme pohjukkaan. Ja Betty,' minä lisäsin, 'vihollinen itse linnoituksessa on pahempi kuin aukealla kedolla.'"

"Ja mitä Betty vastasi?" minä kysyin.

"Ei juuri mitään," sanoi Ewelyn, "hän puhui ainoastaan jotakin siitä, 'että nuoret ihmiset tahtovat olla kovin viisaita ja ymmärtäväisiä näihin aikoihin,' ja rupesi sitten antamaan minulle ensimmäisen opetustunnin voinvalmistuksessa. Mutta kun minä sittemmin olin lähteä maitohuoneesta, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä en tahdo sanoa, että minä en ole itserakas ja ylpeä. Kenties olisi parempi, että joka mies enemmän katsoisi itseänsä.' Minä pudistin sydämellisesti hänen kättänsä, ja minä tunnen, että meistä tulee hyvät ystävät."

(_Syrjään kirjoitettu muistutus_. Minä huomasin, että Ewelyn siitä päivästä saakka kaiken aikaa meillä ollessansa käytti yksinkertaisimpia ja yksivakaisimpia vaatteita, mitkä hänellä oli muassaan).

Hetken äänettömyyden jälkeen orpana Ewelyn matalalla ja leppeällä äänellä jatkoi:

"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla tuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en ymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi, herttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia sanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen, ihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert mielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa, omiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi suitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja noilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno Trevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita armas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo niin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän yksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän miehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä kärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui joku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka naisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!) antaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka nämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin taivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville, semmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen elämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä tappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä -- uskontoa semmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli kuullut John Nelsonia."

Hyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat mielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme, kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen havaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että niitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä varjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme "Robinson Crusoen luolaksi!" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin suurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee taivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen kanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut voineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa meitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä sitä kohden.

"Ajattelepas, orpana Kitty," sanoi hän, "että jok'ainoana elämämme hetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että siitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi elämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää, minkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus vaeltaa varjossa ja pimeydessä!"

Useasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista mestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle siirtämässä: -- meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla värivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien vaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja pienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta silmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat mielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka jälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon suurissa taulusaleissa.

Ewelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa kuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa: "Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin penselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja vaarojen välillä j.n.e.," minä tavallisesti kummastelen omaa kankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti. Mutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle sanoen:

"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät kasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja yhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja, joissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen silmissänsä. Mutta ne ovat _äitisi_ kasvot, ja sinun ei tarvitse ihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen kauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit pieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin luonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa korkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia huomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta taulusali -- mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä, Kitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon kauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut niitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten keskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä polullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet, hyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet elänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi asti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet sinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on ystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä rakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on tunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee meidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me lähenemme _sen kaltaisiksi_, jota ihantelemme; tulemme _yhdeksi_ sen kanssa, jota rakastamme."

Minä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa epäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.

Minä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää vaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään, kuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka tähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista liikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän pienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena, hämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin tunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei viritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä aamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka suosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa vanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen tekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.

Ewelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka hänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St. Neotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se, että nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt ovat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo mielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin vanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia pyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.

Kaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu Hugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin tarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa ihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi, mutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi, vaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle on määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän halpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta kasvannostaan.

Välisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille ahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen tarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan piiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn haastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla sitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita herättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän tarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä tehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi sopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi. Minun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.

Ja hän valitsi _minut_ -- eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi sopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku Kitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut minun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan epäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin turvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee ainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä rakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.

Me olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin, isäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta ketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin sattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua iloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä en tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon muotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat Bettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista huvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat saman-arvoisia.

Me olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana. Ewelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin yksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen puoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa, että orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli seurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä suuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa silkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen brokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa puuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan, ja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen tämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin luona.

Kuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta ja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät kirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme tuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti keskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki saarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa -- koko perheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä ja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja tyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja likaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja lapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta, monet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta, heidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja heidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:

"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle, sivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille sanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle, sievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on tulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna -- pimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun luullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley."

Mutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla, hiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa ja isot hopeasoljet kengissä.

Kun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja sivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena, niin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin mielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä voimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla kekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.

Mutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven, miehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle sanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko suuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.

Ennenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka pieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen suomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä katselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita yksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa ja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken verralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.

Mr Wesley ei ennättänyt monta sanaa lausua, ennenkuin minä lakkasin ympärilleni kokoontunutta kansaa katselemasta. Silmäni kiinnittyivät erottamattomasti noihin hyväntahtoisin kasvoihin ihmisrakkaalla katsannollaan, ja minä kuuntelin taukoomatta sitä liikuttavaa ääntä, joka ennenkuin vielä kauan olinkaan näin katsellut ja kuunnellut, minä tykkänään unhotin mr Wesleyn itse sen kaikki-voittavan rakkauden ja armon edestä, jota hän julisti.

Se oli tuota vanhaa ja kuitenkin ijankaikkisesti uutta, että kaikki ihmiset luonnostaan ovat eksyneitä, hukkaan menneitä lampaita, ja että paimen oli tullut etsimään, mitä kadonnut oli, että hän, joka olisi voinut vaatia maksoa, on maksanut kaikki; että tie ijankaikkiseen elämään, joka synnin tähden välkkyvällä miekalla katkaistiin, nyt taas oli avoinna ja vapaana. Miekka oli tunkenut sen sydämeen, joka vapa-ehtoisesti uhrasi itsensä meidän edestämme; se oli nyt sinne haudattu, ja sen välke hänen kalliilla verellänsä sammutettu. Tie ei ollut ainoastaan avoinna, se oli avoinna _kaikille_, ja saarnaaja kehoitti yksivakaisesti sanankuulioitansa tällä uudella ja elävällä tiellä palaamaan takaisin Jumalan luo.

Pian käänsivät kuitenkin hillityt niiskutukset ja pidätetty itku huomioni taas ympärilläni oleviin ihmis-joukkoihin. Useammat kuuntelivat äänettömällä ja hiljaisella tarkkuudella, yksivakaisuudella ja tyyneydellä, joka ilmoitti itsensä lakkaamattomassa silmäilemisessä saarnaajan puoleen, ja josta myöskin vettyneet silmät, murheelliset taikka ilosta hehkuvat kasvot kantoivat todistusta.