Chapter 16

Isälläni ja Bettyllä on niin paljon tekemistä niitten huonetten korjaamisesta ja siivoomisesta vanhassa osassa rakennuksesta, jotka tulevat meidän asunnoksemme -- vanhat iloiset huoneet isot kivitakat tulensioina, ja yksi niistä tuolla tornissa korkea, holvikaarinen akkuna seinässä tulee Hugh'in omaksi kammioksi. Tästä akkunasta näkyy aukeaman kautta vuorten välissä suuren, aavan meren siinto -- päivänpaisteisina päivinä kirkas valon juomu ja iltaisin tumma purpurapilvi auringonlaskun kullastamalla pohjalla, ja aina, Hugh sanoo, rajaton tie ajatuksen kulkea ulos suureen, avaraan mailmaan.

Hugh ja minä olemme hakeneet kaikki sälyhuoneen vanhat, kauan kätkyneet tavarat ja niitten joukosta onkineet kaikenmoisia kalleuksia vanhojen tammituolien hahmossa, jotka ainoastaan tarvitsevat saada selkänsä parannetuiksi, sekä pöytien muodossa, jotka ainoastaan tarvitsevat jonkun uuden jalan varsin tukeviksi ja muhkeiksi tullaksensa.

Bettyllä ei ole juuri korkeaa ajatusta näistä löydöistämme. Hän väittää jyrkästi, että kaikki tyyni tuskin on 10:en killingin arvoista. Kuvaveistokset ja muinais-kalut eivät hänen silmissänsä maksa niin mitään.

Paljon enemmän Betty ottaa osaa äitini kanssa kangasten ja muitten semmoisten ostamiseen, vaikka hän sanoo, että kaikki tuommoiset kalut tämän mailman aikaan ainoastaan ovat hämmähäkin verkkoa sen verralla, mitä esi-isäimme aikana olivat, jolloin master'in äidin-äidin-äidin morsiushame kelpasi master'ille pu'uksi ja sen jälkeen pantiin päällyseksi parhaalle tuolille, ja yhtä kaikki lopultakin vielä näytti varsin uudelta.

Näitä keskusteltaessa vanha ystävyys äitini ja Bettyn välillä on tullut uudistetuksi. Järkevillä, vanhoihin kiinnittyneillä mielipiteillänsä villa- ja aivinakankaista Betty isoksi osiksi on voittanut takaisin sen luottamuksen, jonka hän käsityksillänsä metodistalaisuudesta ja mieltymyksellänsä metodistoihin oli kadottanut.

Hugh sanoi joku päivä sitten, että, jos mr John Wesley tuntisi äitiäni, hän epäilemättä pitäisi häntä mitä pyhimpänä naisena, ja hän uskoo varmasti, että jos äitini tuntisi mr John Wesley'ä, hänen uutteraa elämäänsä, hänen täydellistä antautumistansa Jumalan tahdon alle, hänen hyväntekeväisyyttänsä, hänen hyväntahtoisuuttansa kaikkia ihmisiä kohtaan sekä hänen arvon-antoansa kirkolliselle jumalanpalvelukselle, hän varmaankin kunnioittaisi häntä miehenä, joka seisoo apostoleja hyvin lähellä. Uskonpuhdistajille, Hugh sanoo, on suurena koetuksena, että aikakauden parhaat miehet ja etevimmät naiset niin usein soimaavat ja ymmärtävät heitä väärin.

Hugh sanoo, että jos äitini olisi elänyt Martti Luteruksen aikana, hän varmaankin luostarissansa olisi rukoillut hänen edestänsä niinkuin tuhlaaja-pojan edestä, sillä välin kuin hän itse olisi elänyt samasta uskosta, jonka puolesta Luterus koko elinkautensa taisteli.

"Mutta jos äitini olisi elänyt luostarissa, Hugh," minä sanoin, "hän ei olisi ollut naimisissa, vaan olisi ollut nunna ja paavilainen eikä liioin niin oivallinen, kuin hän nyt on."

Hugh hymyili ja sanoi:

"Mutta, Kitty, mr Wesley päättää, että muutamat kaikkein pyhimmistä ihmisistä, jotka ikinä ovat eläneet mailmassa, ovat olleet roomalais- katolisia."

"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten olisi sopinut olla," minä sanoin.

"Ei," vastasi Hugh, "mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä kirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin julistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa yhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia niitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa kirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi kaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä."

"Se on suurena lohdutuksena," minä sanoin. "Mutta minä luulen tekevämme oikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos hän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin ajatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina pimeinä aikoina."

"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt," vastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin monen muun kaikkein iloisin nauru; "ellemme juuri kaikki," lisäsi hän, "olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan."

Mutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle ajatuksissani hairaantunut.

Joku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin kulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini nykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli linnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme ahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa äkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan yhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.

Äitini sanoi yksivakaisesti:

"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin, että tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa tahtoansa seurata."

Nämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta vaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa vakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.

Hän jatkoi: "Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty," ja laskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä äänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli ruveta kiistämään, hän lausui: "Minä katson velvollisuudekseni varottaa teitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon uskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät kykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään."

"Missis," sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, "minä tahdon myöskin kerran kaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että eilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan sanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota ajatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin sen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen jalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen minulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että syntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. -- Eikö vanha leski Jennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia liikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren pohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso partasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt Jumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin pahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on enemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte, kuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te ihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä kuin olin."

Äitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä kävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:

"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo on annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä luulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän kuolemaansa."

"Missis," sanoi Betty teeskentelemättä, "minä olen varma, että minä en ole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan, mutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle tämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla kaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme saarnaavat siitä joka sunnuntai."

"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut?" huudahti äitini.

"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo," sanoi Betty. "Mr John Nelson antoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa anteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja vilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos joskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta synneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri _tämä_ on katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että siunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John Nelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin pastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä siinä ei seiso '_tahtoo_ antaa anteeksi,' vaan '_antaa anteeksi_,' ja sepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin samaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala kaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän Herran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi anteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta käsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee saarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat parhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän saarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen jo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen sitä ja olen varsin tyytyväinen."

Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta ja erin-omaista?"

"Minä en voi varsin tyystin tietää," vastasi Betty, "eikö se ole tuo 'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori olisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi jossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin jollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se on Jumala, joka _nyt_ antaa anteeksi _minulle_, asia kävi peräti toiseksi."

"Mutta, Betty," sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, "jos kirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää teitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?"

"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty vakavasti.

"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne," sanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan, hän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.

Illan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni sanoi äidilleni:

"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin rupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti sukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista."

Äitini punastui hieman ja sanoi:

"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa ja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että ihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon uuden opin kautta."

"Ystäväni," puuttui isäni puheesen, "minä olen nähnyt koko joukon uskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi uskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset kirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi. Me elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä sitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin minkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän nyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja raittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen hävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän sanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn päiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka mielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos ainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa."

Äitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin hän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin outo hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen kysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee hänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen havainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla ja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin isäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut. Mutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja iloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja sanoi:

"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on anteeksi-antamusta kaikille." Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: "Kun minä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja kuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala antaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu mahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni," hän sanoi, "minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä uudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama laita."

Isäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen rakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:

"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä tahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat kuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian iloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi nähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän kuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin ansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?"

Äitini näytti vähän levottomalta, kun isäni käänsi puheen näin keveälle suunnalle, ja lähti kohta sen jälkeen maata. Mutta tän'aamuna hän sanoi minulle, että minä en enää saisi tuota ajatella, se oli ainoastaan totuttua tapaa, jonka isäni oli oppinut Flandernissa, eikä hän ollenkaan epäillyt, että hän ajatteli paljon jumalisemmin kuin hän puhui. Minä en liioin saisi ajatella mitään sen johdosta, mitä hän puhui entisen elämänsä synneistä; jalompaa ja uskollisempaa sydäntä kuin hänen ei koskaan ole ollut tykyttämässä, hän sanoi. "Urhoollisimmat ovat aina myöskin parhaat ja jaloimmat. Paitsi sitä, Kitty," sanoi hän lopuksi, "mitä ovatkaan naisten vaarat ja viettelykset miesten vaikeuksien ja kiusausten verralla. Useampia naisia kuin miehiä voi kenties rauhallisesti ja turvallisesti päästä taivaasen, mutta jokaisen miehen, joka sinne pääsee, täytyy olla sankari ja kuningas, kykenevä hallitsemaan kymmenen kaupunkia."

Mutta kun isäni ja minä olimme jääneet yksin, tämä lausui:

"Kitty, me elämme kummallisessa mailmassa. On miehiä, jotka rikkovat jok'ainoata käskyä vastaan, ja kuitenkin viskaavat rehellisen miehen vankeuteen sentähden, että hän tunnustaa syntinsä ja uskoo niitten olevan anteeksi annetut. Ja tänäpänä aamulla kun kävin ulkona ennen päivän valkenemista, minä kuulin vakavaa ja suloista veisua, ja kun menin sinne, mistä se tuli, minä näin joukon köyhiä vuorityöläisiä, jotka odottivat ulkopuolella John Wesleyn asumusta saadaksensa kuulla saarnaa, ennenkuin lähtivät työhönsä, ja nyt veisasivat virsiä, siksi kuin hän tuli ulos. Täällä on nyt Betty, joka, vaikka hänellä on raiviottaren luonto, kuitenkin on tullut pyhimykseksi, ja äitisi, joka sielulla puhtaalla kuin enkelin itkee syntejänsä! Niin, tämä kyllä on kummallinen mailma, Kitty; mutta John Nelson tulee tätä tietä takaisin, minä menen häntä kuulemaan. Minä en ole varma, eikö tuo väkevä Yorkshirelainen saarnaa yhtä hyvin kuin muutamat muut, jotka tunnemme. Bettyn mietteet tuosta '_nyt_' ja '_minulle_' eivät suinkaan ole arvottomia."

"Isä," minä lausuin, "Hugh sanoo, että John Nelson on erin-omainen saarnamies, ja moni pitää paljon Hugh'in omista saarnoista."

"Vai niin? Hugh on siis metodista hänkin!" sanoi isäni, hymysuin taputtaen minua poskelle. "Mutta kuka _ei_ Hugh'in saarnoista pitäisikään?"

Hall Farmissa on tällä haavaa yhtä etevä kuin harvoin nähty vieras.

Muutama päivä sitten ilmoitti orpana Ewelyn, että hän tahtoi käydä meitä tervehtimässä.

"Minä tulen ilman kamarineitsyttä," kirjoitti hän; sillä Stubbs on vakuutettu, että ihmiset Cornwallissa ovat pakanoita, jotka eivät koskaan rukoile muuta kuin yhtä ainoata rukousta, sitä näet, että laivat joutuisivat haaksirikkoon heidän rannoillansa. Hän luulee ilman sitä, että he sitovat lyhtyjä hevosten häntiin, jotka merimiesparat sitten turvaksensa pitävät leitsausvalkeina, sekä että rautaritarit, kun laivat onnellisesti on saatu hukutetuiksi, surmaavat laivamiehet ja sitten luultavasti syövät meidät suuhunsa, viimemainitusta hän ei kuitenkaan ole varsin varma. Matkan suuria vaaroja ja vaivoja hän sitä vastaan ei epäile. Valmiina kuin hän aina onkin uhraamaan itsensä minun palveluksessani, hän nytkin olisi siihen mieluisa, mutta minusta tuntuu kuin ei olisi varsin jalomielistä panna häntä niin kovalle koetukselle. Minä olen sentähden kerraksi tehnyt itseni vapaaksi hänen palveluksestansa, ja käskenyt hänen olla varsin huoletonna minun suhteeni. Äiti sanoo myöskin, ettei maksa vaivaa pitää kamarineitsyttä Cornwallissa, jonka hän nimittää 'Läntiseksi Barbariaksi,' ja jossa hän luulee jokaisen pu'un, jota vaan tahdon käyttää, tulevan käymään viimeisestä hovimuodista. Mutta, orpana Kitty, sinä ja minä tiedämme paremmin. Äiti ei tunne miss Pawsey'a, mutta minä, joka tunnen hänet, aion ottaa mukaani parhaat brokadivaatteeni, avarimmat pönkkähameeni ja valituimmat pitsikörttini Falmouth'in muotiompelianne korjattaviksi.

"Mitä kaiken tämän komeuden näkiöihin tulee, mitä parempia näkiöitä voisin pyytääkään kuin ritarillisinta kaikista hovimiehistä, setääni, ja täydellisintä kaikista aatelisnaisista, tätiäni? -- puhumattakaan ujostelevasta pikku orpanastani ja lähellä-asuvasta nuoresta gentlemanista, joka minulle hänestä on ilmoittanut enemmän, kuin hänen umpimielisyytensä on sallinut hänen itse tästä ilmoittaa. Kaikeksi onneksi sydämelleni orpana Jack on sodassa, mutta niin ovatkin Betty ja Trusty jälellä. Minä oikein vimmastun ilosta, Kitty orpana, ajatellessani, että pian saan nähdä teidät kaikki. Minä arvaan, että tuotatte mr Wesleyn minua rakentamaan.

Kaikkein rakkain orpanasi Ewelyn Beauchamp."

Isäni pudisti päätänsä ja sanoi, että valitettavasti oli liian paljon totta siinä, mitä Ewelyn kirjoitti ihmis-paroista Cornwallissa, niin ettei niitä pitäisi tehdä leikin ja pilkan esineeksi.

Äitini heltyi Ewelynin korupuheesta isäni hovitapojen suhteen, mutta oli muutoin ainoastaan puoliksi tyytyväinen kirjeesen eikä ensinkään ilmoitukseen vieraisille-tulosta.

"Mitä merkillistä sekasotkua, Kitty!" sanoi hän. "Mr Wesley ja Falmouth'in muoti-ompelia, pönkkähameet ja metodistat! Kuinka voimme tulla toimeen tuommoisen hienohelmaisen rouvan -- nuoren tytön kanssa, joka päälle päätteeksi niin vaarallisella kevytmielisyydellä puhuu kirkosta? Minä soisin, ettet olisi antanut hänelle tuommoista käsitystä minusta, rakas pikku Kitty-parka! Mitä hän ajatelleekaan? Mutta hän oli kiltti sinua kohtaan, ja meidän tarvitsee tehdä parastamme."

Betty ei myöskään ollut juuri hyvillänsä, kun kuuli puhuttavan Ewelynin ai'otusta tulosta.

"Onni kumminkin," hän arveli, "ettei kamarineitsyt tullut mukaan, sillä hän oli kuullut, että Lontoon palveliattaret olivat paljon suurempia hempukoita kuin heidän herrasväkensä. Ei sen puolesta, että hän hempukoita pelkäisi, olkootpa sitten rouvia taikka palveliattaria, sillä kenellä taisikaan olla jalompi veri suonissansa kuin Trevylyaneilla? Kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi antanut tuolle hempukalle maistinpalan omasta luonteestaan, joka olisi tehnyt hänelle oikein hyvää."

Kun minä kuitenkin hyvin tunsin nuot teräväkulmaiset "palat Bettyn luonteessa," en voinut muuta kuin onnitella Stubbs-parkaa, joka oli päässyt niistä. -- -- --

Orpana Ewelyn on ollut ainoastaan viikon päivät täällä, mutta on kuitenkin jo voittanut jok'ainoan sydämen koko talossa, Bettystä alkaen, joka jyrkistelee vasta-väitöksillä Trevylyanien kunniasta, äitiini asti, joka oman puuttuvaisuutensa tunnossa vapisee orpana Ewelynin suuruuden, sukkeluuden ja haira-uskoisuuden pelvosta.

Bettyn vastaan-panosta huolimatta olimme sinä iltana, jona Ewelyniä odotimme, kattaneet pöydän jokapäiväiseen saliin eikä vierashuoneesen. Oli juuri alkanut hämärtämään. Takassa rehottavan paatsamavalkean loiste otti punertavalla hohteellaan ja väräjävillä varjoillaan melkein voiton katoovasta päivänvalosta. Isäni käveli edes-takaisin salissa ja katsoi tavan-takaa akkunasta väittäen, että Ewelynin jo tunnin aikaa sitten olisi pitänyt olla täällä. Arkahermoisella tarkkuudella äitini kulki ympäri sioitellen kuppeja ja järjestäen lautasia pöydällä, kun pihalta kuului hevois-kavioin kopina ja ilosta kajahtava ääni -- seuraavassa silmänräpäyksessä minä saatoin orpana Ewelynin sisälle huoneesen.

Hänen katsantonsa oli niin valoisa ja heloittava, että minusta oli kuin päivä olisi palannut takaisin hänen kanssansa, hänen poskensa hehkuivat punastuneena ilmasta ja liikunnosta, höyhenet liehuivat hänen hatussaan, hänen rikkaat, ruskeat hiuksensa kokoon-sidottuina tulipunaisella rihmalla juoksivat muhkeissa kiehkuroissa hänen mustansiniselle, hopealla sirotetulle hameellensa. Hän ei niin sanoakseni lannistanut äitiäni liian suurella hilpeydellä taikka liian kiivailla lemmen-osoituksilla! Hänen äänensä oli syvä ja matala jonkunlaista hillittyä voimaa pohjalla, hänen käytöksensä tasainen ja hiljainen. Hän puhutteli niin kunnioittavalla äänellä isääni ja äitiäni, että sen täytyi voittaa rakkautta. Se on tämä tämmöinen orpana Ewelynin etevyys, joka tekee, että hänen ystävällisyytensä tuntuu _antavalta_ eikä _vaativalta_, -- voimallisen käden kaltaiselta, joka pujottaa vyötäisillesi sinua hellästi suojellaksensa, pikemmin kuin heikon köynnöksen tapaiselta, joka kiertyy ympärillesi tukea etsiäksensä ja pystyssä itseänsä pysyttääksensä. Kunnioitus taikka ihastus, jota hän osoittaa, on kuningattaren alentuvaisuutta, joka kumartuu kättäsi suutelemaan.

Kun Trusty sillä ominaisella vaistolla, joka siaitsee hänen kuonossansa, oli Ewelynin arvoa tutkinut, hän kohta otti sitä tunnustaaksensa sillä eriskummaisella kielellä, jota hänen häntänsä puhuu.

Tämä äänetön tutkinto on hänen tavallinen tervehdyksensä kaikille oudoille, mutta mitä Ewelyniin tuli, hän tunsi jotakin erinäistä olevan kysymyksessä. Niinkuin jokainen muukin Ewelynin suhteen ja vastoin tavallista tuntoansa Trusty epäilemättä huomasi, että tässä tuttavuudessa _vieraan_ suostumus oli jotakin vielä tärkeämpää kuin _hänen omassa_. Hän istui sentähden varsin hiljaa Ewelynin vieressä katsoen tarkasti hänen silmiinsä, siksi kuin tämä hienolla kädellään kunnioitti häntä pienellä ystävällisellä taputuksella sanoen: "vai niin, sinä olet Trusty sinä," jolloin hän varsin tyytyväisenä ja hyvillään palasi takaisin lämpimään paikkaansa valkean edessä.

Kaikki ihmiset koko talossa ovat puhuneet minulle eri käsityksistänsä Ewelynin olennosta.

Seuraavana aamuna, kun minä vein sisälle maidon äidilleni, hän sanoi: