Chapter 15

"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista," vastasi Betty, "yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että mitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin pastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa sydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois tämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi odottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti kiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi olla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan huomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua, sitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä kyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat olleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää sydäntä kirvelemästä."

"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä kirkossa."

"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii; noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään vaikutusta kylkeeni."

Äitini huokasi.

"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka _hyödyttäisivät_ teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät kuin makeat."

"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin, että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."

"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.

"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan, että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia teille."

Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei ulottunut.

Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi minulle:

"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa. Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."

Joka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani. Kun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin ilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack ovat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa rakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko omassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.

Viimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja ilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina selvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä oli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa vapaudessaan.

Oli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot pellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi kuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan vieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron lakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat juotetaan.

Kevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt; kesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja riemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin kultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille hedelmillensä hymyileminen.

Ja maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin hiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti tanterelle akkunani edessä.

Oli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse levinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan "Jumalan siipien varjolla." Sillä kun "Jumala" ja "varjo" mainitaan yhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa ja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien, suojelevien äidinsiipien alla.

Raamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani. Se ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko sydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa, tuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä hymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut mitään, en tahtonut mitään -- se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa rakkaudessa.

Olipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski korvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.

Se oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani alta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn ääni.

Minä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin Bettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli ovenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle sen alla.

Betty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin tottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin tärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat sormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin yhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen todenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun istuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon voimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä, kulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä kaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa. Kun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka soinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös minua tervehtimään.

Silmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan tarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:

"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren mies puhui."

Minä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten akkunanlautaa vasten minä kuuntelin.

"Sillä nähkäät, kultani," jatkoi hän, "jos _hänen_ sanansa tekisivät sydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän puhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se seisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa."

"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty," minä sanoin.

"Kultani," vastasi hän, "se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se seisoo kaikki tyyni _tässä_ (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä vuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole sitä koskaan ennen huomannut."

Betty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi sitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:

"_Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen päällensä_."

"Sitä on paljon, paljon enemmän," sanoi hän, "mutta minä palaan aina tähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni."

Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi:

"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri niinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen tehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni kokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin _nämät_ sanat menivät suoraan haavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska oli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen murhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä tietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan todellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja kaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä ristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni kuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:

"_Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi_."

"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa, että tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi ollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin vanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin suloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä tahtonut sitä keveämmäksi tuntea."

Minä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli, jonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä kysyin:

"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?"

"Hän tuli kysymään minulta," sanoi Betty. "Minä olin pannut mieleeni, että minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja veisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä minusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr Nelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja suopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta kiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän edestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun oli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut sen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se oli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta, 'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se tarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen minä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut niin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin niin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken nähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun ympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli kylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos lukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse minua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan jätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä nähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos liian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran sydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin vakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun."

"Te puhuitte _näkemisestä_, Betty," minä sanoin, "entä, jos se vaan olisi ollutkin jotain näköä taikka unta?"

"Ei" sanoi Betty, "semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin varsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten koskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui, seisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin selkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä pastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille tietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän selkeät!"

Minä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini luo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin isäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa hänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä liikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:

"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty. Isäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee ihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään kirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein siinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on kuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa, voidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa liikutuksiin ja puheisin tuhlata."

"Mutta, äiti kulta," minä sanoin, "eikö se ole rakkaus, joka valmistaa meitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole riemujansa niinkuin murheitansakin?"

"Niin kyllä"' vastasi äitini miettiväisesti, "monta murhetta, mutta monta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei _osoita_ itseänsä murheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon itsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän vaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä tarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten liikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus ei ole muuta kuin itse-uhrausta."

"Mutta, äiti," minä sanoin, "jos rakkaus on niin suuri, että se tekee kuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?"

"Se olisi taivaan valtakunta itse," huusi äitini. Sitten sanoi hän tavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:

"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan päällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta."

"Mutta, äiti," minä vastasin, "eikö niin, että mitä enemmän Jumalan suhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin kuuliaisuuteen."

"Kenties, Kitty," sanoi äitini hymyillen, "pienet lapset, ne ne juuri oikeita pyhimyksiä ovatkin."

"Äiti," minä sanoin, "eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa häiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa."

"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä," sanoi äitini, ja siihen päättyi puheemme.

Onko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin salin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer tuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen meni häntä etsimään?

Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.

Minua kummastutti, että hänellä ei ollut minulle mitään sanomista, vaikka emme olleet moneen kuukauteen toisiamme nähneet, ja hän sillä välin oli vihitty papiksi. Minä päätin hänen olevan kokonaan kiinni siinä, josta hän ja Ewelyn niin paljon pitävät. Nyt minä luulin hänen tahtovan siitä äitini kanssa neuvotella, koska hän kenties katsoi minua liian kokemattomaksi ja liian lapsenmaiseksi hänelle mitään neuvoa antamaan.

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi, mutta rupesin sitten pelkäämään, että olin mielipahaani ilmoittanut vastaan-ottaen häntä oudosti ja tylysti. Ja minä päätin hänen palatessaan (jos hän todellakin palaisi) puhutella häntä aivan niinkuin tavallisesti. Mikä oikeus minulla olikaan tuntea itseäni loukatuksi? Kieltämättä äitini kaikin puolin oli paljon parempi neuvon-antaja kuin minä, ja helposti ymmärrettävä oli, että Ewelynin mielipiteet olivat suuremmasta arvosta kuin minun. Mutta sen perästä ajatukseni rupesivat käymään toista suuntaa. Viime aikaan olin yhä enemmän tullut siihen vakuutukseen, että paras ja suorin keino päästä rätingeistä, olisi neuvotella Hugh Spencerin kanssa. Hän tiesi ennakolta pahimman osan asiasta, kun Jack itse oli kirjoittanut hänelle pyytäen häneltä rahaa lainaksi. Minä olin jo maksanut miss Pawseyn ja ajattelin pyytääkseni Hugh'ia tekemään suoritusta Mooses juutalaisen kanssa ja ottamaan loput rahani siitä, mitä hän itse oli lainannut. (Tietysti minä en sanoisi, että rahat olivat minun.) Minä istuin juuri ja tuumailin, kuinka minun olisi parhaiten alkaminen, muodostaen joukon vastauksia yhtä moniin luultuihin muistutuksiin Hugh'in puolelta, kun tämä taas astui sisälle saliin.

Hän oli yksin, ja minä en tahtonut silmänräpäystäkään hukata. Silmiäni työstäni nostamatta, (sillä asia koski Jackin hyvää nimeä ja mainetta, ja se oli arka paikka, niin että tunsin itseni varsin kiihtyneeksi), minä ilman mitään valmistuksia, unhoittaen kaikki, mitä olin päättänyt sanoa, rupesin peräti hullusta päästä. Minä puhuin hyvin pikaisesti, ja minä tunsin että kasvoni lensivät tulipunaisiksi lausuessani:

"Hugh, joku aika sitten osti Jack minulle kirsikanpunaisen silkkirihman; hän sanoi, että sinä maksoit sen, ja hän jätti minulle hiukan rahaa -- -- kumminkin puhui hän siitä minulle."

"Ja sinä et tahtoisi ottaa niin paljon kuin pientä silkkirihmaakaan minulta, Kitty?" kysyi Hugh.

Vielä en ollut hänen puoleensa katsonut, vaan jatkoin:

"Se ei ollut siitä, josta Jack erittäin puhui minulle, vaan se oli muista rahoista, jotka sinä olet lainannut hänelle, ja jotka minä tahtoisin vähitellen maksaa takaisin."

Tähän minä vaikenin, sillä minua hämmennytti suuresti vaikeus olla valhetta lausumatta, mutta samalla myöskin ilmoittamatta, että tahdoin maksaa Jackin rätingit omista rahoistani.

Hugh rupesi nyt puhumaan. Hänen äänensä oli lempeä ja matala, sillä hän seisoi varsin vieressäni, ja hän sanoi:

"Kitty, minä tulin puhumaan sinulle peräti toisesta asiasta."

Silloin minä nostin silmäni, sillä minä ajattelin Ewelynin kirjettä.

Sinä iltana emme puhuneet sanaakaan sen enempää Jackin rätingeistä.

Mitä me puhuimme, minä en todellakaan saa kerrotuksi.

Kun Hugh oli lähtenyt kotiin, ja äitini tuli sisään, hänkään ei puhunut paljon mitään.

Hän likisti minua ainoastaan sydäntänsä vasten ja kuiskasi:

"Kitty, lapseni, rakastettuni!"

Siitä aamusta saakka minä en ole murehtinut sitä, josta Hugh ja Ewelyn molemmat niin paljon pitävät.

Oi kuitenkin! Tätä Hugh on monet vuodet toivonut!

Ainoa murheeni on, etten ole likimainkaan Hugh'ia ja hänen rakkauttansa ansaitseva.

Mutta Jumala voi tehdä minut semmoiseksi aikaa myöten.

VII.

Minä luulen, ettei kenelläkään ole ollut niin monenmoista onnea ilonmaljaansa sekotettuna kuin minulla. Minä voin nyt tuskin päästä pidemmälle jumalisuuden-harjoituksissani kuin "kunnioituksen" ja "kiitoksen" pykälään, sitä lukematta, että minun täytyy tunnustaa, että minä en ole ollut kylliksi kiitollinen.

Sillä Hugh tulee isänsä apulaiseksi, ja pastori Spencer on sanonut äidilleni, että Hugh luultavasti saa viran hänen jälkeensä, niin että meille tulee suuri ilo, Hugh'ille ja minulle, kun saamme elämämme tehtäväksi kaiken aikamme kaikille niille, jotka lapsuudestamme asti ovat meidät tunteneet, tehdä kaikkea hyvää mitä voimme, jopa kaikella mahdollisella tavallakin. Muitten kutsumuksena on sotia kuninkaan väessä, laatia lakia taikka valvoa lakien noudattamista, ostaa ja myydä taikka niinkuin Bettyn, kirnuta voita ja pestä permantoja, ja ainoastaan silloin-tällöin askareista päästyänsä tehdä hyvää, mutta aina ja alati tehdä, mikä todellisen hyvää on, tulee olemaan Hugh'in ja minun pää-asiallisena toimena, meidän virkanamme, meidän harrastuksenamme aina ja joka elämämme päivänä. Aamulla meidän täytyy ajatella, kutka seurakuntalaisistamme tarvitsevat apua ja lohdutusta, kutka ovat varotettavat luopumaan pahasta menostansa ja oikealle tielle astumaan. Me saamme alati tehdä työtä muitten edestä. Me emme saa pitää mitään itsekästä ajatusta taikka mitään itsekkäitä tarkoituksia. Köyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi, josta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet, saavat tuta, että _siellä_ aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa heitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa.

Ja kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora velvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.

Sillä Hugh sanoo häväistykseksi niille lahjoille, jotka vanhuudesta ovat pyhiin tarkoituksiin annetut, kun papisto pitää tulojansa tavallisen kauppa-ansion taikka perinnön taikkapa maallisesta virasta lankeevan palkan veroisina. Ne ovat pyhitettyjä tuloja, hän sanoo, ja kun niistä olemme ottaneet sen verran, kuin yksinkertaiseen ja vaatimattomaan talouteen tarvitsemme, meidän tulee antaa loput kirkolle ja köyhille. Kaikki kristityt ovat kyllä pyhitettyjen tavarain haltioita, mutta ennen kaikkia papit. Häpeä olisi, hän päättää, jos ero paavillisen ja meidän papistomme välillä olisi ainoastaan siinä, että meidän pappimme ovat maalistuneet ainoastaan toimellisiksi maanviljeliöiksi taikka pikku pohatoiksi. Se ei ole velvollisuuden-tunnossa ja pyhyydessä, jossa meidän tulee entisen ajan papistosta eritä; meidän tulee pikemmin näissä katsannoissa voittaa heidät.

Minä pelkään, että papinrouvat useasti matkaansaattavat hämmminkiä. Minä toivon, että minä en tule esteeksi Hugh'ille! Minä en saa estää häntä, kun hänen virkansa sitä vaatii, lähtemästä ulos myöhään iltasilla taikka pimeitten, myrskyisten öitten selkään, vaikka hän näyttäisi väsyneeltäkin ja voipuneelta päivän työstä. Minä en saa antaa jonkun vaimollisen pelvon asettaa esteitä hänen käynnillensä sairasten luona, olkoon tauti kuinka vaarallinen ja tarttuva tahansa. Olisinko minä vähemmän rohkea kuin sotamiehen taikka köyhän kalastajan vaimo? Miehet ovat luodut panemaan henkensä alttiiksi ja kuluttamaan voimansa kutsumuksessansa, sanoo Hugh; ja jos papin kutsumus olisi ilman vaaraa ja vaivaa, se ei olisi niin miehuullinen kuin merimiehen taikka vuorityöläisen eikä niinmuodoin niin kristillinenkään.

Tätä minun on helppo päättää, mutta ei yhtä helppo pitää, kun vaara ja kiusaus tulee. Mutta jos tahdomme siunausta työstämme, emme saa ryhtyä siihen, Hugh sanoo, niinkuin menisimme paratiisiin, vaan niinkuin lähtisimme sotaretkelle. Ja sitten se tulee olemaan _me_, aina _me_! ja siinä on suuri ero.

Mutta kuinka raskitsisinkaan tätä onnea vastaan-ottaa, jos siitä olisi jotakin vahinkoa äidilleni, jos huomaisin, että hänen leppeät silmänsä joskus miettiväisinä ja murheellisina lepäisivät minussa, jos näkisin niitten välisti tulevan täyteen kyyneliä, samalla kuin hän itse on niin peräti heikko? Mutta tämä tuskin erottaakaan minua hänestä -- aluksi kumminkaan, sillä me saamme ensimmäisen kotimme tämän rakkaan katon alla, niin että siitä sekä äidilleni että isällenikin on hyötyä. Sillä minulla on joku, jonka kanssa voin kaikista asioista neuvotella (ja tämä on toinen erin-omainen siunaus). Hugh tietää jo kaikki meistä kaikista. Hän on pitänyt äitiäni silmällä yhtä levotonna kuin minä; ja me voimme yhdessä ajatella parasta keinoa auttamaan Jackia, ilman että minun tarvitsee puhua mitään enempää siitä, josta tuskin olisin voinut puhua Hugh'illekaan, ellei hän itse olisi tietänyt siitä jo ennestään.

Hugh ei ole peräti ilman toivoa Jackin suhteen, vaikka hän tunteekin kaikki; mutta hän sanoo hänen olevan niinkuin kulkia, joka tarvitsee väkevää huutoa herätäksensä.